Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.
En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.
Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.
Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.
Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.
Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.
Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.
Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.
Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.
Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.
Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.
Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.
Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
14 comments
Kiitos kun kirjoitit! Itselläni on täsmälleen samanlainen fiilis.Päivittäin moitin itseäni saamsttomuudesta ja muistutan, että meidän perheellä on kaikki hyvin,joten huomenna alan taas olla ihmisiksi! Mutta niin vain sama jatkuu – onneksi oli tuo Vappu,jotta sai vähän taas intoa säheltämiseen ja tarjoilujen suunnitteluun. Ja sitten vielä ystävien kuvat Fuengirolan aurinkoisista aamuista…..mutta vielä koittaa sekin aika taas! Pää pystyyn ja huomenna ollaan sitten taas ihimisiksi !!
Kylläpä tuntuu tutulta. Näitä ryhtiliikkeitä teen päässäni myös joka päivä, mutta tuntuu kuin aika vain valuu käsistä ilman, että sitä pystyy täyttämään millään järkevällä. Ja tyytymättömyys itseä kohtaan vain kasvaa. Ehkä kyse on myös siitä, että tarvitsen kaikenlaisia impulsseja, joista innostua ja joihin tarttua ja nyt tilanne on karsinut lähes kaiken tällaisen pois. Pelkään, että taannun. Eniten tämä on mielentila, mutta lattealta ja harmaalta tuntuu kevätauringosta huolimatta. Tsemppiä sinulle 🙂
Valitettavasti täällä ei paljonkaan pirteämpiä olla. Perusasiat ovat hyvin itsellä ja läheisillä. Työikäiset voivat tehdä työnsä etänä ja kaksi opiskelijaa opiskelevat. Toisen opiskelijan vkl- ja kesätyöt eivät nyt onnistu, mutta vanhemmat pystyvät onneksi auttamaan.
Olemme töiden perässä Helsinkiin kerrostaloon muuttaessamme mieheni kanssa matkustaneet kaikki loma-aikamme ja nyt kaikki on peruuntunut ja suunnitelmia ei sen suhteen voi tehdä… Outoa ja surullista. Jotenkin jämähtänyt olo. Ja sitä vaakaa täälläkin tuijotetaan 😂
Tuo jämähtänyt on hyvä sana. Juuri sellaiselta minustakin tuntuu. Olen kuin lamaantunut. Oma alavireisyys olisi niin paljon helpompaa hyväksyä, jos sille olisi osoittaa joku selvä syy. Sen sijaan tulee huono omatunto siitä, että tässä vaan valittaa, vaikka kaikki on kutakuinkin kunnossa. Joskus vaan on vaikeaa tulkita omaa itseään. Pakko hyväksyä, ettei omia tunteitaan pystykään täysin kontrolloimaan. Uskon kuitenkin, että tämä on ohi menevä tila. Laitetaan vaa’at koronakaranteeniin 🙂
Juu, ja se kiukkuisuus ja ärtyisyys. Olen lähes koko ajan kotona kuin takamukseen ammuttu karhu! Kotona en meinaa sietää minkäänlaisia liian kovia, tarpeettomia ääniä. Kun olemme muualla; konsertissa, ravintolassa jne. se on ihan eri asia. Musiikkia ja hyvälaatuisia äänijärjestelmiä rakastava puolisoni haluaisi kuunnella kotona kaikkea ”liian kovalla” ja minulla ääniyliherkkyydestä kärsivällä introvertilla alkaa keittää sekunnissa ja koska olemme nyt lähes koko ajan yhdessä kotona, niin on toisissamme välillä kestäminen, kun kumpikaan ei saa kunnolla omaa rauhaa.
Mä luulen, että hermostumisen takana on myös jonkinasteista turhautumista. Ainakin meillä. Liikaa aikaa kiinnittää huomiota toisen tekemisiin tai tekemättä jättämiseen 🙂
Minä taas jaksan pitää yllä toivoa Fuengirolaan pääsystä. Jos yhtään näyttää vihreää valoa, 1.10.20 lentoa ja asuntoa varaamaan! Olenko liian opitimisti?
Luulenpa, ettei kukaan pysty antamaan sinulle vastausta tuohon. Siltikin minusta paras tapa kannatella epävarmuutta on suunnitella tulevaa. Pidetään toivoa ja optimismia yllä 🙂
Olipa osuva kirjoitus! Välillä kiukuttaa ja masentaa, ja sitten on pakko tukistaa itseään että mullahan ja perheellä on kaikki hyvin. Päivät ovat tosiaan niin samanlaisia ettei erota juuri arkea eikä viikonloppua, paitsi että etätöitä tehdään arkisin. Muuten ympyrät ovat niin pienet, kun on tottunut menemään ja matkustelemaan useamman kerran vuodessa. Viime viikko piti viettää Sisiliassa. Noh nyt odotellaan Lufthansalta rahoja takaisin ja hotelli on viestittänyt että voidaan siirtää vuodella eteenpäin. Saa nähdä onko hotelli vielä ensi keväänä pystyssä. Ainut positiivinen asia on se että on valoisaa ja kevät. Jos korona olisi alkanut marraskuulla en tiedä mitä olisi tämän daamin päässä tapahtunut…
Tuntuipa lohdulliselta lukea ajatuksiasi. Voin allekirjoittaa niistä jokaisen. Välillä on vaikea ymmärtää itseään, että mistä tämä huonotuulisuus oikein kumpuaa. Jotain vain puuttuu ja ehkä asian ydin on siinä, ettei pysty toteuttamaan korona-arjessa oman näköistä elämää. Nyt on pienet ympyrät 🙂
Kuulostaa tutulta: väsyttää ja energiataso on miinuksella . Vaikka tilanteen ymmärtää, niin siitä huolimatta harmittaa, kun kovasti odotetut kevään matkat peruuntuivat ja ei voi suunnitella kesälomaa. Harmitus lienee aivan inhimillistä. Kuten myös turhautumisen tunne, kun ei voi tietää, miten kauan tämä tilanne tulee jatkumaan. Melkoista vuoristorataa menee ajatukset ja tunnelmat täälläkin.
Niin samanlaisissa tunnelmissa minäkin. Vaikka kuinka tiedän, että on suuri onni olla terveenä ja elämässä peruasiat kohdallaan, siltikään mitään ei voi tunteille, jotka pyrkivät pintaan. Välillä on parempia päiviä ja välillä huonompia. Kaltaiselleni liikkuvaiselle ihmisille tämä paikalleen jymähtyneisyys tuntuu raskaalta.
Hei täältä Tampereelta, samat tunnelmat kuin siellä. Kamala voimattomuus ja apaattisuus valtaa mielen, varmaankin kun ei voi yhtään suunnitella tulevaa. Mökille menoa odotin kovasti, nyt ei oikein huvita sekään, kun kahden miehen kanssa sielläkin ”joutuu” olemaan. No, onpahan minustakin kuoriutunut jonkin sortin leipuri. Ensimmäiset viiskyt vuotta meni ilman käntyn känttyä.
Jospa se kuitenkin tästä kesän myötä valkenee.
Samoilla linjoilla 🙂 Olen myös huomannut, etten oikein saa sellaisista tavallisista mukavista asioistakaan samaa mielihyvää kuin aiemmin. Joku koko ajan mättää. Toivotaan, että kesään mennessä pää selkeytyy. Siihen saakka leivotaan 🙂