Helsingin taidemuseon vessassa oli teksti: ”Tiedä kuinka kaunis olet”. Jäin sitä miettimään.
Perjantai-iltapäivä. Viikon työt pulkassa ja kesäviikonloppu ovella. Heinäkuu, 12 astetta lämmintä, tuulee napakasti ja ilmassa sateen uhka. Voitaisiin mennä mökille, mutta jotenkaan ei hosita. Kesäviikonloppufiilis on kadoksissa. Laiskottaa.
Sen sijaan söin koko levyllisen lempparisuklaatani. Yhdeltä istumalta tosta vain. 200 grammaa rasvaa ja sokeria. Sitten vedin kahden tunnin nokoset sokerihumalassa. Loppuillan haahuilin netissä lukien iltapäivälehtien hömppäjuttuja. Saatoinpa pelata muutaman spider-pasianssin. Loppuilta meni telkkarin ääressä kaukosäädin kädessä.
Nyt ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Juuri näin ei pitänyt aloittaa viikonloppua.
Paremminkin olisin voinut valita, taas kerran. Lähteä työpäivän jälkeen piristävälle lenkille, tekaista sen jälkeen kevyen ja ravitsevan salaattiannoksen ja opiskella illalla vaikka espanjaa. Olisin ollut itseeni tyytyväisempi, mutta olisinko sittenkään ollut yhtään onnellisempi?
Nuorempana minulla oli väliin itsenipieksemispuuskia. Anne Ankara otti välillä vallan ja pakotti minut juoksemaan kuntosalin juoksumatolla kuin hikinen eläin. Tai syömään kaksi viikkoa vihanneskeittoa ranskalaisen ihmedieetin mukaan, joka itse asiassa aiheutti minulle jatkuvaa päänsärkyä. Tai viimeisin hulluus oli personal trainerin palkkaaminen, joka piiskasi minua treeneihin, jotka maistuivat oksennuksena suussa.
Tyytyväisyys omaa itseäni kohtaan piti hankkia suorituksilla. Ja silloin, kun tuota odotusarvoa ei pystynyt täyttämään, tuloksena oli pelkkää itseinhoa.
Pakottamalla pääsee hetken eteenpäin, mutta harvoin maaliin.
Tarvittiin 56 vuotta ennen kuin aloin ymmärtää, että hyvään elämään tarvitaan enemmän armoa kuin ankaruutta. Älkää käsittäkö väärin. En tarkoita, että elämän tulisi olla kermakakkuhöttöä ja siihen ei pitäisi sisältyä vaateita tai tavoitteita. Ei elämän tule olla liian helppoa, muttei myöskään jatkuvaa piiskan vinguttamista hampaat irveessä. Lopputulos on parempi, kun asioita tehdään mielihyvän, rentouden ja itsensä hyväksymisen kautta.
Ihan hyvä vaikkei täydellinen. 
Laiskan perjantai-illan jälkeen tuli puuhakas lauantai. Aurinko paistoi ja hurautettiin autolla mökille. Mentiin metsään, poimittiin mustikoita, grillattiin terveellistä ruokaa ja lämmitettiin illalla sauna. Nautittiin muustakin kuin Lindauerin suosikkikuoharistani.
Onnellinen se päivä, kun hyväksyin sen, ettei tarvitse yrittää olla täydellinen. Kauneus on loppujen lopuksi omassa silmässä. Kun itsensä hyväksyy puutteineen, paheineen ja inhimillisyyksineen, elämässä on vähemmän ahdistusta. Hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä sen sijaan enemmän.
Kyllähän sitä omassa habituksessa harmittaa moni asia kuten se, että paino on noussut useamman kilon. Mutta loppujen lopuksi onko se sittenkään niin merkityksellistä, jos kohtuudessa kestetään?
Joka päivä ei jaksa olla yhtä tarmokas, mutta eikö sekin ole aika inhimillistä? Ja mitä siitä, etten tiedä ja osaa kaikkea, mitä haluaisin. Voin hyvin myöntää olevani tietämätön tai väärässä. Pätemisen ajat ovat takanapäin. Itse asiassa ihmiset, joilla on pätemisen tarve ja oikeassa olemisen pakko, ovat rasittavia.
Tästä eteenpäinkin tulen tekemään huonoja valintoja. Jos en tänään pysty olemaan ihanneminäni, pystyn siihen ehkä huomenna. Koska liha on heikko, saatan tänään syödä salaatin sijaan lisää suklaata.
Huomenna on uusi päivä siirtää vuoria.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
12 comments
Ihana kirjoitus! Tässä töiden ohella klikkailen sattumanvaraisesti blogeja auki, ja kirjoituksesi oli ensimmäinen, jota viitsi lukea paria riviä pidemmälle. Ja olikin sitten kaiken puolin hieno ja viisautta täynnä, kunpa vaan itsekin muistaisi olla useammin armollinen itselleen jatkuvan piiskaamisen sijaan.
Mukavaa kesän jatkoa sinulle!
Kiitos, niin lämmittävää saada tällaista palautetta. Parasta kesää sinullekin 🙂
Kiitos, tarvitsin juuri tätä tänä aamuna 🙂
Ole hyvä, kiva jos pystyin olemaan apuna. Vertaistuki on aina paikallaan.
Ihana kirjoitus! Kiitos, että muistutit siitä mikä on tärkeintä. Itsensä hyväksyminen😊
Mukavaa kesää sinulle!
Kiitos palautteesta. Kauneus on tosiaan omassa silmässä. Vaikea on muidenkaan meitä rakastaa, jos emme itse rakasta ja hyväksy itseämme. Mutta kieltämättä, sitä on päiviä, jolloin ei aina jaksa uskoa itseensä. Silloin piiskan sijaan parempi on tarjota armoa.
Hyvä postaus. Olen sinua vielä jopa vanhempi, mutta aina silloin tällöin pitää muistuttaa itseä siitä, mikä olisi tärkeätä elämässä. Joskus tämä kaikki unohtuu ja taas ollaan arvostelemassa itseä milloin mistäkin. Sen kun oppisi, että tuo tyytyväisyystila voi olla myös pysyvä.
Sitä ruoskaa on vaan usein niin helpompi tarjota kuin hyväksyntää. Usein se, että on tyytymätön omaan itseensä säteilee myös meidän ympäristöömme. Samalla olet tyytymätön läheisiisi, ystäviisi, työkavereihisi ja kierre on valmis. Tyytymättömyys lisää tyytymättömyyttä. Jos vaan joka päivä voisi ajatella, että minä riitän juuri tällaisena. Mutta voi miten vaikeaa se usein onkaan. Oppia päivä jokainen 🙂
Katsoin juuri päivällä mökin suhteellisen suuresta peilistä, että kuka kauhea akka tuolla on? No, se oli mökkiminä verkkareissa, ilman meikkiä, hiukset ponnarilla. Mihin oli kadonnut se eilinen kaupunkiminä, joka shoppaili uutta mekkoa? Onneksi luin juttusi tänään ja voin tyytyväisenä jatkaa puutarhahommiani, peilistä välittämättä.
Mutta tuohan on juuri parasta. Itse asiassa luksusta, kun voi olla ihan sellainen pirttihirmu kuin haluaa. Tähän on ihan pakko linkittää mun vanha postaus, joka käsittelee juuri tätä yhden olomuodon ihanuutta. https://www.rantapallo.fi/samppanjaamuovimukista/2018/07/01/muovimukimuijan-yksinkertaisia-asioita/
ihana kun osaat pukea nämä tunteet hienosti sanoiksi. Kuinka kummassa pitääkääkin odottaa niin kauan että ymmärtää antaa armoa itselleen ja todeta että sitä on ihan hyvä näin vaikka ei olekaan täydellinen omissa silmissä, puhun siis itsestäni 😊
Ja aina kun saamme uuden päivän meillä on todella mahdollisuus siirtää vuoria. Vuodetkin ovat meillä jokaisella hyvin erilaisia ja kokoisia.
Se on juuri näin. Jos aina kuvittelee hyvän mielen ja tyytyväisyyden tulevan suorituksista, tie on loputon. Aina on joku juttu, mihin ei ole tyytyväinen. Aina olisi pitänyt tehdä enemmän tai paremmin. Ja loppupelissä koskaan ei tulekaan hyvää ja täydellistä. Jos joskus vaan antaisi itselleen luvan olla hyvä ja riittävä juuri tällaisena, voisi sieltä sen onnen jyväsen löytää. Ruoskimiseen väsyy nimittäin aika nopeasti.
Sitten jaksaa ehkä paremmin siirrellä niitä vuoriakin 🙂