Aurinkorannikkokupla puhkesi

Kun aamulla huojuvat palmut merenrannalla ja illalla tarpoo lumikinoksissa, ei meinaa pysyä pää muutoksessa.

Pakko oli jättää Fuengirola hetkeksi ja suunnistaa työasioissa Suomeen. Vajaa viisi tuntia ja auringonpaiste ja palmupuut vaihtuivat valkoisiin kinoksiin ja pieneen pakkaseen. Meluisan Andalusian rinnalla kotimaa tuntui vähän kuin jonkin sortin retriittiin olisi tullut.

Mieli ei selvästikään suostunut samassa ajassa vaihtamaan maata toiseen. Tarpoessani rautatieasemalta bussipysäkille oli aivan pölmistynyt olo. Sellainen epätodellinen tila kuin näkisi unta, josta uskoo kohta heräävänsä.

Mutta ei tuo tunne yhtään huono ollut. Painajaisesta ei ollut kyse. Ei lainkaan. Vastasatanut lumi ja kaunis valkoisuus yhdistettynä pirtsakkaan pakkaseen tuntuivat pitkästä aikaa oikeastaan ihan hyvältä. Vaikka olin lähtenyt pakoon talven kylmyyttä ja pimeyttä, syvältä selkärangasta suomalaisuus puski esiin. Ihanaa, oikea valkoluminen kunnon talvi! Miten kauniita puut olivatkaan lumikuorman alla.

Siinä kävellessäni ehdin mietiskelemään kaikenlaista. Kuten sitä miten hienoa on, että voin muutaman kuukauden ajan kokea erilaista elämää Euroopan toisella laidalla. Elämässäni on tällä hetkellä kaksi totaalisen erilaista arkea: toinen Andalusian auringon alla, toinen lumisessa Suomessa.

Onhan se totta, että Fuengirola-elämä on vähän oma kuplansa. Elämämme on aika huoletonta ja ristiriidatonta, jos ei lasketa mukaan sitä, että messissä on sama mies ja tutut parisuhdejahinat. Fuengirola-arjessa läsnä ei ole työperäistä stressiä, kiireisiä aamuja, huonoja ajokelejä, ihmissuhdekiemuroita, riittämättömyyden tunnetta eikä hoitamattomia asioita.

Tunnen itseni lapseksi, joka herää jokaiseen aamuun kuin uuteen seikkailuun uteliaana näkemään, mitä kivaa päivä toisi tullessaan. Tarkoituksellisesti siirrän kaikki taka-alalle hiipivät huolet reilun 3000 kilometrin päähän Suomeen. Niiden miettimisen aika ei ole nyt.

Tiesin, että kupla puhkeaisi Suomeen tultaessa. Espanja-euforia ei jaksanut kauaa kantaa. Se toisenlainen arki hyökkäsi vaateineen armotta vastaan. Minua odotti selvitettävänä melkoinen työrupeama. Selviäisinkö ajallisesti kaikesta? Oliko poissaoloaikanani tullut taas sen sata muutosta? Työstressi pyrki pilaamaan seuraavan yön unen ja työntymään alkavaan työjaksoon. Huolettomuus oli tipotiessään.

Mitä sitten tulee siihen ihanaan lumivalkoiseen talveen, hmmmm, otetaanpa vähän takaisin. Seuraavan päivän aloitin raappaamalla autoni ikkunoita. Suhailin autollani työkohteesta toiseen lumipöpperöisillä ja jäisillä kaduilla, jotka muistuttivat kyntöpeltoa.

Pikku korealainen oli kovilla auraamattomilla tienpätkillä. Piti keskittyä kunnolla ajamiseen pysyäkseni tiellä ja päästäkseni ylipäätään eteenpäin. Taivaalta tuli valkoista ihanuutta tuulen kera lisää. Ei tehnyt mieli avata auton ovea. Pakkastakin oli reippaasti. Palelsi.

Muistin palmut, muistin auringon ja hiekkarannan. Muistin valon, meren ja tutun rantakahvilan. Muistin aamulenkit, lounaat parvekkeella ja lämmön tunteen.

Minulla on jo kova ikävä takaisin.

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista