Olavi Uusivirta laulaa tunnetussa biisissään siitä kuinka helppoa on olla onnellinen ja tyytyä siihen mitä saa. Kahden viime kuukauden aikana olen saanut tuntumaa siitä, kuinka vaikeaa onnellisena oleminen voikaan olla. Ei auta, vaikka olen aiemmin luokitellut itseni lähes yltiöpositiiviseksi ihmiseksi. Kun elämä murjoo kunnolla, siinä on kuulkaa vaikeaa tuntea onnellisuutta ja kiitollisuutta.
Hyvää uutukaista vuotta. Toivottavasti vuotesi on lähtenyt iloisemmissa merkeissä käyntiin kuin meillä. 14.11. meidän elämän kivijalka romahti. Mies sai lääkäriltä huonoja uutisia. Syöpä. Paha sellainen. Sen jälkeen ilon aiheet ovat olleet vähissä.
Ensimmäiset viikot menivät itselläni itkeskellessä ja väliin jopa raivotessa tilanteen toivottomuutta. Nyt kahden kuukauden päästä diagnoosista tuntuu, että olen tässä kohtaa lähinnä lamaantunut. Olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan sopeutua tilanteeseen, mutta vaikeaa se on ollut. Voi olla, etten pysty koskaan olemaan sinut eteen tulleiden asioiden kanssa.
Syöpä on työntänyt meidät ahtaalle. Elämme kuin vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. Emme voi tehdä juuri mitään. Emme voi mennä mihinkään. Emme voi suunnitella mitään. Hädin tuskin uskaltaa edes toivoa mitään. Suuren infektioriskin ja moninaisten haittavaikutusten vuoksi syöpähoidot estävät meiltä normaalin ja vapaan elämän. Sen hyvän elämän, mihin olimme aiemmin tottuneet.
Elämämme pyörii täysin syövän ympärillä. Tähtäämme vain seuraaviin sytostaattihoitoihin ja siinä välissä toivomme, että miehellä olisi mahdollisimman hyviä päiviä.
Itse tarkkailen ja skannaan miestä koko ajan pysyäkseni tilanteen tasalla. Mikä on vointi, mihin koskee, mitä lääkkeitä olet ottanut, oletko nukkunut tarpeeksi ja muistanut syödä? Pitäisi varmaan osata vähän hellittää, sillä kuka jaksaa päivystää 24/7? Tuntuu vain niin avuttomalta katsoa vierestä, kun toinen kärsii kovista kivuista.
Välillä tuntuu kuin olisin itsekin sairastunut. Miten minusta onkaan näin nopeasti tullut näin synkkä ja ahdistunut. On aamuja, jolloin en jaksaisi nousta ylös ja kohdata uutta päivää, jolla ei ole tarjottavana mitään iloa. Päivät kuluvat kuin sumussa räpiköiden. Elämässä ei ole enää värejä lainkaan. Yritän vain jotenkuten selvitä arjen vaateista iltaan ja seuraavaan päivään.
Vielä harmillisemman tilanteesta tekee se, että muutimme kolme vuotta takaperin uudelle paikkakunnalle, josta emme tunne juuri ketään. Ystävät ja tukiverkosto ovat sen verran kaukana, ettei voi piipahtaa hetkeksi tuulettamaan päätään kenenkään kanssa tai pyytää ketään ex tempore vähän jeesimään. Täällä olemme kahdestaan yrittäen tukea toinen toistamme. Välillä tosin tuntuu, että me molemmat horjumme pahoin.
On helppoa olla onnellinen, kun elämän perusasiat ovat kutakuinkin tasapainossa. Silloin sinulla on kelkassa myös toivo ja tulevaisuus ehkä myös terveys ja vapaus. Seikkailulla nimeltään elämä on niin paljon hyvää annettavaa, mutta seikkailu voi myös hetkessä kääntyä ei toivottuun suuntaan.
Se, miten muutoksesta selviää, riippuu niin paljon yksilöstä. Pahinta, mitä minusta tässä kohtaa voi alhoon pudonneelle sanoa on, että yritä nyt tsempata ja ajatella positiivisesti. Kun murhe murskaa, kaikki ei ole ihan omissa käsissä. Kuopan reunat vaan voivat olla niin korkeat, ettei sieltä yksinkertaisesti pysty kipuamaan omin voimin ylös. Tai ainakin vaaditaan aikaa voimien keräämiseen.
Voi olla, että pystyn vielä ajan kanssa löytämään kadotetun onnen takaisin tai sitten rakentamaan onnemme uusista palikoista. Nyt tuntuu, että kalistelen vain lamaantuneena vankilamme kaltereita.
Jos nyt jotain hyvää yrittäisin löytää, niin ruuanlaittotaitoni on kehittynyt vauhdilla, etenkin kun lähtötasoni oli nollassa. Niin ja hauis kasvaa polttopuiden raahaamisesta näillä pakkasilla. Uskaltaisiko toivoa edes vähän lauhempia kelejä? Ja vähän tasaisempaa polkua kuljettavaksi. Enkä panisi pahaksi, jos pimeydessä pilkahtaisi edes vähän valoa nimeltään toivo.
