Tänään, Minna Canthin päivänä, jäin miettimään Minnan legandaarista lausahdusta: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!” Monella mittarilla meillä on eletty viime kuukaudet puolikuollutta elämää, mutta sarkastisesti voisi kuitenkin sanoa, että parempaa sekin kuin ei elämää lainkaan.
Muutama päivä takaperin tuli neljä kuukautta täyteen miehen syöpädiagnoosista. Vaikka kuinka yritän ajatella, että syövästä huolimatta elämää pitäisi elää mahdollisimman normaalisti, ei se onnistu ainakaan meidän kohdallamme. Liian monet tekijät pakottavat elämään nuivaa, puolikuollutta elämää ja luopumaan niin monesta elämää rikastuttavasta asiasta.
Kuukausittaiset syöpähoidot rytmittävät elämäämme täysin vai pitäisikö sanoa kahlitsevat. Hoitokertojen väliin jää ehkä noin viikko, pari parempaa vaihetta ja sitten taas sukelletaan syvään päätyyn.
Melkoista vuoristorataa tämä syövän kanssa eläminen on, mutta jos tämä on elämän hinta, ihminen on valmis kestämään aika paljon. En tykkää sanonnasta taistella syöpää vastaan, sillä tämä asia ei ole omassa päätäntävallassa, mutta kaikkinaista taistelua tämä on etenkin sairastuneen osalta.
Pahinta on se, että juuri kun hetken ehdit iloita miehen paremmasta kunnosta, sitten tulee takapakkia. Kivut ja pahoinvointi tulevat takaisin ja voit unohtaa toiveikkaat suunnitelmat mukavasta yhteisestä tekemisestä.
Uuden tilanteen hyväksyminen olisi varmasti helpompaa, jos elämämme olisi ollut aiemmin vain kotiin keskittyvää. Hyggeilykin on kivaa, mutta rajansa kaikella. Suunnitelmista ja menoista joutuu nyt paljolti kieltäytymään. On vain pakko tyytyä nukkuvaan elämään. Ruuanlaitto, lukeminen ja Netflixin sarjat eivät ihan riitä täyttämään vapaa-aikamme toiveita.
Olen myös pohtinut paljon sitä, mikä on vakavasti sairaan läheiselle sopiva suhde tervettä itsekkyyttä. Laittaako omat toiveet ja tarpeet jatkuvasti sivuun vai voiko sittenkin ottaa omaa aikaa ja omaa tilaa?
Olen vahvasti kääntymässä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vakava sairaus perheessä on myös läheiselle henkisesti äärimmäisen raskasta ja pahimmassa tapauksessa se voi sairastuttaa myös terveen osapuolen.
Huomasin tämän itse varsin konkreettisesti. Syöpädiagnoosin saatuamme unohdin oman vointini kokonaan sillä seurauksella, että verenpaineeni veteli stressitilassa vaarallisissa lukemissa ennen kuin työterveydessä tajuttiin, mistä on kyse.
Siksi on tärkeää huolehtia myös omasta kunnostaan ja jaksamisestaan, sillä vain näin pystyy antamaan tarpeeksi paukkuja läheisen tukemiseen. Syöpäperheessä tilanne eskaloituu helposti siihen, että lähdetään elämään vain toisen elämää. Uhrautuminen voi kuulostaa sankarilliselta, mutta väitän, ettei se pidemmän päälle ole hyväksi kenellekään.
Moni tilanne vaatii paljon tasapainoilua, jotta meillä molemmilla olisi niin hyvä olla kuin se suinkin on mahdollista näissä vaikeissa olosuhteissa. Eikä sille voi mitään, että aina kun sulkee oven jälkeensä mielessä on koko ajan miten se toinen siellä kotona pärjää.
Meillä mennään ainakin lähitulevaisuus vielä syöpähoitojen viitoittamaa ”puolikuollutta” elämää. En ole elämässäni koskaan toivonut mitään niin paljon kuin, että sytostaatit tehoavat ja miehen syöpä saadaan aisoihin. Ja että pääsemme yhdessä jälleen täysillä kiinni elämään.
