13.11.2024 kirjoitin blogijutun otsikolla ” Elämäni paskin vuosi”. Se olikin siihen astisen elämäni kamalin. Onneksi silloin en vielä tiennyt, että seuraava vuosi tulisi olemaan vieläkin paskempi.
Olen seurannut mielenkiinnolla Nelosen reality-sarjaa Erikoisjoukot. Ohjelmassa joukko ihmisiä kokoontuu kestävyysleirille testaamaan omia henkisen ja fyysisen jaksamisen rajojaan.
Kokelaat saavat leirin kouluttajilta eri ominaisuuksia mittaavia tehtäviä, joista heidän tulee paineen alla selviytyä parhaan taitonsa mukaan. Kyse on usein omien pelkojensa voittamisesta ja henkisen kapasiteetin kokonaisvaltaisesta käyttöönotosta, tosin myös melkoisesta fyysisestä rääkistä.
Viimeinen mennyt vuosi on ollut elämäni haastavin ja monella tapaa vaikein vuosi ikinä. Ajattelin monta kertaa mielessäni, että tämä raskas ajanjakso on kuin oman elämäni erikoisjoukot.
Miehen syöpä ”piiskurikouluttajana” veti meidät molemmat oman kestokykymme äärirajoille. Selviytyäkseen oli pantava likoon koko kapasiteetti niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Sitten kun tuntui, ettei enää jaksa, jostain piti kaivaa viimeiset henkiset voimanrippeet. Piti jaksaa edes seuraavaan päivään.
Murtumispiste ja omat äärirajat tulivat tutuiksi. Jatkuva henkinen rasitus, pelossa ja epävarmuudessa eläminen, johti uupumukseen, josta ei enää palautunut. Kärsimyksestä tuli arkipäivää.
Mies ei selvinnyt leiristä. Syöpä vei. Minä jäin yksin leiriin painimaan arjen haasteiden, yksinäisyyden kokemuksen ja itsetunto-ongelmien kanssa seuralaisina suru ja ikävä.
En usko siihen, että kärsimys jalostaa ihmistä. Päinvastoin. Viimeinen vuosi on jättänyt monta kipeää kohtaa, joita joutuu työstämään vielä pitkään. Inhoan yli kaiken sanontaa ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kaiken paskan läpikäyneenä olen rikki ja sydän vereslihalla. Repaleinen ja hauras kuin loppusyksyn koivunlehti, joka sinnittelee viimeiseen saakka kestääkseen kiinni puun oksalla. Vahvuus on tästä kaukana.
Ainut asia, minkä toivon kärsimysten kautta oppineeni on jonkinlainen tunnepuolen herkkyys. Toivon, että pystyisin nykyisin huomaamaan ympärilläni muiden ahdingon entistä herkemmin ja ojentamaan auttavaa kättä tarvitsevalle. Silloin, kun itsellä on kaikki asiat kutakuinkin hyvin, sitä omassa kuplassaan porskuttaa menemään ilman, että näkee lähelle tarpeeksi terävästi.
Nykyisin puhutaan paljon resilienssistä, selviytymiskyvystä vaikeissa elämäntilanteissa. Miehen sairauden aikana oma resilienssini oli heikolla tasolla. Olin masentunut ja väsynyt. Kuvittelin, että hänen kuolemansa jälkeen tilanne paranisi. Vaan eipä tästä noustakaan jaloille niin nopeasti kuin ajattelin.
Entisessä elämässäni viihdyin ihan hyvin yksikseni. Mutta silloin yksinolo oli itse valittua ja ajallisesti rajattua. On ihan eri asia joutua olosuhteiden pakosta jäämään totaalisen yksin. Yksinäisyyden pohjaton kokemus on jopa yllättänyt. Lesken elämä pitkän parisuhteen jälkeen on outoa ja tuo mukanaan paljon ulkopuolisuuden tunnetta.
Kaipaan entisestä elämästäni turvallisuuden ja huolettomuuden tunteita. Voi olla, että leskeyden myötä samanlaista olotilaa ei tule enää koskaan olemaan. Jotain perustavanlaatuista on mennyt rikki.
Jossain törmäsin käsitteeseen haavoittumattomuuden illuusio. Normaalisti ihminen ei jatkuvasti mieti sitä, mitä kaikkea ikävää hänelle tai hänen läheisilleen voi tapahtua. Läheisen kuolema murtaa usein tämän illuusion.
Huomaan omalla kohdallani, että olen alkanut pelkäämään sitä, jos minäkin sairastun. En koskaan aiemmin pelännyt samalla lailla oman terveyteni puolesta. Nyt ostin itselleni jopa kattavan verikoepaketin, ihan varmuuden vuoksi.
Oma erikoisjoukkoleirini lähenee loppuaan. Viimeisenä erikoistehtävänä kävin sirottelemassa mieheni tuhkat paikkaan, jonka hän toivoi viimeiseksi leposijakseen. Vaikka tehtävä oli hyvin raskas ja tuntui symbolisesti viimeisiltä jäähyväisiltä, silti tilanteessa oli jotain lohdullista. Mies pääsi osaksi luonnon kiertokulkua, paikkaan, joka oli hänelle monella tapaa rakas ja merkityksellinen.
Minulla elämä jatkuu ja muotoutuu uudenlaiseksi päivä kerrallaan. Yritän parhaan taitoni mukaan jättää menneen taakseni ja oppia elämään niin, että elämä on tässä ja nyt. Haluaisin löytää takaisin värit elämääni ja tuntea jälleen iloa ja seesteisyyttä.
Tervetuloa uusi elämäni 2.0. Jospa jo vuoden päästä voisin kirjoittaa, että tästä vuodesta tuli sittenkin hyvä vuosi.
8 comments
Eipä tässä paljon sanoja löydy, hiljenee suulaampikin ihminen.
Nyt on kevät ja valoisaa, lähde ainakin ulos jos ei muu huvita tai kiinnosta tehdä mitään.
Sinulla on varmaan joku luottoystävä tai läheinen, voit aivan hyvin tukeutua heihin alkumyllerryksessä nyt enemmän.
Kutsu joku kahville luoksesi, sekin on nykyään harvinaista herkkua, varmasti kutsun saaja on mielissään.
Molemminpuolinen ilo.
Jos tuttavapiirissä on koira, ota hoitoosi joku viikonloppu. On uskomattoman terapeuttista.
Ja musiikin kuuntelu sekä runot, jos ei jaksa kirjoja, tuo pikalohdutusta.
Mikäänhän ei korvaa menetystäsi, mutta elämätöntä elämää on vielä paljon jäljellä, joten pienin askelin sitä kohti.
Ihanaa, kun kirjoitat kuulumisia, olemme niin kaivanneet sinua kuluneen vuoden parin aikana.
Kiitos Merja huolenpidosta ja välittämisestä. Kyllä mulla ystäviä on lähellä, mutta se ei sulje pois sitä, että välillä kuitenkin kokee yksinäisyyttä. Olen ollut parisuhteessa niin pitkän ajan, että yksinoloa täytyy oikeasti opetella. Uskon, että ajan kanssa tilanne helpottuu ja löydän jonkinlaisen balanssin elämääni. Nyt on koko uusi elämä vielä kovin hakusessa.
Rakkaus ei katoa. Tiedän – muiden hyvää tarkoittavat neuvot – mutta olisiko sururyhmästä apua, vertaistukea?
Ihan varmasti on apua. Olen itse asiassa menossa ensi viikolla leskien sururyhmään ja saanut paikallisen syöpäyhdistyksen kautta vertaistukihenkilön. Puhuminen ja kokemusten vaihtaminen auttaa ainakin minua tosi paljon.
Hei, täällä leski kuuden vuoden ajalta. Mielenkiinnolla ja myötäeläen luen kirjoituksiasi.
Mieheni lähti yllättäen, ”saappaat jalassa” ja siitä alkoi todellinen uuden opettelu. Kävi niin että ihan kaikki lähipiirissäni eivät kestäneet vaan katsoivat parhaaksi lähteä ja lopettaa yhteydenpidon. Nyt pitkän ajan kuluttua ajattelen että hyvä vaan, kuka haluaa elämäänsä sellaisia ihmisiä..
Muutamalta läheiseltä ja kotiseutuni leskien vertaisryhmästä olen saanut sellaista tukea ettei sitä voi mitata millään. En pidä minäkään noista sanonnoista, yksi pahimmasta päästä on : Ei ihmiselle anneta enmpää kuin jaksaa kantaa.. suututtaa tuollainen. Itse olen katkennut ja murtunut niin moneen kertaan.
Saan voimaa luonnosta ja liikunnasta, ajattelen miestäni joka päivä rakkaudella.
Jos raskasta on katsoa vierellä läheistä, joka kituuttaa sairauden näännyttämänä, raskasta on varmasti sekin, että joutuu luopumaan puolisostaan ilman minkäänlaista valmistautumista. Aika moni leski tai oman lapsensa menettänyt kertoo tuosta samasta, että ihmiset karttavat, eivätkä uskalla oikein kohdata surevaa. Valitettavasti omallakin kohdalla on käynyt vastaavaa. Jotkut ovat täysin unohtaneet. Mutta onneksi on niitä, jotka ovat tiivistäneet lähellä oloa ja tarjonneet niin seuraa kuin apua.
Sanattomaksihan tämä ihmisen laittaa. Tyhjistä sanoista ei ole paljon apua, joten en niitä tarjoa. Toivon että löydät elämääsi uutta sisältöä ja väylän uuteen, itsesi näköiseen elämään.
Olet sanoittanut kulkemasi raskaan matkan upeasti ja uskon että kirjoituksistasi on vertaistukea ja apua muille samankaltaisessa tilanteessa eläville. Kiitos että olet jaksanut jakaa kokemaasi.
Tulee itsellekin hyvä mieli siitä, jos voi kirjoituksillaan tarjota jollekin vertaistukea. Luulen, että me lesket käymme läpi hyvin samanlaisia asioita. Tällä hetkellä tuntuu, että elämässä on suuri tyhjiö, mutta toivottavasti ajan kanssa löydän tähän tyhjiöön sisältöä. Vielä en tiedä, mitä se tulee olemaan, koska kaikki on kovin jäsentymätöntä. Päässä on jonkinlainen ikävän ja huolten kyllästämä kaaos, joka hakee rauhaa ja järjestystä.