Patikointimatkalla Pohjois-Italiassa – niin kaunista, että itketti

Keväällä eksyin puolivahingossa seuraamaan Matkapoikien ja Liikuntamatkojen järjestämää webinaaria Euroopan patikointimatkoista. Mietin epätoivoissani tulevaa kesää ja sitä, mitä tekisin ja mitä ylipäätään jaksaisin tehdä. Miehen kuolemasta oli vasta vähän aikaa ja olin eksyksissä niin oman itseni kuin koko elämäni kanssa.

En ihan tarkalleen tiedä, mistä oikein sain kimmokkeen matkaan. Kauniit maisemat ja luonnossa liikkuminen ovat aina olleet oma juttuni, mutta se, että matkalle vaadittiin hyvää peruskuntoa pani miettimään jaksamistani vuoristossa.

Ehkä kaikkein suuri innoittaja oli tarve täysin uudelle ympäristölle. Niin kotimiljöö kuin tutut reissupaikat olivat täynnä muistoja, jotka nostivat esiin yllättävän voimakkaita tunteita. Jokainen muisto vain lisäsi ikävää. Siksi tuntui hyvältä ajatukselta lähteä hetkeksi aivan uusille, ennen käymättömille seuduille. Ja niin sitten varasin matkan heinäkuun alkuun Pohjois-Italiaan Val di Solen patikkamatkalle.

Kauhuskenaariossani näin itseni raahautumassa läkähdyksissä fitness-porukan hännillä ja yrittävän epätoivoisesti kestää muun porukan vauhdissa. Mietin myös Etelä-Eurooppaa koetelleita helteitä ja sitä, miten huonolla kuumuuden kestävyydellä varustettu täti-ihminen jaksaisi tuollaisissa lämpötiloissa.

Oikeastaan ennen matkaa ennätin jo katua koko matkan varaamista. Mitä oikein kuvittelinkaan itsestäni minä rapakuntoinen sohvaperuna, jolla ei ollut viimeiseen vuoteen jaksamista oikein muuhun kuin tunnesyömiseen.

Lähtöpäivänä kokoonnuimme ryhmämme kanssa lähtöportilla ja helpotukseksi huomasin, etten todellakaan ollut ainut yksin matkustava. 16-hengen porukastamme meitä oli peräti kymmenen yksin matkaan lähtenyttä naista.

Jo alkuunsa tuntui helpolta sujahtaa muun porukan joukkoon. Huokasin helpotuksesta, etteivät kaikki suinkaan näyttäneet treenatuilta muikunruodoilta, vaan matkaan oli lähdössä ryhmä ihan tavallisen näköisiä, eri ikäisiä ihmisiä.

Kohteemme oli Etelä-Tirolissa Trenton maakunnassa, Dolomiittien länsiosassa sijaitseva Aurinkolaakso, Val di Sole. Alueen ehkä tunnetuimpia paikkoja on laskettelijoiden tuntema Madonna di Campiglion hiihtokeskus.

Perheomisteinen hotellimme sijaitsi pienessä vuoristokylässä 855 metrin korkeudessa. Sää tuntui itseasiassa jo tuolla korkeudella huomattavasti raikkaammalta kuin alempana. Viikon aikana tulin huomaamaan kuinka valtava ero lämpötilassa oli, kun nousimme 2000 metrin korkeuteen puhumattakaan 3000 metrin korkeudesta, jossa oli vain muutama aste lämmintä ja maastossa lunta.

Vaelsimme sekä Alpeilla että Dolomiiteillä. Parasta oli reittien monipuolisuus ja maaston vaihtelevuus. Kuljimme pitkin Alppien kukkaniittyjä ja vehreitä havumetsiä kuin Dolomiittien jyrkkiä ja karuja vuoren rinteitä. Näimme kirkkaita vuoristopuroja, vesiputouksia ja turkooseja vuoristojärviä. Ohitimme rinteillä laiduntavia lehmiä kilkattavine kelloineen ja bongasimme kulkeissamme meitä uteliaasti tarkkailevia murmeleita.

Päivämatkat olivat noin 6-10 kilometrin mittaisia. Pituudeltaan eivät niinkään vaativia, vaan ainakin minua rasittivat eniten pitkät nousut. Jotkut valittivat jyrkkien laskujen käyvän polviin. Onneksi ei tarvinnut mennä kieli vyön alla, vaan ryhmämme kolme opasta mahdollistivat sen, että kärki saattoi mennä omaa vauhtiaan ja peräpää tulla hitaammin omaa tahtia. Vaikka jalat tuntuivat välillä aladobilta, siltikin jokainen askel toi kummalla tavalla mielihyvää.

Viimeisen päivän raskain patikka oli mahdollista tehdä lyhennettynä. Huomasin, että tuossa vaiheessa kroppani alkoi olla jo aika väsynyt, joten hyvillä mielin siirryin ”proseccoryhmään” ja tein muutaman muun kanssa kevennetyn reitin.

Suurin yllätys ensimmäisellä liikuntapainotteisella matkallani oli matkan rento luonne. Meitä houstanneet oppaat loivat päiviimme mukavan kepeän tunnelman unohtamatta kuitenkaan ammattimaista otetta. Edellisenä iltana pidettiin info seuraavan päivän patikasta ja saimme etukäteen hyvän kokonaiskuvan siitä, mitä oli odotettavissa.

Koko reissun ajan oli turvallinen tunne siitä, että kyllä tästä selviän. Nautin itse asiassa ohjatun matkan helppoudesta. Joku muu oli miettinyt puolestani reitit ja aikataulut. Minun tarvitsi vain huolehtia itseni aamuisin retkibussiin.

Yksin matkaavalle myös yhteiset illalliset olivat hyvä juttu. Oli juttuseuraa ja ihmisiä, joiden kanssa saattoi jakaa päivän tapahtumia. En yhtään ihmettele, että ryhmässämme oli mukana monta konkaria, joilla oli takana useita vastaavia patikkareissuja.

Kaikkein mahtavinta koko matkan aikana oli kaikkialla siintävä vuoristomaisema. Ensimmäisenä päivänä minulta pääsi itku järisyttävästä kauneudesta, jota saatoin olla kokemassa. Välillä tuntui lähes epätodelliselta, että kaikki mitä näin oli totta, vaikka joskus tuli kumma tunne siltä, että kuljen jossain lavasteissa.

Pitkästä aikaa sisimmässäni läikähti valtava kiitollisuuden tunne. Olin iloinen siitä, että ennakkoluuloista huolimatta uskalsin lähteä matkaan. Huomasin, että synkässä maailmassani näin jälleen värejä, vaikkakin vielä haaleita sellaisia.

Tämä matka oli enemmän kuin joku matka muiden joukossa. Tämä oli matka johonkin uuteen, portti elämäni versioon 2.0. Sain uskoa itseeni ja siihen, että kyllä minä vielä selviän tästä. Ja mikä parasta, pitkästä aikaa tunsin jälleen hitusen elämäniloa.