Pieniä askelia eteenpäin

Viisi kuukautta miehen kuolemasta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus ja toisaalta siltä kuin hän olisi kadonnut elämästäni aivan äskettäin. Ajantajuni on kadonnut tai sitten ajanlaskuni on aivan erilaista kuin ennen.

Miehen kuolema on ollut elämäni vedenjakaja. On aika ennen kuolemaa ja elämä kuoleman jälkeen. Kuolema oli kuin tsunami, joka pyyhkäisi entisen elämäni mennessään. Jäin yksin kokoamaan itseäni ja opettelemaan kävelemään uudelleen vieraiksi muuttuneilla rannoilla.

Haparoiviin askeliin on alkanut pikku hiljaa tulla enemmän voimaa ja varmuutta. Alkushokin jälkeen olen pystynyt löytämään kulkemiseeni jopa jotain suuntaa. Kaiken kurjuuden keskellä parasta on ollut huomata kuinka olen saanut takaisin mielihyvän tunteita. Ei vielä paljoa, mutta edes pieniä hitusia.

Lähdin ystävieni kanssa eräs viikonloppu Juha Tapion konserttiin. Ajattelin ensin, että tulisikohan tästä keikasta katastrofi. Entä jos muistorikkaat biisit nostaisivat esiin niin syvän surun etten pystyisi nauttimaan konsertista lainkaan?

Yllätyin lopulta kuinka hyvältä tuntui pitkästä aikaa lähteä vähän viihteelle. Laittaa itseään, pukea kukkamekko päälle, juoda ystävien kanssa viiniä. Laulaa ja tanssia. Konsertissa tosin itkin varmaan yli puolet artistin esittämistä biiseistä, mutta itkulla oli enemmänkin haikea luonne. Niin monet kappaleet olivat seuranneet meitä vuosikymmenten ajan ja nostivat tunteet pintaan. Yksi rakkaimmista, Kaksi puuta, on kuin kertomus meistä kahdesta. Tai oli.

Vähän konsertin jälkeen sairastuin sitkeään flunssaan. Makasin päivät vuoteen pohjalla ja valvoin yöt hermoja raastavan yskän pitäessä valveilla. Tuntui lohduttomalta sairastaa ypöyksin. Vietin päivätolkulla sisätiloissa puhumatta kenellekään tai tapaamatta ketään. Mitä nyt kerroin tuntemuksistani pöydällä olevalle miehen kuvalle tai vastailin ystävien soittoihin. Onneksi on niitäkin, jotka kyselivät vointiani ja mahdollista avuntarvetta.

Kotona ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi aamulla tiedustellut vointiani tai tarjoutunut keittämään teetä tai tekemään voileipää. Kaipasin myös niin tajuttomasti toisen ihmisen kosketusta. Olen varma, että parisuhteessa elävät ihmiset paranevat nopeammin.

Miehen vaatteiden lajittelu alkaa olla hyvällä mallilla. Vaikka aluksi tuntui, etten pysty käymään niihin mitenkään käsiksi, lopulta vaate vaatteelta, kassi kassilta, kaikki käypäinen on matkannut Konttiin.

Sen sijaan edistystä ei ole tapahtunut vuokraamani varaston kanssa, joka on täynnä tavaraa, jolle en ole keksinyt mitään sijoituspaikkaa. Yritän väliin ryhdistäytyä ja lähden varastolle järjestyshommiin. Tähän pinoon tulee omaan käyttöön tulevat, tähän kierrätykseen menevät ja tähän poisheitettävät. Istun tavarapaljouden keskellä, siirtelen tavaroita pinosta toiseen ja lopputulemana saan ehkä kassillisen tavaraa mukaani, jonka lopullisesta osoitteesta en ole lainkaan varma. Makuuhuoneeni nurkkaan on alkanut muodostua epämääräinen kasa erilaisia nyssäköitä.

Savotta on kyllä pahasti kesken. Olen ostanut varastolle jo kuukauden lisäaikaa, mutta näyttää, ettei sekään riitä. Älytöntä maksaa ylimääräisen tavaran säilyttämisestä, mutta juuri nyt tavaroista luopuminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Miehen lääkkeet sain sentään toimitettua apteekkiin. Loppuaikojen lääkearsenaali oli valtaisa. Lääkkeitä oli kymmeniä ja jäljelle jääneitä pilleripurkkeja ja lääkepakkauksia lähes muovikassillinen.

Minulla oli lääkkeisiin jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Samalla kun tiesin, että lääkkeet ovat miehelle elintärkeitä ja auttoivat lukuisiin syöpäoireisiin, samalla inhosin joka ikistä opioidia. Ne veivät mieheni yhä vahvempaan tokkuraan ja yhä kauemmas luotani. Läheisestä luopuminen alkoi itse asiassa jo paljon ennen kuolemaa.

Vihkisormuksen sain otettua nimettömästä pois jo muutaman viikon päästä kuolemasta. Ainut, mihin en ole pystynyt vielä puuttumaan, on miehen puhelinnumero. Se on henkisesti kuin viimeinen linkki puolisooni ja siksi en pysty siitä luopumaan. Joskus luen vanhoja Whatsapp-viestejämme ja niiden kautta palautuu mieleeni tilanteita ja tapahtumia.

Eräästä matkailuyrityksestä soitettiin tällä viikolla. Pirteä naisääni kertoi haluavansa kutsua minut ja mieheni loma-asuntoesittelyyn ja tarjota meille tästä hyvästä loistavia etuja. ”Valitettavasti mieheni on kuollut”, kerroin. Kiinnostus näytti lopahtavan siihen ja puhelu päättyi hyvin nopeasti. Leskille ei ilmeisesti kannata kaupata loma-asuntoja.

Olen miettinyt viime aikoina paljon rakkautta. Pitkässä parisuhteessa rakkauden luonne on joskus kovin arkipäiväistä, sellaista yhteen hitsautumista ja huolehtimista, mitä aina ei edes ymmärrä kutsua rakkaudeksi. Siinä ei ole välttämättä mukana enää suurta intohimoa, mutta siinä on mukana jotain sellaista, joka antaa elämälle pohjan ja jatkumon. Toisen läsnäolo ja vierellä kulkeminen luo turvallisuuden tunteen. Kun sen menettää, rakkauden olemus ikäänkuin kirkastuu.

Yksi hienoimmista asioista elämässä on saada rakastaa ja olla rakastettu. Se on etuoikeus ja siitä olen niin kiitollinen. Samaan aikaan sen menettämisestä myös pohjattoman surullinen.