Pariisi

Kun Pariisiin lunta satoi ja mitä sitten tapahtuikaan.

Tiedättehän, on olemassa ihmisiä, joilla on lukihäiriö. Sanojen hammottaminen on vaikeaa ja kirjaimet tuppaavat menemään sekaisin. Mutta onko kukaan diagnosoinut hahmotusongelmaa, jossa yksinkertaisesti ei pysty hahmottamaan suuntia tai kokonaisuuksia? Olen nimittäin varma, että sellainen häiriö minulla on. Eksyn aina kaikkialla, enkä omaa pienintäkään suuntavaistoa.

Voitte vain kuvitella kuinka paljon tämä ongelma tuottaa harmia ja päänvaivaa yksinmatkaavalle. Uuteen paikkaan saavuttuani minun on tosi vaikeaa luoda minkäänlaista kokonaiskuvaa. Jo pelkästään majapaikkaan takaisin osaaminen vaatii monta toistoa, ennen kuin homma onnistuu ilman eksymistä.

Pahimpia ovat vanhojen kaupunkien kapeat kujat, joiden sokkeloihin pystyn eksymään totaalisesti. Myös metrojen suuret risteysasemat ovat haastavia. Vaikka opasteet ovat yleensä hyvät, siltikin olen pystynyt pyörimään maan alla kuin olisin tiheimmässä sademetsän viidakossa.

Uudet paikat ovat minulle yhtä sekavia kuin Pompidou keskuksen rakenteet.Koska tunnen ongelmani, olen tottunut varmistelemaan asioita etukäteen erityisesti silloin, kun jossain pitää olla tiettynä aikana. Jos menen lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä, kirjaan reitin ja meno-ohjeet tarkoin ylös. Tiedän nimittäin, että silloin kun hermostun, selkeä ajatteleminen on vaikeaa ja ”askelmerkit” sekoittuvat entisestään. Suurkaupungeissa on onneksi lähes aina olemassa vaihtoehto taksi, eksyneen viimeinen pelastus.

Tai no melkein aina. Ei nimittäin silloin, kun Pariisiin sattuu satamaan poikkeuksellisen paljon lunta.

Eiffel-tornissa oli pipo tarpeen.Kävi nimittäin niin, että kun olimme ystäväni kanssa lähdössä keskiviikkona Pariisista, edellisenä iltana taivas rupesi työntämään sakeanaan räntää. Luin jostain, että näin paljoa lunta kaupunkiin ei ollut satanut kerralla viimeiseen 15 vuoteen. Niin minun tuuria!

Koska uumoilimme jonkinlaista liikenneruuhkaa aamuksi, päätimme olla ennakkoviisaita ja mennä lentokentälle helpoimman kautta taksilla. Tilasimme hotelliltamme auton edellisenä iltana valmiiksi ja varasimme puolisen tuntia lisäaikaa kentälle menoon. Tähän asti kaikki oli hyvin ja matkalaisen elämä järjestyksessä.

Seisoimme hyvissä ajoin hotellimme ala-aulassa taksia odottamassa. Sitä ei vaan kuulunut sovittuna aikana. Menin oikein ulos katsomaan, jospa auto olisi jäänyt kapealla ja sohjoisella kadulla odottamaan meitä pienen matkan päähän. Eipä näkynyt.

Menin tiedustelemaan asiaa respan tytöltä, joka oli jo tovin istunut siinä kaksi luuria korvillaan, ilmeisemmin yrittäen saada yhteyttä taksiasemaan. ”Niin, missäköhän se meidän taksi mahtaa viipyä?” – No taxis today. ”Anteeksi, mutta meillä oli etukäteen tilattu taksi.” – No taxis today, there is snow. ”Niin, mutta ymmärräthän, meidän pitäisi päästä lentokentälle ja taksi on jo eilen tilattu.” – I’m sorry, no taxis.

Että sillä lailla. Olisikohan meitä kannattanut informoida tästä vähän aikaisemmin? Kehottaa esimerkiksi varautumaan kentälle menoon jollain muulla tavoin tai varaamaan edes tuplasti aikaa. Joku toinen hotelli olisi ehkäpä tiennyt, että koko Orleyn lentokenttä oli aamupäivän suljettu eikä sieltä lähtenyt yhtäkään lentoa. Ja että todennäköisesti meidänkin lentomme tulee olemaan rutkasti myöhässä. Tämä tieto olisi varmasti rauhoittanut panikoivaa mieltä. Mutta tätä emme tienneet. Tiesimme vain – no taxis, mikä ei itse asiassa pitänyt ihan paikkaansa. Kyllä noita mittariautoja näytti kaduilla silti ajelevan.

Ainut keino oli lähteä raahaamaan laukkuja sohjossa ja etsimään meille neuvottua metroasemaa ja sieltä metroa. Matkustaa sillä tietylle asemalle, vaihtaa siellä lähijunaan ja sitten pienempään lähijunaan. Tai toista reittiä tietylle metroasemalle ja vaihtaa sieltä lentokenttäbussiin.

Onneksi ystävä oli mukana. Tiedän kuinka paha tuollainen ruuhkainen metroasema tällaisessa hermo menee -tilanteessa tulisi minulle olemaan.

Ensimmäinen etappi sujui hyvin. Muutaman kerran kysyttyämme oikea metro löytyi ja onnistuimme jäämään oikealla asemallakin pois. Sitten porteista ulos ja sieltä oikeaan RER-lähijunaan.

Minä tapani mukaan juutuin portteihin. Syötin lippua hermostuksissani useaan kertaan metron lukijaan ennen kuin portin ovet suostuivat aukeamaan. Vaan sitten iski hyperventilaatiopaniikkisydämenpysähdys. Katsoin oikealle, katsoin vasemmalle, katsoin eteenpäin. Ystävästä ei merkkiäkään.

Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi, suunnistin laiturille, jonka luulin olevan oikea. Laituri on tupaten täynnä ihmisiä, ystäväni löytyminen tuosta ihmismassasta olisi lähinnä silkkaa hyvää tuuria. Enkä itseasiassa tiennyt olinko edes oikealla laiturilla.

Maan alla kun oltiin, puhelut eivät yhdistäneet tai jos yhdistyivät katkesivat lähes saman tien. Tai sitten melu oli sen verran kova, että kuuluvuus oli lähinnä nolla. Nousin liukuportaita takaisin ylös, siltä varata, että ystäväni olisi siellä. Ja sitten takaisin alas. Nyt oli pakko tehdä omat päätökset. Koneen lähtöön oli jo tässä vaiheessa liian vähän aikaa.

Tässä kohtaa voin sanoa, että pariisilaiset, I LOVE YOU! Mitä ihmettä on puhe, että pariisilaiset ovat ylimielisiä ja koppavia niitä kohtaan, jotka eivät puhu ranskaa? Tai sitten vaan surkea, eksynyt, panikoiva, yksinäinen täti-ihminen Pariisin metrossa on niin säälittävä näky, että sain apua usealta taholta. Ystävällinen mieshenkilö kantoi jopa Denfert-Rochereaun asemalla laukkuni ylös portaita ja opasti minut pysäkille, mistä lähtevät Orleyn lentokenttäbussit.

Tai siis piti lähteä. Sitten iski taas paniikki. Lumitilanteesta johtuen lentokenttäbussit eivät kulkeneet.

Pelastusenkeli ilmeisesti kuuli rukoukseni, sillä paikalle kurvasi kuin tilauksesta musta tila-auto, joka tarjosi seitsemälle hengelle kuljetusta kentälle 10 euron henkilöhintaan. Auto saatiin täyteen ja helpottunut täti-ihminen lentokentälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ystävänikin saapui mutkien kautta kentälle. Helsinkiin saavuttiin lopulta lähes viisi tuntia myöhässä.

Jos tuota reilun viiden sentin räntäkerrosta miettii suomalaisesta näkökulmasta, ei voi kuin ihmetellä, kuinka se sai koko suurkaupungin sekaisin. Räntäsade oli kuitenkin loppunut jo ajat sitten ja aamupäivällä kadut olivat jo sulana, mitä nyt vähän kasautunutta loskaa oli reunustoilla. Mutta pariisilaisille tämä oli ilmiselvästi liikaa. C’est la vie!

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.