Pahinta on tulla tyhjään kotiin ja mennä yksin nukkumaan tyhjään sänkyyn. Välillä tuntuu, että kyllä minä tästä selviän. Kunnes suru, ikävä ja yksinäisyys hyökyvät päälle ja ottavat vallan.
Ystäväni kysyi minulta, miltä elämä on tuntunut ilman puolisoa. Vertasin tilannetta palapeliin. Aivan kuin olisimme koko yhteiselomme ajan rakentaneet miehen kanssa yhteistä palapeliä. Palapeli oli vielä kesken, vaikka suurin osa kuvasta oli saatu vuosien aikana jo valmiiksi.
Sitten vain yhtenä päivänä palapeli hajoaa. Toinen rakentajista lähtee pois ja vie mennessään ison osan paloista. On mahdotonta lähteä kokoamaan samaa palapeliä enää uudelleen, sillä jäljellä olevat palaset eivät enää millään sovi yhteen. Ainut, mitä voit tehdä, on lähteä rakentamaan alusta alkaen uutta palapeliä.
Kun yli 40 vuotta kestäneestä parisuhteesta jää yksin, elämä tuntuu aivan oudolta ja epätodelliselta. Ihan kuin olisin astunut jonkun toisen elämään, jossa katselen ja ihmettelen vieraana, miten täällä tulee toimia. Tuttu ja turvallinen, hyvällä tavalla urautunut elämä, on poissa. Mieleni ei suostu vieläkään täysin ymmärtämään, että mies viereltä on oikeasti poissa.
Ensimmäisen viikon miehen kuoleman jälkeen olin lähes maanisen touhukas ja tekoreipas. Jollain apinanraivotasolla suoritin kaikkea mahdollista, mitä läheisen kuoleman jälkeen tulee tehdä. Soittelin heti kun mahdollista eri virastoihin ja yrityksiin. Hautaustoimistossa olin kylmän rationaalinen, kaukana surevasta leskestä. Kirjoittelin jatkuvasti to do -listoja ja kävin niitä läpi järjestelmällisesti asia asialta.
Ymmärsin kyllä itsekin, mistä tässä kaikessa ylikierroksilla käymisessä oli kyse. Miehen kuolema teki niin kipeää, etten uskaltanut sitä kohdata. Mitä enemmän touhusin, sitä kauemmaksi sain surua siirrettyä. Kunnes tuli romahdus.
Sain sähköpostiin viestin Suomi.fi -sivustolle tulleesta viestistä. Menin katsomaan, mitä asia koskee ja siinä silmieni edessä viranomaisilmoituksella konkretisoitui kuoleman lopullisuus. Siviilisääty: leski. Avioliiton päättymisen syy: puolison kuolema. Ja sitten tuli itku. Sellainen pohjaton tuskainen itku, joka kumpuaa jostain sielun syvyyksistä eikä tahdo laantua millään. Siitä alkoi suru.
Välillä on hetkiä jolloin tuntuu, että selviän paremmin. Sitten taas ilman varoitusta suru ottaa vallan. Tulee jäätävä ikävä ja yksinäisyys riuduttaa niin, että fyysisesti sattuu. Koti ympärillä tuntuu kammottavan tyhjältä.
Yksinäisyyden kokemus on kamalinta illalla sänkyyn mennessä. Kun on tottunut vuosikymmenet jakamaan sängyn toisen kanssa, tyhjä puoli vierelläni muistuttaa armottomasti siitä, että rakas on poissa.
Välillä iskee outo lamaannus. Saatan istua tuntitolkulla yhdessä paikassa tekemättä mitään ja tuijottamassa vain ikkunasta ulos.
Pää ei meinaa millään muistaa, että me ei olla enää me. Puhun edelleen koko ajan meistä, sijaan sänkyyn puhtaat lakanat edelleen kahdelle, laitan kylppäriin pyyhkeet molemmille ja katan pöytään huomaamattani yhden ylimääräisen kahvikupin. Puolikas elämästäni puuttuu.
Olen lukenut, että ensimmäiset juhlapyhät vuoden kierrossa ovat vaikeita läheisen kuoltua. Juhlapyhiin liittyy yleensä paljon yhteisiä muistoja ja traditioita. Me ainakin suunnittelimme yhdessä pyhien alla mitä tehtäisiin tai ainakin mitä syötäisiin.
Pääsiäinen oli itselleni ensimmäinen juhlapyhä miehen kuoleman jälkeen ja voin kyllä täysin allekirjoittaa, että yksinäisyys nosti päätään normaalia enemmän.
Menin kiirastorstaina kauppaan tekemään pääsiäisen ruokahankintoja. Kiersin hyllyjen välissä lähes tyhjien ostoskärryjen kanssa osaamatta ostaa juurikaan mitään. Lopulta nappasin muutaman valmisaterian, kun en keksinyt parempaakaan vatsan täytettä. Kauas oli tultu entisistä juhlapyhien gourmet-aterioista.
Katselin kaupassa ostoksiaan tekeviä pariskuntia, jotka valmistautuivat pitkiin pyhiin. Tunsin selvästi jonkin asteista kateutta. Miksi me emme saaneet jatkaa yhteistä taivaltamme? Miksi meiltä otettiin tuo onni pois?
Vuosien saatossa parisuhde on muokannut omaa identiteettiäni enemmän kuin kuvittelin. Olin puoliso, vaimo, rakastettu, elämänkumppani… Tuntuu pahalta, ettei ole kenellekään enää samalla lailla rakas ja merkityksellinen.
Leskeys on laittanut kysymään, kuka minä nyt oikein olen? Mitkä ovat arvoni ja mitä oikeastaan haluan? Jotain perustavanlaatuista itsestäni on miehen kuoleman kautta kadonnut. Tilalla on kummallinen tyhjyyden tunne. Tätä onttoutta pitäisi lähteä täyttämään jollain uudella. Kunhan vain tietäisin, että millä.
Luin jokunen aika sitten Pirkko Lahden ja Heli Pruukin kirjoittaman kirjan ”Lohtu – miten selviydyn”. Kirjasta jäi yksi lause erityisesti mieleen, jonka kirjoitin ylös: ”Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta”. Voisiko tuota paremmin sanoa. Siksi niin eksyksissä tässä ollaan.
Katselen kotonamme miehen vaatteita ja tavaroita. Vielä en ole valmis käymään niitä läpi enkä luopumaan mistään. Tuntuu kuin kuolinsiivouksella siivoaisin hänet pois elämästäni. Tahdon takertua vielä hetken. Ja pitää sormuksen nimettömässä. Leskeys vaatii kovin paljon totuttelua.