Elämä

Ei ole turhaan sanottu, että syöpä on koko perheen sairaus. Vakava sairaus vaikuttaa sairastuneen lisäksi kaikkiin perheen jäseniin tavalla tai toisella ja usein myös hyvin eri tavoin. Henkinen kuormitus on valtava ja usein jopa tavallisesta arjesta selviytyminen vaatii yletöntä ponnistelua, myös siltä terveeltä osapuolelta.

Miehen syöpädiagnoosi oli meille shokki ja elämämme suurin kriisi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea itse sairastunut käy päässään läpi kuultuaan, että nyt tuli jaossa huonot kortit ja huonoimmassa tapauksessa peliaikasi voi jäädä lyhyemmäksi kuin kuvittelit.

Joku luhistuu, joku sulkeutuu, joku aggressivoituu, joku ottaa selviytymiskeinokseen taistelutahdon ja optimistisuuden. Oli suhtautuminen mikä hyvänsä, ainakin se on varmaa, että asian kanssa on helpompi elää, jos vieressä on läheinen, joka kantaa taakkaa yhdessä. Ja juuri siksi myös tämä läheinen tarvitsee apua säilyttääkseen toimintakykynsä ja pitääkseen ahdistuksensa aisoissa.

Silloin kun voimia tarvittaisiin eniten, ikävä kyllä niitä on usein vähiten. Ja aina omat voimat eivät yksinkertaisesti vaan riitä. Yksin huoliensa kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä. Itse päätin ottaa vastaan kaiken mahdollisen avun, joka auttaa kestämään vaikeassa tilanteessa. Ja onneksi ympärillä on ollut myös monta kuuntelevaa korvaa.

Puhumalla pahaa oloa pois

Me ihmiset olemme erilaisia ja se, mikä minulle on hyväksi voi jollekin toiselle olla kauhistus. Mainittakoon tässä, että kirjoitan kokemuksistani ainoastaan omasta näkökulmasta.

Sosiaalisena ihmisenä olen huomannut, että puhuminen on ollut itselleni parasta lääkettä. Onneksi mies oli alusta alkaen sen kannalla, että sairaus ei ole häpeä ja siitä voi puhua avoimesti. Tämä helpottaa minua paljon.

Ja olenhan minä puhunut. Alussa, kun itku oli herkässä, kerroin jopa tuiki tuntemattomille tilanteestamme. Ihmisten välittäminen on ollut valtavan lämmittävää ja tuntunut hyvältä. Moni on alkanut kertoa omista vaikeista kokemuksistaan ja yllättävistä kohtaamisista on tullut kerrassaan lämminhenkisiä.

Ystävien kanssa olen saanut käsitellä tilanteen tuottamia tuntemuksia, purkaa pahaa oloani ja saada henkistä tukea. Välillä varmasti ihan väsymiseen asti. Puhuminen on tehnyt hyvää ja lievittänyt ahdistusta.

Ihan pakko myös kertoa, miten suurta iloa voi tuoda myös ihan poikkeuksellinen toiminta murheen keskellä. Ystävän kanssa lähdettiin ulos syömään. Tavallisen pizzan sijaan tilattiinkin hummeria ja pullo samppanjaa. Auttoi.

Kiitos ystävät, että olette jaksaneet seistä vierellä ja olla tavoitettavissa joka hetki. Ja kiitos, kun olette jaksaneet kysellä vointiani silloinkin, kun itse en ole jaksanut olla yhteyksissä.

Taukoa töistä

Otin miehen syöpädiagnoosin hyvin raskaasti ja lähes lamaannuin tästä järkyttävästä tiedosta. Ensialkuun myös yöunet katosivat, eikä töiden teosta tullut mitään. Keskittyminen oli vaikeaa ja asiakkaiden kohtaaminen itku kurkussa oli mahdotonta.

Käännyin pikaisesti työterveyshuollon puoleen ja koska en saanut nopeasti aikaa varsinaiselle työterveyslääkärille, otin ensimmäisen vapaan ajan. Tämä lääkäri ei ihan ymmärtänyt tilannettani, sillä kommentti: ”En voi kirjoittaa sairauslomaa kenenkään toisen sairauden takia”, tuntui tuossa tilanteessa vähän kohtuuttomalta. ”Mitä minä tänne kirjoitan?”, lääkäri kysyi minulta. Vastasin, etten osaa sanoa, koska en ole lääkäri, mutta tiedän sen, etten ole tällä hetkellä työkykyinen.

Tässä lääkärikäynnissä oli muutenkin omituisia piirteitä. Lääkäri kysyi kuinka kauan olemme olleet yhdessä. Kun kerroin, että lähes 40 vuotta, hän tokaisi siihen, että riittävästi. En keksi muuta selitystä eriskummalliseen mielipiteeseen kuin kieliongelman. Lääkärin äidinkieli oli oletettavasti joku muu kuin suomi.

Lääkäri määräsi kolme päivää sairauslomaa ja kaksi pakettia unilääkkeitä, joita en koskaan hakenut. Olen aina ollut vastahankainen kemialliseen elämänhallintaan. Nappia naamaan, kun ahdistaa, ei ole omasta mielestäni paras ensimmäinen keino selvitä mieltä kuohuttavista asioista.

Minun pelastukseni oli, että koko vuoden lomat olivat pitämättä, koska olin jättänyt ne käytettäväksi suunniteltua lomareissuamme varten. Jäin siis viralliselle vuosilomalle ja tuona aikana pystyin saamaan edes jossain määrin henkisen tilani vakaammaksi. Vapautunut aika myös helpotti uudessa tilanteessa kotitöistä selviämistä.

Vertaistukiryhmä ei toiminut

Ilmoittauduin paikallisen syöpäyhdistyksen järjestämään syöpäsairaiden läheisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään. Odotukset olivat korkealla, sillä parhaimmillaan tällainen samassa tilanteessa olevien ihmisten kohtaaminen voi olla hedelmällistä. Voi jakaa yhteneväisiä tuntemuksia, kuulla muiden selviytymiskokemuksia ja saada samaistumistukea muilta.

Valitettavasti tähän ryhmään oli saatu mukaan vain muutama henkilö, jotka olivat minua paljon vanhempia. Vaikka syöpä perheessä oli yhdistävä tekijä, olimme elämäntilanteissa niin eri vaiheissa, ettei toivomaani keskustelua oikein syntynyt. Tässä kohtaa tarvittaisiin tilaisuuden vetäjää, joka pystyisi ohjaamaan ryhmää niin, että keskustelu pysyisi aiheessa eikä lähtisi ihan laukalle.

No, tulipa tämäkin kortti käännettyä.

Työterveyshuoltoon uudelleen

En pääse millään eroon minua vaivaavasta ahdistuksen tunteesta, johon liittyy voimakkaita pelkotiloja. Minua ahdistaa tämä tilanne ja tuleva pelottaa.

Jatkuva stressitila on uuvuttavaa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja siksi tapahtuu kaiken aikaa kummallisia juttuja, koska ajatukset eivät kestä kasassa. Laitan esimerkiksi kahvin kiehumaan ja unohdan laittaa kahvipannun keittimeen. Silitysrauta unohtuu päälle tai en muista kaupassa käydessäni minne jätin auton. Puhumattakaan siitä, että tavarani ovat koko ajan kateissa.

Kärsin nykyisin myös aika ajoittaisesta mahakivusta, jonka olen tulkinnut jonkinlaiseksi psykosomaattiseksi oireeksi.

Varasin uudelleen ajan työterveydestä, tällä kertaa hakeuduin varsinaiselle työterveyslääkärille. Nyt sain ihan erilaisen vastaanoton ja tulin kuulluksi tilanteeni kanssa. Lääkäri totesi, että tällaisissa tilanteissa on tärkeää ennaltaehkäistä ja seurata, ettei sairastuneen läheinen sairastu itsekin.

Sain lähetteen työterveyspsykologille. Uskon, että keskustelusta ammattilaisen kanssa on minulle apua. Muutaman viikon päästä minulla on myös uusi aika työterveyslääkärille. Tunnen olevani hyvissä käsissä. Tilannettani seurataan ja toimintakykyäni tarkkaillaan.

Työkin voi olla terapiaa

Palasin viime kuussa töihin vähän arkaillen. Ajattelin, että onkohan minulla voimavaroja työn tekemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Toistaiseksi on mennyt pienemmillä työmäärillä ihan hyvin.

Uskokaa tai älkää, mutta työkin voi olla terapeuttista. Työ rytmittää päivää ja luo vaikean tilanteen keskelle edes hitusen normaaliutta. Työ vie myös ajatukset toisaalle ja saan hetkeksi jotain muuta ajateltavaa.

Harrastukset auttavat

Rakkain harrastukseni, kirjoittaminen, on minulle myös hyvää terapiaa. Kirjoittamisen kautta pystyn jäsentämään tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittaminen on kuin kasvoton ystävä, jolle kerron kaikkein syvimmät tuntoni ja pelkoni.

En pidä talvesta, enkä etenkään pakkasesta, ja joudun lähes pakottamaan itseni edes muutaman kerran viikossa ulos ja lenkille. Vaikka kuinka vaikeaa olisi lähteä, ei kuitenkaan koskaan harmita, että tuli lähdettyä. Ulkoilma piristää. Tosin hyvästä liikunnasta käyvät myös lumityöt, joiden kanssa tänä talvena on saanut pelehtiä turhankin useasti.

Ilmoittauduin myös kansalaisopiston jumpparyhmään. Jos olen ihan rehellinen, inhoan salijumppaa, enkä koe minkäänlaista iloa kepin heiluttamisesta tai jumppamatolla möyryämisestä. Vaatii paljon itsekuria siirtää tiistai-iltainen kuvotus taka-alalle ja lähteä kiltisti jumpalle. Jälkeenpäin kroppa kyllä kiittää.

Tässä minun selviytymispaletti, joilla yritän pitää itseni kasassa ja saada mielialani edes hetkittäin kohentumaan. Olisi kiva kuulla, minkälaisia keinoja teillä muilla on ollut vaikeista tilanteista selviämiseen.