MAR-RAS-KUU. 16 tuntia mustaa ja siinä välissä two shades of grey. Elintoiminnot pelaavat, mutta tuntuu, etten siltikään ole elossa. Herään aamulla väsyneenä. Suoritan velvollisuudet. Päivän mittaan kohtaan työssä toisia väsyneitä ja ilottomia ihmisiä. Menen nukkumaan. Ja aamulla herään jälleen innottomana. Tämä vuodenaika ei ole minua varten.
Jutun hieno pääkuva suosirreistä on sveitsiläisen valokuvaajan Levi Fitzen.
Vuosi 2018 avasi silmäni. Työkuviot olivat muuttuneet meillä molemmilla, elämässä oli nyt enemmän vapautta ja päätimme tehdä jotain aivan poikkeuksellista. Lähdimme miehen kanssa ottamaan selvää, miksi veljeni ja hänen vaimonsa suuntaavat vuosi toisensa jälkeen talvehtimaan Espanjan Aurinkorannikolle. Minusta tämä kalskahti vahvasti eläkeläishommalta, mutta toisaalta lämpö ja aurinko marraskuussa kuulostivat hyvältä. Voisikohan tämä olla meidänkin juttu?
Vuokrasimme Fuengirolasta asunnon puoleksi vuodeksi. Tiesin, että joudun käymään välillä Suomessa töissä, joten ajattelin että on hyvä, ettei lysti lopu liian lyhyeen. Ja jos aika kävisi pitkäksi tai muuten tulisi tarvetta matkustaa Suomeen, voisimmehan molemmat lentää välillä kotiin ja palata takaisin kun siltä tuntuu. Siihen aikaan lentojen hinnat olivat jotain muuta kuin nyt.
Puoli vuotta kului kuin etelään päässeen muuttolinnun kevyiksi muuttuneilla siivillä. Leijuimme valon ja auringon täyttämiä päiviä onnen täyttämässä euforiassa. Voiko oikeasti myöhäissyksy ja talvi tuntua tältä? Suomessa käydessäni tuntui kuin olisin pudonnut pimeään kuiluun. Sulkeuduin sisätiloihin, hukuttauduin vain töihin ja lopetin hetkeksi elämästä kuin kytkimeni olisi käännetty off-tilaan. Elämäni kääntyi on-tilaan vasta palatessani takaisin Espanjaan.
Nautimme suunnattomasti kävelylenkeistä pitkin merenrantoja, päämäärättömästä haahuilusta uuden ”kotikaupunkimme” vilkkailla kaduilla ja retkistämme Andalusian ihastuttaviin kaupunkeihin ja kyliin. Jokainen päivä oli kuin uusi seikkailu. Olimme elossa sataprosenttisesti!
Pimeä, kylmä ja apea vuodenaika oli vaihtunut valoon ja iloon. Heräsin useimmiten aamuisin auringonpaisteeseen ja vaaleanpunaisessa kuplassani näin ympärilläni vain hymyileviä kasvoja. Ei silti, nauroin itsekin varmaan enemmän kuin koko vuotena yhteensä.
Siitä se sitten lähti. Sen jälkeen koronavuotta lukuunottamatta olemme viettäneet joka vuosi osan talvea jossain päin Andalusiaa. Viime talvena päätimme kokeilla myös jotain ihan uutta ja lensimme Malagasta Kanariansaarille. Ensin matkasimme Teneriffalle ja sieltä jatkoimme reissuamme Gran Canarian puolelle Las Palmasiin. Pari päivää vietimme myös iki-ihanalla La Gomeralla.
Viihdyimme erinomaisesti myös noilla saarilla. Mantereeseen verrattuna sää oli vieläkin leppoisampi ja ympäristö vehreämpi. Kukkahullu minussa sai myös yllin kyllin silmänruokaa trooppisista kasveista. Koska niin paljon jäi näkemättä ja niin paljon kiinnostavia paikkoja kokematta, päätimme tänä vuonna ottaa Kanarian uusiksi.
Tällä kertaa teemmekin ihan kunnollisen roadtripin. Vietämme ensin aikaa Las Palmasissa. Viime vuonna asuntomme sijaitsi vanhan kaupunginosan Vequetan sydämessä, mutta tällä kertaa päätimme vaihtaa sijaintia kaupungin toiselle laidalle Canterasin rannan tuntumaan.
Las Palmasista matkamme jatkuu vuoristoon, pieneen Tejedan kylään, joka sijaitsee yli kilometrin korkeudessa. En tiedä onko tämä järkevä veto, mutta asuntomme huikeilla vuoristonäkymillä veti puoleensa niin vahvasti, etten voinut vastustaa mielenkiintoani.
Tejedasta palaamme vielä joksikin aikaa takaisin Las Palmasiin, mistä siirrymme toiselle puolelle saarta pieneen Agaeten kalastajakylään. Tämäkin oli paljolti intuitiovalinta. Olimme viime talvena menossa itse asiassa Arucasin kaupunkiin, mutta kaksi A:lla alkavaa paikkakuntaa meni sekaisin ja päädyimmekin Agaeteen.
Ihan hyvä erehdys tämä lopulta olikin. Agaetessa oli meistä jotain merkillistä viehätystä. Se on kuin Ruususen untaan nukkuva piskuinen kylä, jonka toisella laidalla on vanha kylän keskusta kirkkoineen ja toisella laidalla ranta-alue, jossa on muutama hotelli, loma-asunto ja rivi kalaravintoloita. Ei mitään erikoista, mutta siltikin paljon tunnelmaa.
Jos ei muuta, niin täällä saa ainakin levättyä kunnolla. Ja tuoretta kalaruokaa. Tosin mies on edelleenkin skeptinen, onko tämä sittenkin liian rauhallinen paikka. Nähtäväksi jää.
Agaetesta hyppäämme lauttaan ja seilaamme Teneriffan saarelle. Muutaman päivän tulemme viipymään saaren pääkaupungissa Santa Cruzissa, jossa viime talvena vietimme kokonaisen kuukauden ja josta pidimme tosi paljon. Tällä kertaa meidän pääkohteemme tulee kuitenkin olemaan saaren pohjoispuolella oleva klassinen lomakaupunki Puerto de la Cruz.
Viime vuoden kokemuksien perusteella meistä Puerto oli viehättävä ja vehreä kaupunki, jossa turismi sulautuu sopivassa suhteessa aitoon paikalliselämään. Yritämme aina löytää paikkakuntia, jotka ovat oikeita kaupunkeja ja joissa kaikkea ei ole valjastettu turismin alttarille. Siksi vakuutuin Puerto de la Cruzista enemmän kuin vaikkapa Teneriffan eteläpuolen lomakohteista.
Näiden etappien lisäksi tulemme kiertämään tapamme mukaan paljon myös saaren muita kaupunkeja. Viime vuonna huomasimme kuinka äärettömän helppoa saarilla oli matkustaa paikallisbusseilla. Vuoroja on hyvin ja hinnat kohtuullisia. Eikä tarvitse käyttää aikaa parkkipaikkojen etsimiseen, mikä etenkin vanhoissa kaupungeissa on usein haastavaa.
Jos kaikki menee suunnitellusti, pääsemme matkaan jo aivan pian. Yritän sinnitellä vielä hetken.
