Miehen kuolemasta tuli puoli vuotta. Kirjoitin uuden muistikirjani ensimmäiselle sivulle kaksi sanaa: päästä irti.
Miten nopeasti nämä kuukaudet ovat menneet ja miten paljon voi kuuteen kuukauteen sisältyä muutoksia. Muutamassa kuukaudessa elämäni meni uusiksi lähes kaikilla mahdollisilla osa-alueilla.
Minusta tuli leski. Möin yhteisen talomme. Vaihdoin kirjani entiselle asuinpaikkakunnalle ja muutin pysyvästi vuokralle. Jätin työelämän taakse. Ja edelleen ihmettelen, kuka olen ja mikä on minun elämäni.
Epävarma tulevaisuuteni luo yhä turvattomuutta. En vieläkään tiedä, miten tätä uutta elämää pitäisi elää ja mihin suunnata tästä eteenpäin. Haahuilen sinne tänne ilman selkeää visiota tai päämäärää. En oikein kuulu mihinkään, enkä ole osa mitään. En edes ymmärtänyt, kuinka voimakkaasti parisuhde määritti minuuteni ja raamitti paikkani elämässä.
Olin aiemmin kova unelmoimaan ja suunnittelemaan. Aina piti olla jotain uutta ja kiinnostavaa vireillä. Nyt en osaa oikein edes unelmoida ja suunnitelmien tekokin on vaikeaa. En tiedä, mitä haluan tai mitä odotan tulevaisuudelta. Vieläkin on vaikeaa löytää asioille merkitystä.
Kuulostaa aika tavalla aiemman toistolta. Niin moni asia tuntuu samanlaiselta sekavalta vyyhdiltä kuin leskeksi jäämisen alkuaikoina. En ole juurikaan saanut poukkoilevaan mieleeni mitään järjestystä.
Mutta palataanpa tuohon alun muistikirjaan. Kannan tosiaan laukussani aina muistikirjaa siltä varalta, että kohtaan jossain mielenkiintoisen ajatuksen tai sitten vain kirjoittelen ylös hetkien tunnelmia tai mieleen putkahtavia omia ajatelmia.
Muistikirjaihminen minusta tuli miehen toimesta. Olin palaamassa Fuengirolasta takaisin Suomeen ja töihin, mieli vähän alakuloisena ihanan loman loppumisesta. Mies saattoi minut asemalle ja ennen junan tuloa hän kaivoi taskustaan muistikirjan. ”Ostin sulle lahjan, hän sanoi. Kulta, muista kirjoittaa. Sä oot hyvä siinä.” Siitä lähtien muistikirja on aina kulkenut mukanani.
Kun otan käyttöön uuden muistikirjan, kirjoitan sen ensimmäiselle sivulle sen hetkisen elämäntilanteeni tärkeimmän elämänohjeen tai toiveen. ”Päästä irti”, kalskahtaa kovalta ilmaisulta, mutta se on minusta tällä hetkellä tärkein asia, jota kohti kannattaa pyrkiä. Vain luopumalla entisestä voin päästä elämässäni eteenpäin.
Vaikka kuinka haluaisin takaisin entisen elämäni, en voi sitä saada. Se on ollut ja mennyt, eikä siihen takertuminen johda mihinkään, päinvastoin. Sen sijaan muistot haluan pitää tiukasti lähelläni, mutta se, että kynsin ja hampain takerrun menneisyyteen ja haikailen menetetyn elämäni perään, estää minua rakentamasta uutta elämääni.
Surun täyttämien kuukausien jälkeen huomaan kuitenkin jotain kehitystä tapahtuneen. Nyt pystyn tuntemaan kiitollisuutta yhteisistä vuosista, jotka meille annettiin. Vielä hetki sitten olin vain vihainen ja katkera siitä, mitä elämä otti minulta pois. Pystyin näkemään vain menetyksen, en elämää sen takana.
Koen myös kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus jatkaa elämääni. Oikeastaan se, että saa elää, on suurin etuoikeus, mitä meillä voi olla. Yritän muistuttaa itseäni joka ikinen päivä siitä, etten tuhlaisi voimavarojani turhanpäiväisten asioiden vatvomiselle. Minulla on vain tämä elämä ja yritän tehdä siitä niin hyvää kuin mahdollista.
Radiossa soi eräs päivä yksi mieheni lempparibiiseistä, Earth, Wind & Firen September. Vielä joku aika sitten tämä muistorikas biisi olisi avannut kyynelkanavat, mutta nyt pystyin kuuntelemaan sen itkemättä. Mieleen tulvahti lämpimiä muistoja siitä, kuinka monta kertaa tämän biisin tahtiin jammailtiin.
Hyvä merkki varmasti tämäkin. Muistoihin sisältyy edelleen surua, mutta rinnalle on noussut myös kiitollisuuden tunteita.
Kirjoitin muistikirjani viimeiselle sivulle myös hienon ajatuksen, jonka luin hiljattain jostain. Paulo Coelhen sanoin: ”Yö on synkin juuri ennen auringonnousua”.
Tässä mennään kohti pimeintä vuodenaikaa. Toivon, että minun pimein vuodenaikani olisi jo mennyt.