Ette ole kuulleet minusta pitkään aikaan. Kukkamekkotädin elämänmakuinen matkablogi on ollut hiljaa lähes kahdeksan kuukautta. Kiitos lukijat kymmenistä yhteydenotoista ja kuulumisten kyselyistä ja pahoittelut siitä, etten ole jaksanut kaikille vastata. Syyn arvannette.
Elämä on ollut äärimmäisen rankkaa ja näyttänyt viime kuukausina oikeastaan vain synkimmät puolensa. En halua täällä blogissa kaikkea ruotia, mutta kerrottakoon, että terveyshuolien aallokossa olemme räpiköineet me molemmat, mies ja minä.
Maaliskuussa selvisi syy koviin vatsakipuihini ja jouduin päivystyksestä äkilliseen leikkaukseen. Kaikki ei mennyt ihan suunnitellusti, vaan viikon päästä minut operoitiin uudestaan. Toipuminen kesti melko pitkään, mutta minä toivuin, toisin kuin mies.
Syöpä on sananmukaisesti syönyt miestä ja loppukeväästä saimme tietää, että hoidot lopetettaisiin. Kaikki oli tehty mitä voitiin. Nyt vaan katsotaan kuinka paljon miehelle annetaan lisäaikaa. Se, että rakkaaltasi viedään toivo elämän jatkumisesta on kamalinta, mitä elämässäni on tähän mennessä tullut vastaan.
Olen viime kuukaudet ollut äärimmäisen ahdistunut ja monella tapaa kuormittunut. On helppoa yrittää syöttää ajatusta päivä kerrallaan elämisestä, mutta todellisuudessa ihmismieli työstää nykyhetkeä, huomista ja ensi kuukautta. Kun takaseinä lähestyy, sitä väistämättä tulee miettineeksi oliko tässä viimeinen yhteinen joulumme, uusivuosi tai viimeinen yhteinen kesämme. Se, jos mikä, tekee suunnattoman kipeää.
Jokainen, jonka läheinen on sairastanut parantumatonta syöpää, tietää myös millaista hiljaista luopumista koko syöpätaival on. Se on jatkuvaa hyvästien jättöä yhdessä tehdyille asioille. Askel askeleelta elinpiiri vain kapenee.
On pitänyt sanoa hyvästit parhaalle matkakaverilleni. Tämä kirpaisi todella syvältä, sillä onhan matkustaminen ollut meille suuri ilo ja intohimo. Eniten jäimme kaipaamaan yhteisiä Espanjan reissuja. Onneksi meillä on melkoinen arsenaali kokemuksia ja muistoja monilta yhteisiltä matkoiltamme.
Sairauden edetessä ja voinnin huonontuessa on ikävä kyllä pitänyt sanoa hyvästit myös lenkki-, patikointi- ja kalakaverille. Meidän venekin piti myydä pois, joten veneilykaverinkin menetin.
Näin syksyllä kaipaan sieni- ja marjakaveriani. Vahva lääkitys estää myös yhteiset viinihetket ja ruokahaluttomuus gourmet-kokemukset. Kuinka kaipaankaan yhteisiä perjantai-iltoja, kun avattiin pullo hyvää viiniä ja kokkailtiin jotain herkkuruokaa. Pantiin soimaan lempimusiikkia ja juteltiin niitä näitä.
Sairauden etenemisen myötä tunne- ja keskusteluyhteys kuihtuu. On ymmärrettävää, että kun toinen on kovin sairas, ei siinä juurikaan ole voimia keskusteluille. Vaikka ollaan yhdessä 24/7, siltikin koen yksinäisyyttä.
Syöpäpuolison elämä on tasapainoilua janalla, jossa toisessa ääripäässä on itsekkyys ja toisessa uhrautuminen. Miten ihmeessä pystyy pitämään oman elämänsä edes jonkinlaisessa balanssissa tällaisessa tilanteessa?
Entä miten toteuttaa omia toiveitaan ja tarpeitaan, kun vaimon rooli on muuttunut enemmin omaishoitajan rooliksi? Itseään ei pitäisi kuitenkaan unohtaa täysin. Tämä ristiriita aiheuttaa minulle jatkuvaa syyllisyyttä. Tunnen huonoa omaatuntoa tunteistani, ajatuksistani, tekemisistäni ja sanomisistani. Välillä tulee niitäkin hetkiä, että tuntuu, ettei vaan jaksa.
Mitä pidemmälle tauti etenee, sitä enemmän kaventuu omaishoitajan mahdollisuus päättää omasta elämästään. Vaikeinta itselleni on ollut hyväksyä oman vapauden ja itsenäisyyden supistuminen. Liikkumavaraa on kovin vähän.
Meillä eletään nyt vaikeaa aikaa. Siltikään surulle ei pitäisi antaa liikaa valtaa ja päästää sitä niskan päälle. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tilanne uuvuttaa monin tavoin, eikä voimia tunnu olevan oikein mihinkään. Juuri ja juuri selviän velvotteista ja arjen rutiineista. Aika ajoin myös yksinäisyyden tunne valtaa mielen.
Samalla pelottaa myös uusi tuntematon. Yritän rauhoittaa mieltäni ja uskoa siihen, että asioilla on taipumus järjestyä ja että vaikeistakin asioista selviää ajan kanssa. Mitäpä muutakaan tässä tilanteessa pystyy tekemään, kuin ottamaan vastaan kaiken mitä eteen tulee. Meidän kohdalla elämän maku on nyt vain kovin karvas.