Kaksi ja puoli kuukautta miehen kuolemasta. Elämän peruspilarit ovat pettäneet. Haahuilen vailla suuntaa jossain välitilassa. Entistä elämää ei enää ole, muttei uuttakaan. Ympärillä ihmiset odottavat innolla tulevaa kesälomaa. Minä en odota mitään.

Suru tulee ryöppyinä ja useimmiten varoittamatta. Se istuu olkapäälläni odottaen sopivaa hetkeä ottaakseen vallan. Tietty ruoka, paikka, tilanne, biisi, mikä vaan kelpaa surulle. Ja sitten tulee romahdus. Samassa hetkessä tai yhdessä lauseessa voi asua sekä nauru että itku. Mieli elää omaa elämäänsä ja sen ohjaimissa on suru.

Koen suurta ulkopuolisuuden tunnetta. En oikein kuulu mihinkään, enkä tiedä mitä minun pitäisi elämälläni tehdä. Aika ajoin koen avuttomuutta ja voimattomuutta, mutta kaikkein suurin tunteista on yksinäisyyden kokemus. On raskasta päättää kaikesta yksin ja tehdä niin pienet kuin suuret asiat kaikki yksin. Moni entisen elämäni tärkeä asia tuntuu nykyisin merkityksettömältä.

Möin minulle rakkaan talomme ja muutin kirjani entiselle asuinpaikkakunnalleni. Minulla on ihan kiva uusi koti, jota en vain osaa vielä kutsua kodiksi. Huomaan puhuvani asunnostani tai sanon meneväni kämpille. Kuvaa hyvin tunnetilaani. Olen jollain tasolla irtolainen, henkisesti koditon ja eksyksissä.

Yritän vähän keinotekoisesti järjestää itselleni kaikenlaista ohjelmaa ja päiviini sisältöä. Sisimmässäni tiedän, etten tule juurikaan nauttimaan monestakaan asiasta, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin viettää painostavia hetkiä yksin neljän seinän sisällä. Tarvitsen yksinoloa, mutta samalla en pystykään olemaan sinut sen kanssa.

Päätin lähteä viettämään juhannusta yksin Lappiin. En koe olevani vielä valmis juhannuksen viettoon isolla porukalla. Paremmalta ajatukselta tuntui paikan vaihdos ja matkustaminen tunturiterapiaan. Niin monet kerrat Lappi on tarjonnut päätä puhdistavaa voimaa ja monenlaisia eheyttäviä tunteita. Vähän jännittää, millainen Lappi-kokemus tästä tulee, nyt ensi kertaa ihan yksin.

Uusi arki on vaatinut myös paljon käytännön asioiden opettelua. En ole oikein vieläkään löytänyt rytmiä syömiseen, kotirutiineihin tai oman hyvinvoinnin vaalimiseen, kuten vaikkapa liikuntaan. Pitäisi jotenkin päästä pois ei huvita -moodista ja löytää asioille jälleen merkitystä.

Tiedän, että jossain syvälläni elää paljon tukahdutettua elämää, joka odottaa ulospääsyä. Toistaiseksi suru on tukkinut tiehyeet, enkä pysty aloittamaan uutta elämääni niin kuin toivoisin. Mutta uskon, että vaikka suru tulee varmaan aina olemaan osa minua, se ei loputtomasti pysty hallitsemaan minua. Sitten on aika jonkun uuden.

Luin jostain, että surusta voi myös oppia jotain. Suru voi tuoda mukanaan herkkyyttä kohdata elämän haurautta, mutta samalla suru voi opettaa löytämään itsessään piilevää vahvuutta. Parhaimmassa tapauksessa suru kirkastaa sen, mikä on tärkeää. Jos hyvin käy, surun kautta voin löytää paremman version itsestäni.

Lainasin yllä Thomas Wilderin tunnettuja sanoja. Vapaasti suomennettuna: ”On raskasta kääntää sivua, kun tiedät, ettei se joku tule olemaan seuraavassa luvussa… mutta tarinan on jatkuttava.” Kaikesta huolimatta uutta kohden.