Miten näin voi oikeasti käydä, oli ensimmäinen ajatus, kun mieheni kertoi huonoista uutisista, jotka oli juuri saanut lääkäriltä. Yhtäkkiä elämä vetäisi maton altamme, murjoi lekalla päähän ja kaatoi meidät avuttomina odottamaan tulevia iskuja. Lähiomaisen vakava sairastuminen on samalla koko perheen sairaus.
Vaikka jokainen meistä tietää elämän olevan suurinta uhkapeliä, sitä jotenkin omassa onnellisuuskuplassaan ajattelee, että onnettomuudet ja vakavat sairaudet tapahtuvat jossain muualla jollekin toiselle. Kunnes sinut herätetään siihen todellisuuteen, että nyt sait itse osuman.
Uutinen miehen vakavasta sairaudesta aiheutti päässäni sellaisen kakofonian, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Käyn läpi raastavaa tunnemyrskyä, josta en saa millään otetta ja jossa ei ole minkäänlaista järjestystä. Välillä voiton vie suru, välillä viha.
Ensimmäinen reaktio meillä molemmilla on ollut valtava shokki ja järkytys, samalla kun mielen täyttää suunnaton huoli ja pelko tulevasta. Turvallisuuden tunne elämästä hävisi kokonaan. Samaan aikaan koen myös raivoa ja vihaa tätä saatanallista sairautta kohtaan. Miksi emme saaneet jatkaa hyvää elämäämme toivomallamme tavalla?
Ilon paikalle on tullut murhe ja ahdistus. On helppoa sanoa, että älä ajattele niin synkästi tai laita nyt positiivisuutta peliin. Näin minäkin sanoisin ja varmasti pystyisin itseäni sparraamaan pienempien vastoinkäymisten kohdalla. Nyt on vastassa kuitenkin niin suuri vastus, etten yksinkertaisesti pysty muuta kuin sukeltamaan syvään päätyyn. Tuskin kellään on keinoja näin murskaavan asian kohtaamiseen ja käsittelyyn. Ei ainakaan minulla.
Minun pitäisi olla miehelleni vahva olkapää mihin tukeutua ja kannustava puoliso, joka jaksaa pitää yllä toiveikasta ja positiivista ilmapiiriä. Olen pahoillani. Olen heikko. Liian heikko. Tuntuu, etten välillä pysty muuta kuin itkemään. Ulkopuolinen voisi luulla, että minä olenkin se sairastunut. Tavallaan ehkä olenkin. Kun maailman rakkain ihminen sairastuu, tuntuu siltä kuin sairaus olisi omasi.
Tässä tilanteessa epätietoisuus on kamalinta ja odottaminen piinallista. Mielessä on sata kysymystä, joihin haluaisimme vastauksia. Sairaalassa on liian vähän lääkäreitä ja erikoislääkärin pakeille pääseminen ottaa oman aikansa. Kahden viikon viive tuntuu ikuisuudelta. Odotamme lääkärin tapaamista kuin kaksi hukkuvaa pelastusvenettä.
En muista, että olisin koskaan aiemmin kokenut vastaavaa avuttomuutta. On vain hyväksyttävä, että tämä asia ei ole omissa käsissämme ja tälle emme nyt vaan pysty tekemään mitään. Pakko on ottaa vastaan kaikki, mitä eteen tulee. Kädet ristissä toivon, että tällä matkalla meille annettaisi edes hitunen toivoa ja valoa.
Kirjoitan miehen sairastumisesta hänen luvallaan.