Kun mies on vakavasti sairas ja vaimo lähtee lomareissulle Espanjaan, onko se oikein? Äärimmäistä itsekkyyttäkö vai sittenkin keino parantaa omaa jaksamistaan? Tätä yhtälöä puin pitkään ennen kuin uskalsin varata lentolipun Malagaan.
Uskonpa, että samanlaista pohdintaa käy jokainen vakavasti sairaan läheinen. Haluaisit tehdä kaikkesi toisen elämänlaadun parantamiseksi, mutta samalla huomaat jossain kohtaa myös omien voimiesi hiipuvan. Ainakin omalla kohdallani alkoi tuntua, että kohta olen itse auttajan asemasta autettava.
Täytyy myöntää, että kaipasin myös hetken omaa aikaa, tai toisaalta me molemmat kaipasimme. Olemme olleet viimeisen reilun vuoden tiiviisti keskenämme ja eläneet syöpähoitojen ja -kontrollien aikatauluttamaa elämää. Välillä horjuneet henkisen kestokykymme äärirajoilla. Törmäyskursseilta ei ole vältytty, sillä jatkuva epävarmuuden tila nostaa ahdistuksen tunteita pintaan, jotka purkautuvat välillä räiskyvinä yhteenottoina.
Kun viimeisimmässä syöpäkontrollissa saimme lääkäriltä olosuhteisiin nähden valoisia uutisia, uskalsin tehdä päätöksen muutaman päivän irtiotosta. Otin töistä muutaman päivän vapaata, varasin seuraavalle viikolle lennot Malagaan ja hotellihuoneen Fuengirolasta. Tänne on niin helppoa mennä, kuin kotiinsa tulisi, ja lisämausteena on matkaseuraa paikkakunnalla asustelevasta ystäväpariskunnasta.
Toki tsiljoona kertaa mieluimmin olisin istunut lentokoneessa siemailemassa samppanjaa muovimukista mieheni kanssa, mutta koska se ei ollut mahdollista, hyvä näinkin. Onneksi yksin matkustaminen ei ole minulle vierasta ja minne muualle olisikaan yhtä helppoa matkata muutamaksi päiväksi kuin tuttuun Fugeen.
Vain muutaman tunnin lento ja vastassa tutut hoodit. Helppoa sujahtaa saman tien nauttimaan niin valosta, merestä ja väreistä kuin myös äänekkäästä kaupunkielämästä. Muistin kyllä, että espanjalaiset ovat äänekästä kansaa, mutta että näin äänekästä. Olen varmaan asustellut liian pitkään yhtäjaksoisesti luonnon rauhassa, sillä tällä kertaa äänimaailma tuntui entisestään koventuneen. Sainpahan taas kokea täysillä elämää ja alegríaa ympärilläni. Rakastan niin tuota espanjalaisten tapaa ottaa ilo irti arjesta.
Yövyin Fuengirolan keskustan pienessä hotellissa Casa Consistorialissa. Mukava pikkuhotelli keskellä kaikkea, tosin etenkin viikonloppuna huoneeseen kantautui meteliä kaduilta.
Ette usko kuinka hyvältä tuntui hetkeksi hypätä pimeydestä valoon ja harmaudesta maailmaan, jossa oli värejä ja sävyjä. Kuinka paljon olinkaan kaivannut pitkiä kävelyjä pitkin merenrantoja, auringon lämpöä iholla ja vaaleanpunaisia auringonlaskuja. Kuin huomaamatta askelmittari näytti 10-15 kilometrin päivämatkoja. Nautinnollista liikuntaa pakottamatta. Tuntui kuin kylmyydestä kärsivä kroppani olisi saanut voiteluainetta, joka notkisti sen toimimaan ihan eri tavoin.
Nautin myös kiireettömistä aamiaisista ja kahvihetkistä terasseilla. Puistonpenkeillä istuskelusta ja vihreiden papukaijojen pesänrakennuspuuhien seurailusta. Ostoksista pienissä kivijalkaputiikeissa. Tapaksista ja edullisista viinilasillisista. Hyvistä ruokakokemuksista hyvässä seurassa. Päämäärättömästä kuljeskelusta niin Fuengirolan kuin Malagan vanhassa kaupungissa. Kuinka pienissä hetkissä voi onni asua.
Valon voima on ihmeellinen. Sain ladattua omat aurinkokennoni täyteen. Uudella energialla kohti uusia koitoksia. Kiitos Costa del Sol.
Juhlijat nuorimmasta ja vanhimmasta päästä.
… ja sitten nauttimaan juhlamenusta.
