Samppanjaa muovimukista
  • KOTI
  • Blogin takana
  • Yhteistyö
Category:

Elämäntaito

ElämäElämäntaitoLesken elämääSyöpä perheessä

Oman elämäni erikoisjoukot

by Annemaria 3.5.2026

13.11.2024 kirjoitin blogijutun otsikolla ” Elämäni paskin vuosi”. Se olikin siihen astisen elämäni kamalin. Onneksi silloin en vielä tiennyt, että seuraava vuosi tulisi olemaan vieläkin paskempi.

Olen seurannut mielenkiinnolla Nelosen reality-sarjaa Erikoisjoukot. Ohjelmassa joukko ihmisiä kokoontuu kestävyysleirille testaamaan omia henkisen ja fyysisen jaksamisen rajojaan.

Kokelaat saavat leirin kouluttajilta eri ominaisuuksia mittaavia tehtäviä, joista heidän tulee paineen alla selviytyä parhaan taitonsa mukaan. Kyse on usein omien pelkojensa voittamisesta ja henkisen kapasiteetin kokonaisvaltaisesta käyttöönotosta, tosin myös melkoisesta fyysisestä rääkistä.

Viimeinen mennyt vuosi on ollut elämäni haastavin ja monella tapaa vaikein vuosi ikinä. Ajattelin monta kertaa mielessäni, että tämä raskas ajanjakso on kuin oman elämäni erikoisjoukot.

Miehen syöpä ”piiskurikouluttajana” veti meidät molemmat oman kestokykymme äärirajoille. Selviytyäkseen oli pantava likoon koko kapasiteetti niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Sitten kun tuntui, ettei enää jaksa, jostain piti kaivaa viimeiset henkiset voimanrippeet. Piti jaksaa edes seuraavaan päivään.

Murtumispiste ja omat äärirajat tulivat tutuiksi. Jatkuva henkinen rasitus, pelossa ja epävarmuudessa eläminen, johti uupumukseen, josta ei enää palautunut. Kärsimyksestä tuli arkipäivää.

Mies ei selvinnyt leiristä. Syöpä vei. Minä jäin yksin leiriin painimaan arjen haasteiden, yksinäisyyden kokemuksen ja itsetunto-ongelmien kanssa seuralaisina suru ja ikävä.

Toivon, että kaikki kokemani on antanut herkkyyttä havaita asioita tarkemmin ja nähdä pintaa syvemmälle.

En usko siihen, että kärsimys jalostaa ihmistä. Päinvastoin. Viimeinen vuosi on jättänyt monta kipeää kohtaa, joita joutuu työstämään vielä pitkään. Inhoan yli kaiken sanontaa ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kaiken paskan läpikäyneenä olen rikki ja sydän vereslihalla. Repaleinen ja hauras kuin loppusyksyn koivunlehti, joka sinnittelee viimeiseen saakka kestääkseen kiinni puun oksalla. Vahvuus on tästä kaukana.

Ainut asia, minkä toivon kärsimysten kautta oppineeni on jonkinlainen tunnepuolen herkkyys. Toivon, että pystyisin nykyisin huomaamaan ympärilläni muiden ahdingon entistä herkemmin ja ojentamaan auttavaa kättä tarvitsevalle. Silloin, kun itsellä on kaikki asiat kutakuinkin hyvin, sitä omassa kuplassaan porskuttaa menemään ilman, että näkee lähelle tarpeeksi terävästi.

Nykyisin puhutaan paljon resilienssistä, selviytymiskyvystä vaikeissa elämäntilanteissa. Miehen sairauden aikana oma resilienssini oli heikolla tasolla. Olin masentunut ja väsynyt. Kuvittelin, että hänen kuolemansa jälkeen tilanne paranisi. Vaan eipä tästä noustakaan jaloille niin nopeasti kuin ajattelin.

Entisessä elämässäni viihdyin ihan hyvin yksikseni. Mutta silloin yksinolo oli itse valittua ja ajallisesti rajattua. On ihan eri asia joutua olosuhteiden pakosta jäämään totaalisen yksin. Yksinäisyyden pohjaton kokemus on jopa yllättänyt. Lesken elämä pitkän parisuhteen jälkeen on outoa ja tuo mukanaan paljon ulkopuolisuuden tunnetta.

Kaipaan entisestä elämästäni turvallisuuden ja huolettomuuden tunteita. Voi olla, että leskeyden myötä samanlaista olotilaa ei tule enää koskaan olemaan. Jotain perustavanlaatuista on mennyt rikki.

Jossain törmäsin käsitteeseen haavoittumattomuuden illuusio. Normaalisti ihminen ei jatkuvasti mieti sitä, mitä kaikkea ikävää hänelle tai hänen läheisilleen voi tapahtua. Läheisen kuolema murtaa usein tämän illuusion.

Huomaan omalla kohdallani, että olen alkanut pelkäämään sitä, jos minäkin sairastun. En koskaan aiemmin pelännyt samalla lailla oman terveyteni puolesta. Nyt ostin itselleni jopa kattavan verikoepaketin, ihan varmuuden vuoksi.

Haluaisin löytää elämääni takaisin ilon, värit ja hulvattomuuden tunteen.

Oma erikoisjoukkoleirini lähenee loppuaan. Viimeisenä erikoistehtävänä kävin sirottelemassa mieheni tuhkat paikkaan, jonka hän toivoi viimeiseksi leposijakseen. Vaikka tehtävä oli hyvin raskas ja tuntui symbolisesti viimeisiltä jäähyväisiltä, silti tilanteessa oli jotain lohdullista. Mies pääsi osaksi luonnon kiertokulkua, paikkaan, joka oli hänelle monella tapaa rakas ja merkityksellinen.

Minulla elämä jatkuu ja muotoutuu uudenlaiseksi päivä kerrallaan. Yritän parhaan taitoni mukaan jättää menneen taakseni ja oppia elämään niin, että elämä on tässä ja nyt. Haluaisin löytää takaisin värit elämääni ja tuntea jälleen iloa ja seesteisyyttä.

Tervetuloa uusi elämäni 2.0. Jospa jo vuoden päästä voisin kirjoittaa, että tästä vuodesta tuli sittenkin hyvä vuosi.

3.5.2026 8 comments
ElämäElämäntaitoLesken elämää

Varokaa vihaista leskeä

by Annemaria 19.4.2026


Ensimmäinen leskikuukausi on ollut monella tavoin yksinelämisen opettelua. Enpä ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pariskuntakeskeinen yhteiskuntamme onkaan.

Surun keskellä olen yrittänyt rakentaa uudenlaista arkea ja pyrkinyt tekemään päivistä edes jollain lailla siedettäviä. Toistaiseksi päivärytmi on pahasti hakusessa. Huomaan hipsuttelevani vielä iltapäivällä aamutakissa saamatta mitään aikaiseksi. Pitäisi laittaa ruokaa, lähteä lenkille, siivota kotia tai mennä kauppaan. Kaikki tuntuu vain liian ylivoimaiselta.

Hankalalta ja turhauttavalta tuntuu myös ruuanlaitto vain itselle. Tarvitsisin nyt jonkun Kape Aihisen keittiööni kertomaan, miten kokata helposti vain yhdelle. Syön aivan liikaa valmisruokia. Jos ei ruuanlaitto ole ennenkään ollut lempipuuhiani, nyt kaikkein vähiten. Yksinsyöminen on sitäpaitsi äärimmäisen tylsää.

Olen ihmetellyt sitä, miksi niin usein olen ärsyyntynyt. Tuntuu siltä, että ihmiset ympärilläni vatvovat täysin mitättömiä asioita tai laukovat omasta mielestäni tahdittomia kommentteja, jotka ärsyttävät. Ja sitten harmittaa, kun tulee sanottua turhan napakasti takaisin.

Leskeys on tehnyt minusta selvästi mielensäpahoittajan. Mieli on herkillä ja se nöksähtää helposti. Pitäisi muistaa, että vaikka itse on kohdannut elämänsä suurimman menetyksen ja elää syvintä suruaan, muut ympärillä jatkavat tavallista arkeaan tavallisine ongelmineen.

On helppoa sääliä itseään, mutta siinä piilee vaara. Itsesääliin voi helposti jäädä rypemään. Täytyy toivoa, että mieliala tasoittuu ajan kanssa. Vihaisen lesken identiteetti ei oikein tunnu omalta.

Uusi leski joutuu muutenkin hakemaan paikkaansa suhteessa lähipiiriin ja ystäviin. Ennen olit puolisosi kanssa me, nyt minä. Halusit tai et, jotain kanssakäymisen dynamiikassa on muuttunut. Joudun henkisesti tsemppaamaan itseäni sen suhteen, etten kokisi itseäni muiden seurassa puolikkaaksi tai ulkopuoliseksi.

Riskinsä on myös menneeseen ripustautumisessa. Niin lohdutonta kuin onkin, pakko on hyväksyä, että entinen elämä on mennyttä ja siitä jäljellä ovat vain muistot. Mutta ne aion kyllä kuljettaa mukanani lopun ikääni.

Matkustaminen oli meille miehen kanssa niin elämän sokeri kuin suola ja monien hienojen muistojen runsaudensarvi. Yksi suurimmista yhteisistä toiveistamme oli viettää talvet etelässä ja kesät Saimaalla.

Odotimme innolla yhteisiä eläkevuosia, jolloin aikaa matkailulle olisi vapautunut entistä enemmän. Elämä kuitenkin puuttui peliin, eikä niitä yhteisiä eläkevuosia koskaan tullut. Matkustamaan tulen varmasti jatkossakin niin paljon kuin talous antaa myöten ja vaikka yksin, jos matkaseuraa ei ole tarjolla.

Jossain vaiheessa jatkan matkailua siitä mihin miehen kanssa jäätiin.

Tutkailin hiljattain erään matkanjärjestäjän hotellitarjontaa kohteeseen, josta olin kiinnostunut. Silmiini osui teksti ”tämä tasokas hotelli on loistovalinta pariskunnille”. Ai, heillekö vain? No, huoneen sai kyllä yhdelle, mutta aika rasvaiseen lisähintaan.

Löysin myös mielenkiintoisen risteilyvaihtoehdon, mutta ongelmaksi koitui, ettei matkaa oltu hinnoiteltu lainkaan yhdelle. Soitto matkatoimistoon vahvisti, että laivalla on hyttejä rajoitetusti ja ne myydään vain kahdelle. Tosin asiakaspalvelija lupasi halutessani selvittää, mitä matka maksaisi yhdelle, mutta epäili sen tulevan tässä tapauksessa aika korkeaksi. Laivan ”intiimiä tunnelmaa” ei selvästi oltu ajateltu yksin matkaaville.

Tervetuloa sinkkuna pariskuntien maailmaan! Jokainen parisuhteessa elänyt ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, mutta jo ihan arkielämässä pariskunnat kokoontuvat yhteen yleensä toisten pariskuntien kanssa. Itse jännitän, että kutsutaankohan minua ”yksinäistä vihaista leskeä” enää jatkossa pippaloihin, joihin menimme aiemmin yhdessä.

Joka päivä tulee eteen asioita, jotka leskeys on pannut kokonaan uusiksi tai joihin se ainakin jollain tasolla vaikuttaa. Menossa on elämäni laajin muutos, joka vaatii tajuttoman määrän sopeutumista, rohkeutta ja uuden opettelua. Tässä prosessissa olen vasta ihan alkumetreillä mieli täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Aina en edes oikein tiedä kuka minä nyt olen puhumattakaan siitä, että tietäisin, miten tulee toimia.

Toistaiseksi antakaa anteeksi vihaiselle leskelle. Tämä leski on juuri nyt vain kovin eksyksissä.

19.4.2026 16 comments
ElämäElämäntaitoLesken elämää

Ensimmäiset viikot leskenä

by Annemaria 11.4.2026


Pahinta on tulla tyhjään kotiin ja mennä yksin nukkumaan tyhjään sänkyyn. Välillä tuntuu, että kyllä minä tästä selviän. Kunnes suru, ikävä ja yksinäisyys hyökyvät päälle ja ottavat vallan.

Ystäväni kysyi minulta, miltä elämä on tuntunut ilman puolisoa. Vertasin tilannetta palapeliin. Aivan kuin olisimme koko yhteiselomme ajan rakentaneet miehen kanssa yhteistä palapeliä. Palapeli oli vielä kesken, vaikka suurin osa kuvasta oli saatu vuosien aikana jo valmiiksi.

Sitten vain yhtenä päivänä palapeli hajoaa. Toinen rakentajista lähtee pois ja vie mennessään ison osan paloista. On mahdotonta lähteä kokoamaan samaa palapeliä enää uudelleen, sillä jäljellä olevat palaset eivät enää millään sovi yhteen. Ainut, mitä voit tehdä, on lähteä rakentamaan alusta alkaen uutta palapeliä.

Kun yli 40 vuotta kestäneestä parisuhteesta jää yksin, elämä tuntuu aivan oudolta ja epätodelliselta. Ihan kuin olisin astunut jonkun toisen elämään, jossa katselen ja ihmettelen vieraana, miten täällä tulee toimia. Tuttu ja turvallinen, hyvällä tavalla urautunut elämä, on poissa. Mieleni ei suostu vieläkään täysin ymmärtämään, että mies viereltä on oikeasti poissa.

Ensimmäisen viikon miehen kuoleman jälkeen olin lähes maanisen touhukas ja tekoreipas. Jollain apinanraivotasolla suoritin kaikkea mahdollista, mitä läheisen kuoleman jälkeen tulee tehdä. Soittelin heti kun mahdollista eri virastoihin ja yrityksiin. Hautaustoimistossa olin kylmän rationaalinen, kaukana surevasta leskestä. Kirjoittelin jatkuvasti to do -listoja ja kävin niitä läpi järjestelmällisesti asia asialta.

Ymmärsin kyllä itsekin, mistä tässä kaikessa ylikierroksilla käymisessä oli kyse. Miehen kuolema teki niin kipeää, etten uskaltanut sitä kohdata. Mitä enemmän touhusin, sitä kauemmaksi sain surua siirrettyä. Kunnes tuli romahdus.

Sain sähköpostiin viestin Suomi.fi -sivustolle tulleesta viestistä. Menin katsomaan, mitä asia koskee ja siinä silmieni edessä viranomaisilmoituksella konkretisoitui kuoleman lopullisuus. Siviilisääty: leski. Avioliiton päättymisen syy: puolison kuolema. Ja sitten tuli itku. Sellainen pohjaton tuskainen itku, joka kumpuaa jostain sielun syvyyksistä eikä tahdo laantua millään. Siitä alkoi suru.

Välillä on hetkiä jolloin tuntuu, että selviän paremmin. Sitten taas ilman varoitusta suru ottaa vallan. Tulee jäätävä ikävä ja yksinäisyys riuduttaa niin, että fyysisesti sattuu. Koti ympärillä tuntuu kammottavan tyhjältä.

Yksinäisyyden kokemus on kamalinta illalla sänkyyn mennessä. Kun on tottunut vuosikymmenet jakamaan sängyn toisen kanssa, tyhjä puoli vierelläni muistuttaa armottomasti siitä, että rakas on poissa.

Välillä iskee outo lamaannus. Saatan istua tuntitolkulla yhdessä paikassa tekemättä mitään ja tuijottamassa vain ikkunasta ulos.

Pää ei meinaa millään muistaa, että me ei olla enää me. Puhun edelleen koko ajan meistä, sijaan sänkyyn puhtaat lakanat edelleen kahdelle, laitan kylppäriin pyyhkeet molemmille ja katan pöytään huomaamattani yhden ylimääräisen kahvikupin. Puolikas elämästäni puuttuu.

Olen lukenut, että ensimmäiset juhlapyhät vuoden kierrossa ovat vaikeita läheisen kuoltua. Juhlapyhiin liittyy yleensä paljon yhteisiä muistoja ja traditioita. Me ainakin suunnittelimme yhdessä pyhien alla mitä tehtäisiin tai ainakin mitä syötäisiin.

Pääsiäinen oli itselleni ensimmäinen juhlapyhä miehen kuoleman jälkeen ja voin kyllä täysin allekirjoittaa, että yksinäisyys nosti päätään normaalia enemmän.

Menin kiirastorstaina kauppaan tekemään pääsiäisen ruokahankintoja. Kiersin hyllyjen välissä lähes tyhjien ostoskärryjen kanssa osaamatta ostaa juurikaan mitään. Lopulta nappasin muutaman valmisaterian, kun en keksinyt parempaakaan vatsan täytettä. Kauas oli tultu entisistä juhlapyhien gourmet-aterioista.

Katselin kaupassa ostoksiaan tekeviä pariskuntia, jotka valmistautuivat pitkiin pyhiin. Tunsin selvästi jonkin asteista kateutta. Miksi me emme saaneet jatkaa yhteistä taivaltamme? Miksi meiltä otettiin tuo onni pois?

Vuosien saatossa parisuhde on muokannut omaa identiteettiäni enemmän kuin kuvittelin. Olin puoliso, vaimo, rakastettu, elämänkumppani… Tuntuu pahalta, ettei ole kenellekään enää samalla lailla rakas ja merkityksellinen.

Leskeys on laittanut kysymään, kuka minä nyt oikein olen? Mitkä ovat arvoni ja mitä oikeastaan haluan? Jotain perustavanlaatuista itsestäni on miehen kuoleman kautta kadonnut. Tilalla on kummallinen tyhjyyden tunne. Tätä onttoutta pitäisi lähteä täyttämään jollain uudella. Kunhan vain tietäisin, että millä.

Luin jokunen aika sitten Pirkko Lahden ja Heli Pruukin kirjoittaman kirjan ”Lohtu – miten selviydyn”. Kirjasta jäi yksi lause erityisesti mieleen, jonka kirjoitin ylös: ”Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta”. Voisiko tuota paremmin sanoa. Siksi niin eksyksissä tässä ollaan.

Katselen kotonamme miehen vaatteita ja tavaroita. Vielä en ole valmis käymään niitä läpi enkä luopumaan mistään. Tuntuu kuin kuolinsiivouksella siivoaisin hänet pois elämästäni. Tahdon takertua vielä hetken. Ja pitää sormuksen nimettömässä. Leskeys vaatii kovin paljon totuttelua.

11.4.2026 19 comments
ElämäElämäntaitoRetkeilySaimaaYleinen

Luontoäidin hoivassa yöretkellä Saimaalla

by Annemaria 31.7.2024
Telttayö yhdellä Saimaan kauneimmista saarista oli suorastaan maagista. Kauneuden määrä pakahdutti ja hiljaisuus ympärillä puhdisti päätä. Luonto lohdutti, palautti kadotetun rentouden ja antoi kunnon yöunet.

Tarvittiin ystävä, joka heitti haaveen saada nukkua teltassa jollain Saimaan saariston kauniista rannoista. Meiltä löytyi kotoa tarvittava retkivarustus ja kun ystävän mies lupasi hoitaa venekuljetuksen, nämä ”eräpirkot” päättivät tehdä ideasta totta.

Viiden tähden majoitus järvinäköalalla saatiin apujoukolla näppärästi pystyyn ja meidät jätettiin kahdestaan neitseelliselle rannalle. Saatoimme elää mielikuvissamme hetken oman elämämme Robinson Crusoe -tarinaa. Vain me ja ”autio” saari hohtavilla biitseillä. Tosin myrsky ei meitä riepotellut, eikä Perjantaita löytynyt, mutta muutoin saimme kokea millaista oli elää hetki riisuttua rinnakkaiseloa luonnon syleilyssä.

Tavaramäärästä voisi kuvitella, että olemme reissussa ainakin viikon.
Eräpirkot ja viiden tähden luksusmajoitus.

Jossain kaukana jyrähteli ukkonen, joka nostatti hetkeksi napakan tuulenvireen. Tuuli päätti kuitenkin valita kaukaisemman reitin ja jatkaa matkaansa ravistellen ohikulkeissaan vain kevyesti telttamme liepeitä.

Sää oli selvästi puolellamme, samoin kuin Saimaan veden lämpötila. En muista koskaan, että Suur-Saimaa olisi ollut näin lempeää linnunmaitoa.

Ystäväni kävi jalkahoidossa.

Illalla kiivettiin maaston korkeimmalle kohdalle ihastelemaan taivaanrannan värinäytelmää. Luonto päätti pakahduttaa sydämemme äärimmilleen ja tarjosi meille kaiken muun kauneuden lisäksi täydellisen auringonlaskun.

Kuin näytösluontoisesti kaksi merimetsoa nousi lähistöltä lentoon.

Iltanuotiolla poksautettiin auki pieni pullo samppanjaa, puhuttiin elämän suurista ja pienistä asioista ja kuunneltiin hiljaisuutta ympärillämme. Hämärän saapuessa Saimaa tyyntyi täysin. Tuli kummallinen tunne, että on pakko puhua kuiskaamalla. Meitä ympäröi erityinen pyhyys ja rauha, jota ei halunnut mitenkään rikkoa.

Luonto on jumalani, metsä kirkkoni ja ranta sen alttari. Tämä kokemus oli erityinen.

31.7.2024 6 comments
ElämäElämäntaito

Elämää tässä ja nyt

by Annemaria 27.6.2024
Olen viime aikoina miettinyt paljon elämään liittyviä arkipäiväisiä asioita, isoja ja pieniä, jotka tuntuvat aivan nurinkurisilta. Vaikka kuinka olen puhunut sen puolesta, että elämä on tässä ja nyt, siltikin huomaan monissa asioissa eläneeni vastoin omaa ajatusmaailmaani.

Kävin yhtenä päivänä läpi meidän astiakaappien sisältöä ja mietin miksi ihmeessä meidän kauneimmat astiamme makaavat kaapin kätköissä suurimman osan vuotta. Parempi astiasto on otettu käyttöön ainoastaan erikoistilanteissa tai juhlakattauksissa.

Olin jo lähes unohtanut kaapin perukoille myös häälahjaksi saadut hopeiset ruokailuvälineet. Eipä niitäkään montaa kertaa ole käytetty ja siksi ne vuosikymmenten saatossa ovat olleet vain kaapin täytettä ja tummuneetkin pahoin. Sääli sinänsä, nuo Chippendalethan ovat ihan kauniit.

Eräänä päivänä perkasin vaatekaappejani kooten pieneksi jääneitä vaatteita toimitettavaksi Kontti-kirpputorille. Huomioni kiinnittyi mekkoihin, joita en juuri koskaan käytä. Syy on lähinnä siinä, että olen ne jostain syystä lokeroinut juhlavaatteisiin. Ja koska elämässäni on juhlia harvakseen, nuo kauniit mekot pääsevät turhan harvoin kaapista ulos ihmisten ilmoille.

Entäpä jos toisinaan tekisi arjesta vähän juhlavampaa ja murtaisi totutut rutiinit? Pukisi vaikka tavallista kaupunkikäyntiä varten päälleen kauniin hörhelömekon ja Skechersien sijaan panisi jalkaan vähän korkoa. Samalla voisi tehdä jotain poikkeavaa. Piipahtaa kotikulmien museoon, jossa ei koskaan tule käytyä tai istahtaa ihan tavallisena arkipäivänä ravintolan terassille lasilliselle kuohuvaa.

Pieniä asioita sinänsä, mutta osoittavat hyvin, kuinka me luomme asioita jotain muuta tarvetta varten kuin sitä elämää varten, mitä juuri tässä ja nyt elämme.

Säästää hyvän päivän varalle

Sitten vähän isompiin asioihin. Luin hiljattain sijoittamista koskevaa juttua, jossa muistutettiin siitä, miten tärkeää on säästää pahan päivän varalle. Säästäminen sinänsä on minusta viisasta siinä missä säästöjen käyttö, mutta miksi ihmeessä pitäisi säästää pahan päivän varalle? Miksei ennemmin hyvän päivän varalle?

Yksi päivä ehkä tajuat, että hyvä päivä on mennyttä. Terveytesi romahtaa, etkä koskaan voikaan tehdä säästöilläsi asioita, joita varten vuosia pakersit ja mistä unelmoit. Pahimmassa tapauksessa unelmiesi lomamatka jää tekemättä, haaveilemasi kohde hankkimatta tai suunnitellut eläkepäivät toteutumatta. Kun paha päivä koittaa, voikin olla liian myöhäistä enää mihinkään.

Jos säästöjä on, niitä kannattaa käyttää hyvänä päivänä. Kun olet ruumiin ja sielun voimissa, elämästä kannattaa ottaa kaikki irti. Ja jos rahalla saa jotain enemmän, turhaa pihdata, etenkin jos taloutesi ei ole mihinkään romahtamassa.

Toteuta unelmasi äläkä odota! Ja herran tähden, älä mieti perintöä. Sinä olet oikeutettu omiin tuloihisi ja omiin säästöihisi. Jokainen sukupolvi voi itse hankkia toimeentuloa ja taloudellista hyvinvointia siinä missä sinäkin.

Elää kuin viimeistä päivää

Miehen vakava sairaus on laittanut meidät paljon pohtimaan mennyttä elämää ja toteutumattomia haaveita. Meitä ei kaduta mikään, mitä tuli tehdyksi. Meitä kaduttaa ainoastaan se, mitä yhdessä jää ehkä tekemättä. Ja myös se, miten turhan usein tuli säästettyä väärässä paikassa.

Olisiko sittenkin kannattanut viettää kuukausi tai pari pidempään etelän auringossa talvea paossa? Tai mennä sittenkin keräämään mieleenpainuvia ruokakokemuksia Michelin tähditettyyn ravintolaan, mistä aina haaveilimme?

Nyt eletään päivä kerrallaan terveyden ehdoilla ja kaikki sormet ristissä toivotaan, että vielä on aikaa ja hyviä päiviä toiveiden toteuttamiseen.

Osallistuin viikko takaperin ystäväni kanssa samppanjaristeilylle, jonka yhteydessä järjestettiin myös pienimuotoiset viinimessut. Kotiin tuli tuomisena minulle kauhean kallis samppanjapullo, jota en olisi aiemmin kuuna päivänä raaskinut ostaa. Nyt ajattelen toisin. Kerranhan täällä vain eletään.

Turha on elämässä odottaa aina tulevaa ja suunnata jotain sellaista kohti, josta et voi tietää. Minusta kannattaa ennemminkin ajatella niin, että TÄNÄÄN on se juhlapäivä, jolloin kaivetaan kaappien kätköistä parempi astiasto, pannaan juhlaretonki päälle, avataan kauan säästelty viinipullo ja varataan se unelmamatka. Nyt kannattaa elää kuin viimeistä päivää. Huomisesta kun kukaan ei tiedä.

Kuvat ovat Teneriffalta Santa Cruzin karnevaalimuseosta.

27.6.2024 10 comments
ElämäntaitoSyöpä perheessä

Elämä syövän kanssa on tunteiden vuoristorataa

by Annemaria 14.5.2024
Miehen syöpädiagnoosista tuli tänään kuluneeksi puoli vuotta. 183 päivää täynnä huolta, pelkoa, surua, toivottomuutta, väsymystä, epätietoisuutta, lohduttomuutta ja raivoa, mutta myös pilkahduksia toivoa, unelmia ja sopeutumista.

Katsoin hiljattain Pekka Strangin vetämää loistavaa Tabu-ohjelman jaksoa, jossa neljä kuolemansairasta henkilöä kertoo avoimesti sairaudestaan ja tunteistaan. Ihailin tapaa kuinka sujut kukin heistä oli vakavan sairautensa kanssa. Kaikilla oli tiedossa, että kuolema odottaa ovella, mutta silti jaksettiin iloita pienistäkin asioista ja pelosta huolimatta hyväksyä se, mikä oli väistämätöntä.

Meillä on vielä matkaa tuohon seesteisyyteen. Ensi järkytyksestä on selvitty ja nyt opettelemme päivä kerrallaan hyväksymään tilanteen, mille emme mitään voi. Ainut mihin voimme vaikuttaa on oma suhtautumisemme.

Yritän pitää yllä toiveikasta mielialaa ja olla hukkumatta synkkyyteen, mutta voi Luoja kuinka vaikeaa se tämän helvetin keskellä onkaan. Kun voimat ovat vähissä, aina ei jaksa.

Toivoisin, että voisimme olla ohjelman kaltaisia ihmisiä, jotka noin tyynesti hyväksyvät tilanteen. Ehkä sekin aika vielä jossain vaiheessa tulee, mutta meillä mennään nyt enemmän tunteiden vuoristorataa. Puoli vuotta on yritetty saada elämäämme jonkinlaisiin uomiin tämän kaiken uuden edessä.

Rankat sytostaattihoidot ja siihen perään sädehoidot ovat vieneet mieheltä voimat totaalisesti ja jatkuva pahoinvointi ja taustalla vellova hermokipu jäytävät mieltä ja kestämistä. Mies kertoi, että viimeisten solumyrkkyjen jälkeen olo oli lähes sietämätön, mutta hän kesti ne vain siksi, ettei vaihtoehtoja ollut. Ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja ja sitten vielä huonompia.

Vierestä on raskasta seurata kumppaninsa kärsimyksiä ja välillä väsyy itsekin. Tuntuu kuin miehen syöpä olisi lähettänyt etäpesäkkeen minuun. Olen äärettömän väsynyt, ahdistunut ja tarmoton, minkä seurauksena kaikki työt tuppaavat kasaantumaan. On vaikea tarttua asioihin, ihan pieniinkin, ja haluaisin vain paeta uneen ja nukkua pois pahaa oloani.

Kuinka tästä eteenpäin, se jää nähtäväksi. Epävarmuus on jatkuva seuralainen. Olemme kuin auton kyydissä, jota ei kukaan ohjaa. Toivomme, että auto kestää tiellä ja selviää eteen tulevista mutkista mahdollisimman pienin kolhuin. Samalla pitää kuitenkin varautua siihen, että mikä hetki tahansa voi tulla se lopullinen törmäys.

Eräs tuttavani tokaisi jokunen aika sitten lakonisesti, että täytyyhän täältä meidän jokaisen jossain vaiheessa lähteä. Kiitos vaan, olipas lohduttava tieto. Kun kuolema tulee lähelle, meillä molemmilla päällimmäinen ajatus on ollut, ettei vielä, please.

Niin paljon olisi vielä elämää elettävänä ja niin paljon yhteisiä polkuja kulkematta. Vaikka elämän rajallisuuden kuinka tiedostaa, tieto siitä, että rajaa piirretään lähemmäksi kuin olit uskonut, on henkisesti kovin kuormittavaa. Luopumisen tuska on suuri.

Aamulla söimme puuroa yhdessä, niin kuin monena muunakin tavallisena aamuna. Aamiaisen jälkeen mies lähti sairaalalle sädehoitoihin ja pään kuvauksiin. Halusivat varmistaa, ettei syöpä ole lähettänyt etäpesäkkeitä aivoihin.

Tuntuu kummalliselta tämän elämän vastakohtaisuus. Tavallinen päivä, aamupuuro ja hetken päästä mahdollisuus saada tieto, että miehen elämä olisi tässä. Miten tällaisten asioiden kanssa oikein eletään?

Meille tuli tällä kertaa hyviä uutisia. Ei havaittuja etäpesäkkeitä aivoissa. Uudet hoidot, uusi toivo.

14.5.2024 24 comments
ElämäElämäntaitoSyöpä perheessä

Mistä apua jaksamiseen, kun läheinen sairastuu vakavasti?

by Annemaria 4.2.2024
Ei ole turhaan sanottu, että syöpä on koko perheen sairaus. Vakava sairaus vaikuttaa sairastuneen lisäksi kaikkiin perheen jäseniin tavalla tai toisella ja usein myös hyvin eri tavoin. Henkinen kuormitus on valtava ja usein jopa tavallisesta arjesta selviytyminen vaatii yletöntä ponnistelua, myös siltä terveeltä osapuolelta.

Miehen syöpädiagnoosi oli meille shokki ja elämämme suurin kriisi. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea itse sairastunut käy päässään läpi kuultuaan, että nyt tuli jaossa huonot kortit ja huonoimmassa tapauksessa peliaikasi voi jäädä lyhyemmäksi kuin kuvittelit.

Joku luhistuu, joku sulkeutuu, joku aggressivoituu, joku ottaa selviytymiskeinokseen taistelutahdon ja optimistisuuden. Oli suhtautuminen mikä hyvänsä, ainakin se on varmaa, että asian kanssa on helpompi elää, jos vieressä on läheinen, joka kantaa taakkaa yhdessä. Ja juuri siksi myös tämä läheinen tarvitsee apua säilyttääkseen toimintakykynsä ja pitääkseen ahdistuksensa aisoissa.

Silloin kun voimia tarvittaisiin eniten, ikävä kyllä niitä on usein vähiten. Ja aina omat voimat eivät yksinkertaisesti vaan riitä. Yksin huoliensa kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä. Itse päätin ottaa vastaan kaiken mahdollisen avun, joka auttaa kestämään vaikeassa tilanteessa. Ja onneksi ympärillä on ollut myös monta kuuntelevaa korvaa.

On helpompi jaksaa, kun lähellä on kuuntelevia ja ymmärtäviä korvia.

Puhumalla pahaa oloa pois

Me ihmiset olemme erilaisia ja se, mikä minulle on hyväksi voi jollekin toiselle olla kauhistus. Mainittakoon tässä, että kirjoitan kokemuksistani ainoastaan omasta näkökulmasta.

Sosiaalisena ihmisenä olen huomannut, että puhuminen on ollut itselleni parasta lääkettä. Onneksi mies oli alusta alkaen sen kannalla, että sairaus ei ole häpeä ja siitä voi puhua avoimesti. Tämä helpottaa minua paljon.

Ja olenhan minä puhunut. Alussa, kun itku oli herkässä, kerroin jopa tuiki tuntemattomille tilanteestamme. Ihmisten välittäminen on ollut valtavan lämmittävää ja tuntunut hyvältä. Moni on alkanut kertoa omista vaikeista kokemuksistaan ja yllättävistä kohtaamisista on tullut kerrassaan lämminhenkisiä.

Ystävien kanssa olen saanut käsitellä tilanteen tuottamia tuntemuksia, purkaa pahaa oloani ja saada henkistä tukea. Välillä varmasti ihan väsymiseen asti. Puhuminen on tehnyt hyvää ja lievittänyt ahdistusta.

Ihan pakko myös kertoa, miten suurta iloa voi tuoda myös ihan poikkeuksellinen toiminta murheen keskellä. Ystävän kanssa lähdettiin ulos syömään. Tavallisen pizzan sijaan tilattiinkin hummeria ja pullo samppanjaa. Auttoi.

Kiitos ystävät, että olette jaksaneet seistä vierellä ja olla tavoitettavissa joka hetki. Ja kiitos, kun olette jaksaneet kysellä vointiani silloinkin, kun itse en ole jaksanut olla yhteyksissä.

Lohturuokaa.
Lohtujuomaa.

Taukoa töistä

Otin miehen syöpädiagnoosin hyvin raskaasti ja lähes lamaannuin tästä järkyttävästä tiedosta. Ensialkuun myös yöunet katosivat, eikä töiden teosta tullut mitään. Keskittyminen oli vaikeaa ja asiakkaiden kohtaaminen itku kurkussa oli mahdotonta.

Käännyin pikaisesti työterveyshuollon puoleen ja koska en saanut nopeasti aikaa varsinaiselle työterveyslääkärille, otin ensimmäisen vapaan ajan. Tämä lääkäri ei ihan ymmärtänyt tilannettani, sillä kommentti: ”En voi kirjoittaa sairauslomaa kenenkään toisen sairauden takia”, tuntui tuossa tilanteessa vähän kohtuuttomalta. ”Mitä minä tänne kirjoitan?”, lääkäri kysyi minulta. Vastasin, etten osaa sanoa, koska en ole lääkäri, mutta tiedän sen, etten ole tällä hetkellä työkykyinen.

Tässä lääkärikäynnissä oli muutenkin omituisia piirteitä. Lääkäri kysyi kuinka kauan olemme olleet yhdessä. Kun kerroin, että lähes 40 vuotta, hän tokaisi siihen, että riittävästi. En keksi muuta selitystä eriskummalliseen mielipiteeseen kuin kieliongelman. Lääkärin äidinkieli oli oletettavasti joku muu kuin suomi.

Lääkäri määräsi kolme päivää sairauslomaa ja kaksi pakettia unilääkkeitä, joita en koskaan hakenut. Olen aina ollut vastahankainen kemialliseen elämänhallintaan. Nappia naamaan, kun ahdistaa, ei ole omasta mielestäni paras ensimmäinen keino selvitä mieltä kuohuttavista asioista.

Minun pelastukseni oli, että koko vuoden lomat olivat pitämättä, koska olin jättänyt ne käytettäväksi suunniteltua lomareissuamme varten. Jäin siis viralliselle vuosilomalle ja tuona aikana pystyin saamaan edes jossain määrin henkisen tilani vakaammaksi. Vapautunut aika myös helpotti uudessa tilanteessa kotitöistä selviämistä.

Vertaistukiryhmä ei toiminut

Ilmoittauduin paikallisen syöpäyhdistyksen järjestämään syöpäsairaiden läheisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään. Odotukset olivat korkealla, sillä parhaimmillaan tällainen samassa tilanteessa olevien ihmisten kohtaaminen voi olla hedelmällistä. Voi jakaa yhteneväisiä tuntemuksia, kuulla muiden selviytymiskokemuksia ja saada samaistumistukea muilta.

Valitettavasti tähän ryhmään oli saatu mukaan vain muutama henkilö, jotka olivat minua paljon vanhempia. Vaikka syöpä perheessä oli yhdistävä tekijä, olimme elämäntilanteissa niin eri vaiheissa, ettei toivomaani keskustelua oikein syntynyt. Tässä kohtaa tarvittaisiin tilaisuuden vetäjää, joka pystyisi ohjaamaan ryhmää niin, että keskustelu pysyisi aiheessa eikä lähtisi ihan laukalle.

No, tulipa tämäkin kortti käännettyä.

Työterveyshuoltoon uudelleen

En pääse millään eroon minua vaivaavasta ahdistuksen tunteesta, johon liittyy voimakkaita pelkotiloja. Minua ahdistaa tämä tilanne ja tuleva pelottaa.

Jatkuva stressitila on uuvuttavaa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja siksi tapahtuu kaiken aikaa kummallisia juttuja, koska ajatukset eivät kestä kasassa. Laitan esimerkiksi kahvin kiehumaan ja unohdan laittaa kahvipannun keittimeen. Silitysrauta unohtuu päälle tai en muista kaupassa käydessäni minne jätin auton. Puhumattakaan siitä, että tavarani ovat koko ajan kateissa.

Kärsin nykyisin myös aika ajoittaisesta mahakivusta, jonka olen tulkinnut jonkinlaiseksi psykosomaattiseksi oireeksi.

Varasin uudelleen ajan työterveydestä, tällä kertaa hakeuduin varsinaiselle työterveyslääkärille. Nyt sain ihan erilaisen vastaanoton ja tulin kuulluksi tilanteeni kanssa. Lääkäri totesi, että tällaisissa tilanteissa on tärkeää ennaltaehkäistä ja seurata, ettei sairastuneen läheinen sairastu itsekin.

Sain lähetteen työterveyspsykologille. Uskon, että keskustelusta ammattilaisen kanssa on minulle apua. Muutaman viikon päästä minulla on myös uusi aika työterveyslääkärille. Tunnen olevani hyvissä käsissä. Tilannettani seurataan ja toimintakykyäni tarkkaillaan.

Kevättä ja valoa kohti.

Työkin voi olla terapiaa

Palasin viime kuussa töihin vähän arkaillen. Ajattelin, että onkohan minulla voimavaroja työn tekemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Toistaiseksi on mennyt pienemmillä työmäärillä ihan hyvin.

Uskokaa tai älkää, mutta työkin voi olla terapeuttista. Työ rytmittää päivää ja luo vaikean tilanteen keskelle edes hitusen normaaliutta. Työ vie myös ajatukset toisaalle ja saan hetkeksi jotain muuta ajateltavaa.

Harrastukset auttavat

Rakkain harrastukseni, kirjoittaminen, on minulle myös hyvää terapiaa. Kirjoittamisen kautta pystyn jäsentämään tunteitani ja ajatuksiani. Kirjoittaminen on kuin kasvoton ystävä, jolle kerron kaikkein syvimmät tuntoni ja pelkoni.

En pidä talvesta, enkä etenkään pakkasesta, ja joudun lähes pakottamaan itseni edes muutaman kerran viikossa ulos ja lenkille. Vaikka kuinka vaikeaa olisi lähteä, ei kuitenkaan koskaan harmita, että tuli lähdettyä. Ulkoilma piristää. Tosin hyvästä liikunnasta käyvät myös lumityöt, joiden kanssa tänä talvena on saanut pelehtiä turhankin useasti.

Ilmoittauduin myös kansalaisopiston jumpparyhmään. Jos olen ihan rehellinen, inhoan salijumppaa, enkä koe minkäänlaista iloa kepin heiluttamisesta tai jumppamatolla möyryämisestä. Vaatii paljon itsekuria siirtää tiistai-iltainen kuvotus taka-alalle ja lähteä kiltisti jumpalle. Jälkeenpäin kroppa kyllä kiittää.

Tässä minun selviytymispaletti, joilla yritän pitää itseni kasassa ja saada mielialani edes hetkittäin kohentumaan. Olisi kiva kuulla, minkälaisia keinoja teillä muilla on ollut vaikeista tilanteista selviämiseen.

4.2.2024 12 comments
ElämäElämäntaitoSyöpä perheessä

On niin vaikeaa olla onnellinen

by Annemaria 13.1.2024
Olavi Uusivirta laulaa tunnetussa biisissään siitä kuinka helppoa on olla onnellinen ja tyytyä siihen mitä saa. Kahden viime kuukauden aikana olen saanut tuntumaa siitä, kuinka vaikeaa onnellisena oleminen voikaan olla. Ei auta, vaikka olen aiemmin luokitellut itseni lähes yltiöpositiiviseksi ihmiseksi. Kun elämä murjoo kunnolla, siinä on kuulkaa vaikeaa tuntea onnellisuutta ja kiitollisuutta.

Hyvää uutukaista vuotta. Toivottavasti vuotesi on lähtenyt iloisemmissa merkeissä käyntiin kuin meillä. 14.11. meidän elämän kivijalka romahti. Mies sai lääkäriltä huonoja uutisia. Syöpä. Paha sellainen. Sen jälkeen ilon aiheet ovat olleet vähissä.

Ensimmäiset viikot menivät itselläni itkeskellessä ja väliin jopa raivotessa tilanteen toivottomuutta. Nyt kahden kuukauden päästä diagnoosista tuntuu, että olen tässä kohtaa lähinnä lamaantunut. Olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan sopeutua tilanteeseen, mutta vaikeaa se on ollut. Voi olla, etten pysty koskaan olemaan sinut eteen tulleiden asioiden kanssa.

Syöpä on työntänyt meidät ahtaalle. Elämme kuin vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. Emme voi tehdä juuri mitään. Emme voi mennä mihinkään. Emme voi suunnitella mitään. Hädin tuskin uskaltaa edes toivoa mitään. Suuren infektioriskin ja moninaisten haittavaikutusten vuoksi syöpähoidot estävät meiltä normaalin ja vapaan elämän. Sen hyvän elämän, mihin olimme aiemmin tottuneet.

Elämämme pyörii täysin syövän ympärillä. Tähtäämme vain seuraaviin sytostaattihoitoihin ja siinä välissä toivomme, että miehellä olisi mahdollisimman hyviä päiviä.

Itse tarkkailen ja skannaan miestä koko ajan pysyäkseni tilanteen tasalla. Mikä on vointi, mihin koskee, mitä lääkkeitä olet ottanut, oletko nukkunut tarpeeksi ja muistanut syödä? Pitäisi varmaan osata vähän hellittää, sillä kuka jaksaa päivystää 24/7? Tuntuu vain niin avuttomalta katsoa vierestä, kun toinen kärsii kovista kivuista.

Välillä tuntuu kuin olisin itsekin sairastunut. Miten minusta onkaan näin nopeasti tullut näin synkkä ja ahdistunut. On aamuja, jolloin en jaksaisi nousta ylös ja kohdata uutta päivää, jolla ei ole tarjottavana mitään iloa. Päivät kuluvat kuin sumussa räpiköiden. Elämässä ei ole enää värejä lainkaan. Yritän vain jotenkuten selvitä arjen vaateista iltaan ja seuraavaan päivään.

Vielä harmillisemman tilanteesta tekee se, että muutimme kolme vuotta takaperin uudelle paikkakunnalle, josta emme tunne juuri ketään. Ystävät ja tukiverkosto ovat sen verran kaukana, ettei voi piipahtaa hetkeksi tuulettamaan päätään kenenkään kanssa tai pyytää ketään ex tempore vähän jeesimään. Täällä olemme kahdestaan yrittäen tukea toinen toistamme. Välillä tosin tuntuu, että me molemmat horjumme pahoin.

On helppoa olla onnellinen, kun elämän perusasiat ovat kutakuinkin tasapainossa. Silloin sinulla on kelkassa myös toivo ja tulevaisuus ehkä myös terveys ja vapaus. Seikkailulla nimeltään elämä on niin paljon hyvää annettavaa, mutta seikkailu voi myös hetkessä kääntyä ei toivottuun suuntaan.

Se, miten muutoksesta selviää, riippuu niin paljon yksilöstä. Pahinta, mitä minusta tässä kohtaa voi alhoon pudonneelle sanoa on, että yritä nyt tsempata ja ajatella positiivisesti. Kun murhe murskaa, kaikki ei ole ihan omissa käsissä. Kuopan reunat vaan voivat olla niin korkeat, ettei sieltä yksinkertaisesti pysty kipuamaan omin voimin ylös. Tai ainakin vaaditaan aikaa voimien keräämiseen.

Voi olla, että pystyn vielä ajan kanssa löytämään kadotetun onnen takaisin tai sitten rakentamaan onnemme uusista palikoista. Nyt tuntuu, että kalistelen vain lamaantuneena vankilamme kaltereita.

Jos nyt jotain hyvää yrittäisin löytää, niin ruuanlaittotaitoni on kehittynyt vauhdilla, etenkin kun lähtötasoni oli nollassa. Niin ja hauis kasvaa polttopuiden raahaamisesta näillä pakkasilla. Uskaltaisiko toivoa edes vähän lauhempia kelejä? Ja vähän tasaisempaa polkua kuljettavaksi. Enkä panisi pahaksi, jos pimeydessä pilkahtaisi edes vähän valoa nimeltään toivo.

13.1.2024 26 comments
ElämäntaitoEspanjaKanariansaaret

Marraskuisia mietteitä ja matkasuunnitelmia

by Annemaria 9.11.2023
MAR-RAS-KUU. 16 tuntia mustaa ja siinä välissä two shades of grey. Elintoiminnot pelaavat, mutta tuntuu, etten siltikään ole elossa. Herään aamulla väsyneenä. Suoritan velvollisuudet. Päivän mittaan kohtaan työssä toisia väsyneitä ja ilottomia ihmisiä. Menen nukkumaan. Ja aamulla herään jälleen innottomana. Tämä vuodenaika ei ole minua varten.

Jutun hieno pääkuva suosirreistä on sveitsiläisen valokuvaajan Levi Fitzen.

Vuosi 2018 avasi silmäni. Työkuviot olivat muuttuneet meillä molemmilla, elämässä oli nyt enemmän vapautta ja päätimme tehdä jotain aivan poikkeuksellista. Lähdimme miehen kanssa ottamaan selvää, miksi veljeni ja hänen vaimonsa suuntaavat vuosi toisensa jälkeen talvehtimaan Espanjan Aurinkorannikolle. Minusta tämä kalskahti vahvasti eläkeläishommalta, mutta toisaalta lämpö ja aurinko marraskuussa kuulostivat hyvältä. Voisikohan tämä olla meidänkin juttu?

Aurinko, kaipaan sinua.

Vuokrasimme Fuengirolasta asunnon puoleksi vuodeksi. Tiesin, että joudun käymään välillä Suomessa töissä, joten ajattelin että on hyvä, ettei lysti lopu liian lyhyeen. Ja jos aika kävisi pitkäksi tai muuten tulisi tarvetta matkustaa Suomeen, voisimmehan molemmat lentää välillä kotiin ja palata takaisin kun siltä tuntuu. Siihen aikaan lentojen hinnat olivat jotain muuta kuin nyt.

Puoli vuotta kului kuin etelään päässeen muuttolinnun kevyiksi muuttuneilla siivillä. Leijuimme valon ja auringon täyttämiä päiviä onnen täyttämässä euforiassa. Voiko oikeasti myöhäissyksy ja talvi tuntua tältä? Suomessa käydessäni tuntui kuin olisin pudonnut pimeään kuiluun. Sulkeuduin sisätiloihin, hukuttauduin vain töihin ja lopetin hetkeksi elämästä kuin kytkimeni olisi käännetty off-tilaan. Elämäni kääntyi on-tilaan vasta palatessani takaisin Espanjaan.

Nautimme suunnattomasti kävelylenkeistä pitkin merenrantoja, päämäärättömästä haahuilusta uuden ”kotikaupunkimme” vilkkailla kaduilla ja retkistämme Andalusian ihastuttaviin kaupunkeihin ja kyliin. Jokainen päivä oli kuin uusi seikkailu. Olimme elossa sataprosenttisesti!

Joulukuu kesämekossa tekee minulle hyvää.

Pimeä, kylmä ja apea vuodenaika oli vaihtunut valoon ja iloon. Heräsin useimmiten aamuisin auringonpaisteeseen ja vaaleanpunaisessa kuplassani näin ympärilläni vain hymyileviä kasvoja. Ei silti, nauroin itsekin varmaan enemmän kuin koko vuotena yhteensä.

Siitä se sitten lähti. Sen jälkeen koronavuotta lukuunottamatta olemme viettäneet joka vuosi osan talvea jossain päin Andalusiaa. Viime talvena päätimme kokeilla myös jotain ihan uutta ja lensimme Malagasta Kanariansaarille. Ensin matkasimme Teneriffalle ja sieltä jatkoimme reissuamme Gran Canarian puolelle Las Palmasiin. Pari päivää vietimme myös iki-ihanalla La Gomeralla.

Kukkamekkotädin paratiisi.

Viihdyimme erinomaisesti myös noilla saarilla. Mantereeseen verrattuna sää oli vieläkin leppoisampi ja ympäristö vehreämpi. Kukkahullu minussa sai myös yllin kyllin silmänruokaa trooppisista kasveista. Koska niin paljon jäi näkemättä ja niin paljon kiinnostavia paikkoja kokematta, päätimme tänä vuonna ottaa Kanarian uusiksi.

Tällä kertaa teemmekin ihan kunnollisen roadtripin. Vietämme ensin aikaa Las Palmasissa. Viime vuonna asuntomme sijaitsi vanhan kaupunginosan Vequetan sydämessä, mutta tällä kertaa päätimme vaihtaa sijaintia kaupungin toiselle laidalle Canterasin rannan tuntumaan.

Las Palmasista matkamme jatkuu vuoristoon, pieneen Tejedan kylään, joka sijaitsee yli kilometrin korkeudessa. En tiedä onko tämä järkevä veto, mutta asuntomme huikeilla vuoristonäkymillä veti puoleensa niin vahvasti, etten voinut vastustaa mielenkiintoani.

Tejedasta palaamme vielä joksikin aikaa takaisin Las Palmasiin, mistä siirrymme toiselle puolelle saarta pieneen Agaeten kalastajakylään. Tämäkin oli paljolti intuitiovalinta. Olimme viime talvena menossa itse asiassa Arucasin kaupunkiin, mutta kaksi A:lla alkavaa paikkakuntaa meni sekaisin ja päädyimmekin Agaeteen.

Ihan hyvä erehdys tämä lopulta olikin. Agaetessa oli meistä jotain merkillistä viehätystä. Se on kuin Ruususen untaan nukkuva piskuinen kylä, jonka toisella laidalla on vanha kylän keskusta kirkkoineen ja toisella laidalla ranta-alue, jossa on muutama hotelli, loma-asunto ja rivi kalaravintoloita. Ei mitään erikoista, mutta siltikin paljon tunnelmaa.

Jos ei muuta, niin täällä saa ainakin levättyä kunnolla. Ja tuoretta kalaruokaa. Tosin mies on edelleenkin skeptinen, onko tämä sittenkin liian rauhallinen paikka. Nähtäväksi jää.

Agaeten rauhallisuus tuntui hyvältä. Vähän kuin kotona 🙂

Agaetesta hyppäämme lauttaan ja seilaamme Teneriffan saarelle. Muutaman päivän tulemme viipymään saaren pääkaupungissa Santa Cruzissa, jossa viime talvena vietimme kokonaisen kuukauden ja josta pidimme tosi paljon. Tällä kertaa meidän pääkohteemme tulee kuitenkin olemaan saaren pohjoispuolella oleva klassinen lomakaupunki Puerto de la Cruz.

Viime vuoden kokemuksien perusteella meistä Puerto oli viehättävä ja vehreä kaupunki, jossa turismi sulautuu sopivassa suhteessa aitoon paikalliselämään. Yritämme aina löytää paikkakuntia, jotka ovat oikeita kaupunkeja ja joissa kaikkea ei ole valjastettu turismin alttarille. Siksi vakuutuin Puerto de la Cruzista enemmän kuin vaikkapa Teneriffan eteläpuolen lomakohteista.

Näiden etappien lisäksi tulemme kiertämään tapamme mukaan paljon myös saaren muita kaupunkeja. Viime vuonna huomasimme kuinka äärettömän helppoa saarilla oli matkustaa paikallisbusseilla. Vuoroja on hyvin ja hinnat kohtuullisia. Eikä tarvitse käyttää aikaa parkkipaikkojen etsimiseen, mikä etenkin vanhoissa kaupungeissa on usein haastavaa.

Jos kaikki menee suunnitellusti, pääsemme matkaan jo aivan pian. Yritän sinnitellä vielä hetken.

9.11.2023 5 comments
ElämäntaitoYleinen

Asioita, joita ajattelen öisin

by Annemaria 21.6.2023

Ahdistaako teitä muita tämä jatkuva murheellisten uutisten tulva? Minua ainakin koko maailma ongelmineen kuormittaa välillä ihan liikaa. Pakko oli alkaa miettimään, miten saada ajatukset edes vähän valoisammaksi.

Huomasin olevani usein poikkeavan huonotuulinen ilman mitään järkevää syytä. En vain saanut päälle normaalia melko seesteistä mielenlaatuani, vaan taka-alalla tunnistamattomat pikkupirut nakersivat mielihyvän tunnetta monen asian suhteen. Mieli täyttyi lukemattomilla huolilla ja kun sille levelille mentiin, niin saatoin olla huolissani vähän kaikesta.

Pahinta on ollut öisin, kun uni irrottaa otteensa ja mieli mustenee entisestään. Samassa vyyhdissä pyörivät Ukrainan sota, ilmastokriisi, hintojen nousu, läheisten terveysongelmat ja viimeisimpänä lohduttomat uutiskuvat Kahovkan räjäytetystä padosta. Mietin kriisialueiden ihmisten kärsimyksiä, lohduttomia uutiskuvia sodan runtelemilta alueilta, siinä missä oman elämäni huolipesäkkeitä.

Juuri nyt kaipaan elämääni entistä enemmän hyvän mielen asioita ja lohduttavia ajatuksia. Tai ovathan kaikki hyvät asiat olemassa olemassa elämässäni edelleen, mutta ne ovat vain hautautuneet jonnekin huonojen asioiden uutistulvan alle. Kaipaan sitä, että joku tulisi ja sanoisi jotain hyvää ja kaunista.

Maailman menolle en voi mitään, mutta sille voin, miten annan negatiivisten asioiden vaikuttaa itseeni ja mihin fokusoin ajatukseni. Aloitin ahdistuksen vastahyökkäyksen rakentamalla oman elämäni hyvien asioiden aakkosia.

En mitään viisasten kiveä ole keksinyt, mutta kuitenkin jotain sellaista, joka saa näkemään ympärillä enemmän hyvää ja kaunista. Niin tyhmältä ja yksinkertaiselta kuin voi kuulostaa, mietin aakkosjärjestyksessä eri kirjaimille asioita, jotka ovat elämässäni joko hyvää tai ainakin tavoiteltavaa. Listaan mielessäni sellaisia sanoja, joista tulee hyvä mieli ja sanoja, jotka kertovat minun näköisen elämän onnesta. Ja kas kummaa, jopas alkaa pian uni jälleen saavuttamaan.

Hyvien asioiden listaukseni on vielä keskeneräinen, mutta hyvällä alulla. Tällaisia asioita olen pohtinut ja listannut yön valvetunteina:

Arki

Kun arki rullaa totuttuun tapaan, silloin on yleensä hyvä. Normaalit rutiinit ja tavanomaiset asiat ovat perusta tasapainoiselle elämälle. Ainakaan minä en kaipaa elämääni suuria mullistuksia tai riskejä. Olen onnellinen, jos ei tarvitse jännittää huomista.

Balanssi

Tasapainon löytäminen oikeastaan kaikessa on hyvinvoinnin a ja o. Työn ja vapaa-ajan, arjen ja juhlan, oman tilan ja parisuhteen, joutilaisuuden ja aktiivisuuden, terveellisen ravinnon ja herkuttelun balanssi… listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Oikeassa suhteessa kaikkea, siitä koostuu tasapainoinen elämä. Vaaka ei ole aina tasan, mutta balanssia kannattaa tavoitella.

Elämä

Suuri sana, joka oikeastaan pitää sisällään kaiken. On etuoikeutettua saada elää ja kokea tämä maailman suurin seikkailu.

Empatia

Olla tarvitsevalle olkapää, ymmärtäjä ja lohduttaja tai vastavuoroisesti saada kanssakulkijoilta tukea. Empatia on minusta jonkinlainen ihmisyyden ja inhimillisyyden mittari. Enemmän pitäisi huomioida läheisiä ympärillä. Meillä kaikilla on silloin helpompaa, kun välitämme.

Hellyys

Rakastan tätä sanaa. Joka päivä pitäisi muistaa hellitellä läheisiämme sanoin ja kosketuksin. Onnellinen myös se, joka saa hellyyttä. Kukapa meistä ei haluaisi olla se kehräävä kissa, jota silitetään myötäkarvaan.

Huumori

Tämä elämän ihana suola. Hurtti huumori auttaa usein selviämään myös vaikeiden asioiden yli. Tärkeää on myös osata nauraa itselleen ja olla ottamatta itseään niin kovin vakavasti. Ainakin minä pöljä saan omilla hölmöilyilläni itseni (jos sitten lähipiirinkin) aika usein nauramaan.

Intohimo

En halua koskaan olla ihan sama -ihminen. Ilman intohimoa moni asia on tasapaksua. Kun mukana on mausteena paloa ja poltetta asioihin, joita rakastaa ja joihin tuntee suurta vetovoimaa, kaiken kokee paljon suuremmin. Mitä enemmän elämässä on intohimoa eri asioihin, sitä hienompia kokemuksia saavuttaa.

Juhla

Elämään tarvitaan tasapainoista arkea, mutta jottei arki ole liian tasapaksua, väliin tarvitaan kohokohtia, isoja tai ihan pikkiriikkisiä juhlahetkiä. Ja hei, myös tavallisen arjen voi välillä kääntää juhlaksi. Täytyy vain tehdä jotain poikkeavaa ja laittaa juhlamoodi päälle. Asenne ratkaisee tässäkin.

Koti

Kun ajattelen kotia nousee pintaan heti lämpimiä ajatuksia. Täällä on meidän turvapesä ja historia. Nämä seinät kätkevät sisäänsä kaikkea kaunista, mitä olemme vuosien varrella saman katon alle keränneet. Koti ei kuitenkaan kiteydy minulle mihinkään rakennukseen tai paikkaan. Olemme vuosien saatossa muuttaneet paljon ja aina rakentaneet kotimme uudelleen.

Kiitollisuus

”Älä mieti sitä, mitä sinulla ei ole, vaan keskity siihen, mitä sinulla on”. Siinäpä elämänviisaus, jossa on niin paljon perää. Joka päivä kun muistaisi nostaa esiin elämänsä hyvät asiat ja tuntea kiitollisuutta niistä. Aihetta kiitollisuuteen on niin paljon.

Luonto

Yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Kaikki se kauneus, kaikki se ihmeellisyys, kaikki se täydellisyys, kaikki se vaikuttavuus, kaikki se merkityksellisyys. Kaikki, mitä ammennan luonnosta on niin suurta, että en pysty sitä sanoittamaan. Ehkei tarvitsekaan.

Metsä

Pakko nostaa luonnosta erikseen metsä, joka on minulle elinehto. Metsä on mielialalääkkeeni, personal trainerini ja uskollinen ystäväni, jota ilman en pystyisi elämään. Ehkä kaikista vahvimmat hyvän olon tunteet koen juuri metsässä puiden ympäröimänä.

Matkailu

Kaikesta muusta olen taloudellisesti valmis tinkimään, mutta en matkoista. Hullu uteliaisuuteni tätä maailmaa kohtaan ajaa minua aina lähtemään uudelleen ja uudelleen. Niin kauan kuin jaksaa, on mentävä, nähtävä ja koettava.

Nauru

Mitä enemmän naurua, sitä parempi elämä. Mitä enemmän hersyvää naurua, sitä suurempi hyvä mieli ja rentouden taso. Naurulla on myös kumman yhdistävä vaikutus. Pitää muistaa nauraa mahdollisimman paljon.

Onni

Sellainen tasapainoisen mielen ja kiitollisuuden synnyttämä olotila, joka on tämän taipaleemme tavoite. En usko siihen, että onni tulee jostain ulkopuolelta. Uskon siihen, että se on meissä kaikissa jo olemassa. Asiat ympärillämme joko lisäävät tai vähentävät onneamme, mutta siellä sisällämme se onni asuu ja se on jokaisella löydettävissä.

Parisuhde

Joskus tuntuu ihmeelliseltä ajatella kuinka pitkä matka on miehen kanssa kuljettu yhdessä. Ollaan oltu kimpassa lähes 40 vuotta. Yhteiseen eloon on mahtunut paljon hyvää jos sitten niitäkin hetkiä, joita en lämmöllä muistele.

Kahden erilaisen ihmisen taival voi joskus olla takkuista, mutta parhaimmillaan se on ollut mahtavaa. Meillä on takana mittava määrä yhteisiä kokemuksia ja meillä on ollut yhdessä myös todella hauskaa. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman tuota elämänkumppania, joka tuntee minut niin hyvin ja minä hänet.

Rakkaus

Olin viikonloppuna kesähäissä ja jäin oikein miettimään rakkauden valtavaa voimaa. Rakastaa ja saada rakkautta, siinä on oikeastaan onnellisen elämän perusta.

Saimaa

Koen suurta kiitollisuutta saadessani asua tämän kauneuden keskellä. Saimaa on niin mahtavan kaunis, että se yhä vaan saa minut liikuttumaan.

Samppanja

Pieni kevennys väliin. Ehkei samppanja ole ihan elinehto, mutta hyvin iloinen asia elämässä. Jo pelkästään samppanjapullon avaamisesta tulee kumman kepeä ja juhlava olo. Kiitos ranskalaiset tästä jumalten juomasta.

Terveys

Mitä enemmän ikää, sitä enemmän terveyden merkitys korostuu. Eräänä päivänä tajuaa, kuinka rajallista tämä kaikki on ja sitä mahtavampaa, mitä kauemmin saamme täällä porskuttaa terveenä toimintakyky tallella. Terveys – rakkauden ohella tärkeimpiä asioita elämässä.

Taide

Kaikki taide, oli se sitten kuvataidetta, muotoilua, musiikkia, kirjallisuutta, tanssia tai elokuvaa, tuo minulle suurta mielihyvää ja nostattaa esiin voimakkaita tunteita. Rakastan erityisesti kaikkea taidetta, joka tuo maailmaan lisää kauneutta.

Uteliaisuus

Vaikka uteliaisuutta pidetään usein negatiivisena asiana, minusta oikeanlainen uteliaisuus on hyve. Olemalla utelias tätä maailmaa ja ympärillä tapahtuvia asioita kohtaan pysyy henkisesti elossa ja mieleltään virkeänä. Ihminen joka enemmän torjuu kuin kiinnostuu, näivettyy ja kapenee. Säilyköön minussa aina lapsenomainen uteliaisuus.

Vapaa-aika

Takana (onneksi) ovat ne vuodet, jolloin työ haukkasi kaiken ja vapaa-aikaa ei juurikaan ollut. Työlle on vielä toistaiseksi pakko antaa osansa, mutta onneksi vapaa-aikaa on nykyisin lähes riittävästi. Aiemmin kerroin, että terveyden merkitys on kasvanut. Sama juttu on vapaa-ajan kanssa. Siitä en enää tingi!

Ystävät

Te ystävät ihanat, harvat ja hyvät. Tuotte elämääni iloa, toivottavasti myös minä teille. Kiitos kun olette.

Millainen olisi sinun hyvän mielen aakkoslista?

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

21.6.2023 10 comments
  • 1
  • 2
  • 3
  • …
  • 7

BLOGIN TAKANA

BLOGIN TAKANA

Elämästä hullaantuneen kukkamekkotädin matkablogi, jossa seikkaillaan maalla, merellä ja samppanjabaareissa. Elämännälkäinen visualisti ja ruuan perässä matkaava kulinaristi rakastaa Espanjaa, lumoutuu Lapista ja inspiroituu kaikesta kauniista. Ja väliin juo samppanjaa, olosuhteiden pakosta joskus myös muovimukista.

YHTEISTYÖ – OTA YHTEYTTÄ

samppanjaa.muovimukista@gmail.com
Teen mielelläni yhteistyötä blogini linjaan sopivien yritysten kanssa. Ota rohkeasti yhteyttä ja pyydä mediakortti.

SEURAA BLOGIA MUUALLA

Facebook Instagram

Viimeisimmät julkaisut

  • Oman elämäni erikoisjoukot

    3.5.2026
  • Varokaa vihaista leskeä

    19.4.2026
  • Ensimmäiset viikot leskenä

    11.4.2026
  • Hyvää matkaa rakas

    27.3.2026
  • Raskaita kuukausia

    12.10.2025

Kategoriat

  • Ahvenanmaa (9)
  • Andalusia (99)
  • Bloggaaminen (6)
  • Costa del Sol (79)
  • Elämä (14)
  • Elämäntaito (63)
  • Espanja (152)
  • Etelä-Karjala (10)
  • Etelä-Savo (19)
  • Fuengirola (51)
  • Ikääntyminen (24)
  • Italia (1)
  • Kainuu (4)
  • Kanariansaaret (15)
  • Katalonia (21)
  • Kroatia (5)
  • Lappi (44)
  • Lesken elämää (3)
  • Luontomatkailu (37)
  • Majoitus Suomessa (42)
  • Matkaturvallisuus (7)
  • Museot Suomi (16)
  • Norja (3)
  • Pohjois-Karjala (9)
  • Pohjois-Savo (3)
  • Putiikkien helmiä (3)
  • Ranska (13)
  • Retkeily (27)
  • Risteilyt (21)
  • Ruoka ja viini (66)
  • Ruotsi (3)
  • Saimaa (11)
  • Saksa (2)
  • Singapore (7)
  • Suomen kaupungit (29)
  • Syöpä perheessä (12)
  • Taide ja kulttuuri (26)
  • Tanska (5)
  • Unkari (7)
  • Venäjä (8)
  • Viro (20)
  • Yleinen (116)

Instagram

@2023 - Samppanjaa Muovimukista

Samppanjaa muovimukista
  • KOTI
  • Blogin takana
  • Yhteistyö