13.11.2024 kirjoitin blogijutun otsikolla ” Elämäni paskin vuosi”. Se olikin siihen astisen elämäni kamalin. Onneksi silloin en vielä tiennyt, että seuraava vuosi tulisi olemaan vieläkin paskempi.
Olen seurannut mielenkiinnolla Nelosen reality-sarjaa Erikoisjoukot. Ohjelmassa joukko ihmisiä kokoontuu kestävyysleirille testaamaan omia henkisen ja fyysisen jaksamisen rajojaan.
Kokelaat saavat leirin kouluttajilta eri ominaisuuksia mittaavia tehtäviä, joista heidän tulee paineen alla selviytyä parhaan taitonsa mukaan. Kyse on usein omien pelkojensa voittamisesta ja henkisen kapasiteetin kokonaisvaltaisesta käyttöönotosta, tosin myös melkoisesta fyysisestä rääkistä.
Viimeinen mennyt vuosi on ollut elämäni haastavin ja monella tapaa vaikein vuosi ikinä. Ajattelin monta kertaa mielessäni, että tämä raskas ajanjakso on kuin oman elämäni erikoisjoukot.
Miehen syöpä ”piiskurikouluttajana” veti meidät molemmat oman kestokykymme äärirajoille. Selviytyäkseen oli pantava likoon koko kapasiteetti niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Sitten kun tuntui, ettei enää jaksa, jostain piti kaivaa viimeiset henkiset voimanrippeet. Piti jaksaa edes seuraavaan päivään.
Murtumispiste ja omat äärirajat tulivat tutuiksi. Jatkuva henkinen rasitus, pelossa ja epävarmuudessa eläminen, johti uupumukseen, josta ei enää palautunut. Kärsimyksestä tuli arkipäivää.
Mies ei selvinnyt leiristä. Syöpä vei. Minä jäin yksin leiriin painimaan arjen haasteiden, yksinäisyyden kokemuksen ja itsetunto-ongelmien kanssa seuralaisina suru ja ikävä.
En usko siihen, että kärsimys jalostaa ihmistä. Päinvastoin. Viimeinen vuosi on jättänyt monta kipeää kohtaa, joita joutuu työstämään vielä pitkään. Inhoan yli kaiken sanontaa ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kaiken paskan läpikäyneenä olen rikki ja sydän vereslihalla. Repaleinen ja hauras kuin loppusyksyn koivunlehti, joka sinnittelee viimeiseen saakka kestääkseen kiinni puun oksalla. Vahvuus on tästä kaukana.
Ainut asia, minkä toivon kärsimysten kautta oppineeni on jonkinlainen tunnepuolen herkkyys. Toivon, että pystyisin nykyisin huomaamaan ympärilläni muiden ahdingon entistä herkemmin ja ojentamaan auttavaa kättä tarvitsevalle. Silloin, kun itsellä on kaikki asiat kutakuinkin hyvin, sitä omassa kuplassaan porskuttaa menemään ilman, että näkee lähelle tarpeeksi terävästi.
Nykyisin puhutaan paljon resilienssistä, selviytymiskyvystä vaikeissa elämäntilanteissa. Miehen sairauden aikana oma resilienssini oli heikolla tasolla. Olin masentunut ja väsynyt. Kuvittelin, että hänen kuolemansa jälkeen tilanne paranisi. Vaan eipä tästä noustakaan jaloille niin nopeasti kuin ajattelin.
Entisessä elämässäni viihdyin ihan hyvin yksikseni. Mutta silloin yksinolo oli itse valittua ja ajallisesti rajattua. On ihan eri asia joutua olosuhteiden pakosta jäämään totaalisen yksin. Yksinäisyyden pohjaton kokemus on jopa yllättänyt. Lesken elämä pitkän parisuhteen jälkeen on outoa ja tuo mukanaan paljon ulkopuolisuuden tunnetta.
Kaipaan entisestä elämästäni turvallisuuden ja huolettomuuden tunteita. Voi olla, että leskeyden myötä samanlaista olotilaa ei tule enää koskaan olemaan. Jotain perustavanlaatuista on mennyt rikki.
Jossain törmäsin käsitteeseen haavoittumattomuuden illuusio. Normaalisti ihminen ei jatkuvasti mieti sitä, mitä kaikkea ikävää hänelle tai hänen läheisilleen voi tapahtua. Läheisen kuolema murtaa usein tämän illuusion.
Huomaan omalla kohdallani, että olen alkanut pelkäämään sitä, jos minäkin sairastun. En koskaan aiemmin pelännyt samalla lailla oman terveyteni puolesta. Nyt ostin itselleni jopa kattavan verikoepaketin, ihan varmuuden vuoksi.
Oma erikoisjoukkoleirini lähenee loppuaan. Viimeisenä erikoistehtävänä kävin sirottelemassa mieheni tuhkat paikkaan, jonka hän toivoi viimeiseksi leposijakseen. Vaikka tehtävä oli hyvin raskas ja tuntui symbolisesti viimeisiltä jäähyväisiltä, silti tilanteessa oli jotain lohdullista. Mies pääsi osaksi luonnon kiertokulkua, paikkaan, joka oli hänelle monella tapaa rakas ja merkityksellinen.
Minulla elämä jatkuu ja muotoutuu uudenlaiseksi päivä kerrallaan. Yritän parhaan taitoni mukaan jättää menneen taakseni ja oppia elämään niin, että elämä on tässä ja nyt. Haluaisin löytää takaisin värit elämääni ja tuntea jälleen iloa ja seesteisyyttä.
Tervetuloa uusi elämäni 2.0. Jospa jo vuoden päästä voisin kirjoittaa, että tästä vuodesta tuli sittenkin hyvä vuosi.
