Huomenna vietetään miehen syövän 1-vuotispäivää. Vuosi sitten meidän elämä meni täysin uusiksi.
Muistan sen päivän niin hyvin. Tiistai 14.11. Aamulla vielä kuvittelin, että kaikki on elämässä kutakuinkin kunnossa. Odotimme innolla tulevaa lomareissua. Viimeistelin viimeisiä töitä ennen lomaani ja samalla fiilistelin kaikkea mukavaa, mitä seuraavat viikot toisivat tullessaan.
Mies tuli lääkäristä kuulemasta kuvaustuloksia. Seuraavista viikoista, kuukausista ja vuodesta tuli aivan toisenlainen kuin kuuna päivänä osasin odottaa. Sota elämämme pahinta vihollista, syöpää vastaan alkoi.
Ensimmäiset kuukaudet kuluivat shokissa ja sumussa. Yritimme parhaan taitomme mukaan selvitä aamusta iltaan, päivästä toiseen ja kuukaudesta seuraavaan. Rankat syöpähoidot vaativat veronsa ja miehen kunto romahti. Samalla romahti oma henkinen tilani.
Vuoden aikana sain kokea miten iso merkitys henkisellä tilalla on fyysiseen hyvinvointiin. Rupesin kärsimään epämääräisistä vatsaoireista, rintakivuista, korkeasta verenpaineesta ja pahoinvoinnista samalla kun podin käsittämätöntä väsymystä, joka ei poistunut millään nukkumisella.
Miehen syöpäpolkuun kuuluivat säännölliset käynnit onkologin vastaanotolla kuulemassa tilannekatsausta. Jokaiseen tapaamiseen menimme pelonsekaisin tuntein. Annettaisiinko kuolemantuomio vai saisimmeko sittenkin edes hitusen toivoa?
Lähes jokaisella käynnillä oli eri syöpälääkäri. Tuntui siltä, että joka kerta aloitettiin sairauden puiminen alusta. Joukkoon mahtui asiantuntevia alansa osaajia, mutta vastaan tuli ikävä kyllä myös käsittämättömän välinpitämättömiä keikkalääkäreitä.
Meille nämä tapaamiset olivat äärimmäisen rankkoja ja vaativat kaiken henkisen psyykkaamisen. Siksi tuntui pahalta, kun ilmeni, ettei onkologi ollut tutustunut juurikaan taustoihin tai kun käyntiä leimasi ikävä kiireen tuntu. Lääkäreille nämä olivat rutiinia, meille elämän ja kuoleman rajapyykkejä.
Rankasta syksystä, talvesta ja keväästä selvittiin. Jos olen jo aiemmin inhonnut talvikautta, niin viime talvi sai minut inhoamaan sitä entistä enemmän. Jatkuvat lumityöt, kovat pakkaset ja ympäröivä pimeys veivät viimeisetkin voimat. Ei tehnyt mieli ulkoilla, ei harrastaa liikuntaa, ei tehdä oikeastaan yhtään mitään.
Kaikki voimat menivät siihen, että sain kammettua itseni aamulla ylös sängystä ja selvisin jotenkuten päivästä. Olin saanut henkisellä tasolla etäpesäkkeitä miehen syövästä. Nyt ymmärrän hyvin miksi puhutaan, että syöpä on koko perheen sairaus.
Kevätaurinko paljasti peilistä väsyneet kasvot. Ja vaaka kertoi monesta lisäkilosta. Minusta oli tullut lohtusyöppö. Tuntui siltä kuin olisin lakannut olemasta ja elämästä, kadottanut itseni. Omat toiveet ja tarpeet olivat hautautuneet jonnekin.
Sitten saapui siunattu kesä. Valolla, auringolla ja lämmöllä on kumma vaikutus mielialaan. Kesä antoi toivoa ja hoitojen päättyminen toi miehelle uusia voimia. Ilo palasi elämäämme pieninä palasina.
Kesän myötä heräsi myös toive matkoista. Tilanne oli kuitenkin sen verran kriittinen, että ulkomaille asti emme uskaltautuneet, mutta Lappiin sen sijaan pääsimme jopa kahdesti. Näistä tulikin kerrassaan hienoja muistelumatkoja. Kiersimme meille merkityksellisiä pohjoisen kohteita ja nautimme täysillä kaikesta meitä ympäröivästä kauneudesta.
Yksi päivä havahduin siihen, että hanhet lensivät jälleen meidän talomme yli. Kesä meni ja syksy oli ottanut vallan. Linnut sanoivat hyvästit pohjoisille puhureille ja suuntasivat kohti etelää. Haikeutta oli ilmassa enemmän kuin koskaan. Jäi ikävää kesää, joka oli meille hetkittäin hyvää aikaa.
Syksy toi myös ikäviä uutisia. Saimme tietää, että syöpä oli tiukentanut otettaan. Nyt käydään jälleen syöpäsotaa radioaktiivisilla säteillä ja toivotaan, että sädetykset tehoavat tätä pirulaista vastaan.
Mennyt vuosi on ollut meille rankkaakin rankempi. Pystyn kuvailemaan vain omia kokemuksiani, mutta paljoa ei tarvita ymmärrystä siihen, miten uuvuttava vuosi on ollut miehelleni.
Tämä vuosi kaikessa synkkyydessään ei ole opettanut meille yhtään mitään. Päinvastoin se on vienyt meiltä niin paljon. Eikä tämä kärsimys ole jalostanut meitä ihmisinä millään tavoin. Tämä on ollut helvetillistä alhoa epätoivon, pelon, ahdistuksen ja välillä toivon pilkahduksen välimaastossa. Joltain syöpäfoorumilta luin, että joku oli kokenut sairauden lähentävän suhdetta puolison kanssa. Itse en pysty allekirjoittamaan tätäkään. Ärsyttävää on myös se, ettemme itse voi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä tulee tapahtumaan.
Syöpä on muuttanut meille ja pitää meitä otteessaan joka ikinen päivä. Joka ikinen aamu muistan sen ensimmäisenä ja joka ikinen ilta, kun ummistan silmäni, muistan sen viimeisenä.
Yritämme kuitenkin pitää yllä positiivista mielialaa ja suunnitella mukavia asioita lähitulevaisuuteen. Yhteinen huumorimme on tosin välillä aika mustaa.
Ranteessani on Syöpäsäätiön Roosa nauha -ranneke kuin muistuttamassa päivittäin siitä, että kukaan meistä ei ole turvassa tältä saatanalliselta sairaudelta. Vaikka suurin osa syövistä pystytään nykyisin parantamaan, siltikin tarvitaan vielä paljon tutkimusta, jotta mahdollisimman moni saisi jatkaa elämäänsä syövästä huolimatta.
Mielessäni soi Edu Kettusen biisi Tavallinen päivä. Siihen on kiteytetty niin hienosti elämän syvin ydin. Elämä on tässä ja nyt, eikä joku onnen hetki vuoden päästä.
”Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä.”
