Miehen syöpädiagnoosista tuli tänään kuluneeksi puoli vuotta. 183 päivää täynnä huolta, pelkoa, surua, toivottomuutta, väsymystä, epätietoisuutta, lohduttomuutta ja raivoa, mutta myös pilkahduksia toivoa, unelmia ja sopeutumista.
Katsoin hiljattain Pekka Strangin vetämää loistavaa Tabu-ohjelman jaksoa, jossa neljä kuolemansairasta henkilöä kertoo avoimesti sairaudestaan ja tunteistaan. Ihailin tapaa kuinka sujut kukin heistä oli vakavan sairautensa kanssa. Kaikilla oli tiedossa, että kuolema odottaa ovella, mutta silti jaksettiin iloita pienistäkin asioista ja pelosta huolimatta hyväksyä se, mikä oli väistämätöntä.
Meillä on vielä matkaa tuohon seesteisyyteen. Ensi järkytyksestä on selvitty ja nyt opettelemme päivä kerrallaan hyväksymään tilanteen, mille emme mitään voi. Ainut mihin voimme vaikuttaa on oma suhtautumisemme.
Yritän pitää yllä toiveikasta mielialaa ja olla hukkumatta synkkyyteen, mutta voi Luoja kuinka vaikeaa se tämän helvetin keskellä onkaan. Kun voimat ovat vähissä, aina ei jaksa.
Toivoisin, että voisimme olla ohjelman kaltaisia ihmisiä, jotka noin tyynesti hyväksyvät tilanteen. Ehkä sekin aika vielä jossain vaiheessa tulee, mutta meillä mennään nyt enemmän tunteiden vuoristorataa. Puoli vuotta on yritetty saada elämäämme jonkinlaisiin uomiin tämän kaiken uuden edessä.
Rankat sytostaattihoidot ja siihen perään sädehoidot ovat vieneet mieheltä voimat totaalisesti ja jatkuva pahoinvointi ja taustalla vellova hermokipu jäytävät mieltä ja kestämistä. Mies kertoi, että viimeisten solumyrkkyjen jälkeen olo oli lähes sietämätön, mutta hän kesti ne vain siksi, ettei vaihtoehtoja ollut. Ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja ja sitten vielä huonompia.
Vierestä on raskasta seurata kumppaninsa kärsimyksiä ja välillä väsyy itsekin. Tuntuu kuin miehen syöpä olisi lähettänyt etäpesäkkeen minuun. Olen äärettömän väsynyt, ahdistunut ja tarmoton, minkä seurauksena kaikki työt tuppaavat kasaantumaan. On vaikea tarttua asioihin, ihan pieniinkin, ja haluaisin vain paeta uneen ja nukkua pois pahaa oloani.
Kuinka tästä eteenpäin, se jää nähtäväksi. Epävarmuus on jatkuva seuralainen. Olemme kuin auton kyydissä, jota ei kukaan ohjaa. Toivomme, että auto kestää tiellä ja selviää eteen tulevista mutkista mahdollisimman pienin kolhuin. Samalla pitää kuitenkin varautua siihen, että mikä hetki tahansa voi tulla se lopullinen törmäys.
Eräs tuttavani tokaisi jokunen aika sitten lakonisesti, että täytyyhän täältä meidän jokaisen jossain vaiheessa lähteä. Kiitos vaan, olipas lohduttava tieto. Kun kuolema tulee lähelle, meillä molemmilla päällimmäinen ajatus on ollut, ettei vielä, please.
Niin paljon olisi vielä elämää elettävänä ja niin paljon yhteisiä polkuja kulkematta. Vaikka elämän rajallisuuden kuinka tiedostaa, tieto siitä, että rajaa piirretään lähemmäksi kuin olit uskonut, on henkisesti kovin kuormittavaa. Luopumisen tuska on suuri.
Aamulla söimme puuroa yhdessä, niin kuin monena muunakin tavallisena aamuna. Aamiaisen jälkeen mies lähti sairaalalle sädehoitoihin ja pään kuvauksiin. Halusivat varmistaa, ettei syöpä ole lähettänyt etäpesäkkeitä aivoihin.
Tuntuu kummalliselta tämän elämän vastakohtaisuus. Tavallinen päivä, aamupuuro ja hetken päästä mahdollisuus saada tieto, että miehen elämä olisi tässä. Miten tällaisten asioiden kanssa oikein eletään?
Meille tuli tällä kertaa hyviä uutisia. Ei havaittuja etäpesäkkeitä aivoissa. Uudet hoidot, uusi toivo.
