Muovimukissa helmeilee kylmä kuohari (samppanjaa ei SASilta saanut). Voi autuus. Istun lentokoneessa jälleen matkalla Fuengirolan talvikotiin. Takana kolme viikkoa töitä Suomessa. Kolme viikkoa epäterveellistä nysväyselämää ja kärvistelyä talvipakkasissa. Ihan oma vika.
Toiset meistä ovat talvi-ihmisiä, toiset eivät. Kuulun itse niihin, joille talvi on vuosi vuodelta käynyt yhä suuremmaksi rasitteeksi. Kylmyys jäytää, elämä rajoittuu seinien sisälle ja elämänlaatu heikkenee pimeään.
Kuvittelin, että kestän kylmää ja pimeää tänä vuonna paremmin, kun olen voinut viettää mukavan siivun talvea Espanjan auringossa. Tässä kävikin nyt päinvastoin. Suomeen tullessa mieliala kääntyi miinukselle vähän kuin ulkolämpötila. Nyt kun tiedän, millaista elämä talvikuukausinakin voi olla, kontrasti tuntui niin valtavalta ja paluu normaaliin entistä vaikeammalta. Talvi maistuu entistä vähemmän.
Vietin viimeiset kolme viikkoa Suomessa lähestulkoon seinien sisällä ja poistuin ulos vain tapaamaan muutamaa läheistäni tai kun oli ihan pakko. Asiakaskäynnit täytyi hoitaa ja välillä hankkia täydennystä tyhjyyttä kumisevaan jääkaappiin. Söin kaapeista miehen viime kesäisen Lapin reissun jäljelle jääneet retkimuonat sekä pakastimen annin vanhasta pullapitkosta haukifileisiin, joiden parasta ennen päiväys oli mennyt umpeen jo ajat sitten. Ei vaan tehnyt mieli mennä ulos muuta kuin pakon edessä.
Jumiuduin totaalisesti tietokoneen taakse niin työ- kuin vapaa-ajalla. Tiedän, tiedän. Olisi pitänyt mennä lenkille. Astua raikkaaseen ulkoilmaan saamaan happea ja liikuntaa. Punaposkisena ja reippaana nauttia talven kauneudesta.
Ja kaunistahan ulkona kieltämättä olikin. Aurinkokin näyttäytyi aika ajoin, puhtaan valkoinen hanki kimmelsi ja huuruiset puut lumikuorman alla olivat kuin veistoksia, jotka kutsuivat talvigalleriaan. En vaan halunnut ulos. Kylmyys tuntui epämiellyttävältä. Katselin tätä hyytävää kauneutta mieluiten lämpimän kotini ikkunoista. Herra paratkoon, siellähän oli välillä enemmän miinusta kuin meidän pakastimessa.
Jos ei pakkanen pitänyt luontoa kurimuksessaan, sitten satoi lunta. Ja kyllähän sitä satoikin. Lähes joka ikinen päivä. Valkoinen kurittaja vieraili tiheään ja lumipatja pihallamme vain kasvoi. Mietin kuinka pitkään keväällä menee, ennen kuin tämä kaikki lumi sulaa. Jos hyvin käy, minun ei tarvitse olla sitä katsomassa.
Sen sijaan vedin paketista suoraan kylmiä nakkeja, söin mielialalääkettäni tummaa suklaata, nukuin paljon ja kärvistelin. Kuivassa sisäilmassa iho hilseili ja päänahka kutisi. Kuin pieni lapsi laskin kuinka monta yötä piti vielä nukkua, että pääsen takaisin Aurinkorannikolle. Väliin tuntui, etten jaksa millään odottaa.
Ikävä kyllä kovin pitkää jaksoa en pysty tällä kertaa Fuengirolassa viettämään ennen seuraavaa työrupeamaa. Mutta jokaisesta päivästä, jonka voin Costa del Solilla viettää, olen onnellinen. Ja siitä olen niin iloinen, että edessä on taas jakso jos ei niin lämpimiä päiviä, niin ainakin aurinkoisia, toivottavasti. Anoppiani lainaten: lunta on vähemmän kuin kotona 🙂
Minun päiväni ovat hetken valoisia.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista