Pohjois-Espanjan Katalonian Figueresissa osuin sattumalta kaupungin keskusaukiolle, jossa pääsin tutustumaan läheltä katalaanien yli 200 vuotiseen perinnetapaan. Kyse on ihmispyramidien ja ihmistornien rakentamisesta, jossa joukkueet kilpailevat siitä, kuka muodostaa korkeimman ihmisrakennelman. Korkeimmat näkemäni tornit olivat seitsemän kerroksisia, mutta luin, että parhaimmillaan on pystytty muodostamaan jopa kymmenkerroksisia.
Homma meni jotenkin niin, että ensin pakkautui perusjoukko tiukkaan ympyränmuotoon. Tämä on pyramidin kivijalka, joka kannattelee koko rakennelmaa pysymään pystyssä. Sitten reunimmaisista ihmisistä osa nousee seuraavaksi kerrokseksi alimmaisten olkapäille. Pohjakerroksiin oli selvästi valikoitu joukon vahvimmat miehet. Ja sitten nousivat taas seuraavat ja sitä seuraavat ja seuraavat niin, että mitä ylemmäs mentiin, sitä kevyimmiksi (ja myös nuoremmiksi) osanottajat kävivät. Kunnes viimeiseksi pyramidin huipulle kiipesi vain pieni lapsi. Kiipeämistä siivitti ja jännitystä lisäsi rumpujen pärinä ja torvisoitto.
Pyramidien lisäksi näin rakenneltavan myös ihmistorneja, joissa osallistujat tasapainottelivat pötkössä toistensa olkapäillä. Itseäni kyllä huimasi koko touhu, hyvä kun uskalsin katsoa. Erityisesti ihmetytti, miten vanhemmat antavat noin pienten lasten kiivetä monen metrin korkeuteen ilman minkäänlaisia turvaköysiä, entä jos horjahtaa ja putoaa alas? Sen verran vaarallisen näköiseltä homma näytti. Siitä ei ole tietoa, aiheuttaako tämä perinne usein loukkaantumisia kuten esimerkiksi Pamplonan härkäjuoksu. Ainakin ambulanssi oli valmiusasemissa tapahtumatorilla.
Hauskaa osallistujilla näytti olevan ja ilmassa oli jotenkin myönteistä vanhan ajan kansanjuhlan tuntua. Kaikessa kummallisuudessaan perinne tuntui ruokkivan voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sosiaalinen tapahtuma, jossa selkeä yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Olisko juuri siitä tässä jutussa viime kädessä kysekin?
