Edessä on vuoden kamalin kuukausi, marraskuu, jota inhoan sydämeni pohjasta. Kun valo vähenee, sää kylmenee ja luonto riisuuntuu alastomaksi, vaivun myöhäissyksyn alakuloon. Jotta kestäisin edes jotenkin mielen valoisammalla puolella, päätin torjua synkkyyttä parhaalla mahdollisella keinolla, lentolipulla etelään.
Kärsin kaamosmasennuksesta. Valon väheneminen kääntää mieleni off-asentoon ja poden, jos en nyt ihan masennusta, niin jonkin sortin alakuloa ja alavireisyyttä. Olen loppuvuodesta riutunut ja hiipunut, huonoin versio itsestäni. Pusken väkisin eteenpäin lamppu pimeänä.
Kun tämä elämä ei miehen kuoleman jälkeen ole vielä mallillaan, olen pelännyt toden teolla, miten tulisin selviämään pimeimmän vuodenajan haasteista. Iskisikö synkkyydessä aiemmin kokemani masennus uudelleen ja lamauttaisi elämäni jälleen lähtökuoppiin? Painuisinko uudelleen syvyyksiin, kun juuri ja juuri olen saanut pääni vedenpinnan yläpuolelle?
Kun tätä mietin, heitin itselleni pelastusrenkaan, monesti hyväksi havaitun elämän vakauttajan, matkan valoon ja lämpöön. Lähden paikkaan, jossa aiemmin olen pystynyt pitämään valot päällä marraskuusta huolimatta.
Varasin lentolipun Malagaan ilman sen kummempia suunnitelmia. Paluulippukin on, mutta katsotaan tulenko sillä takaisin vai vasta vähän myöhemmin.
Aurinkorannikko tuntui parhaalta vaihtoehdolta, tutulta ja turvalliselta. Minua ei jännitä yksin lähteminen, vaan eniten mietityttää, miltä tuntuu henkisesti olla siellä pidempi aika ensi kertaa yksin. Kävisikö samoin kuin Lapissa juhannuksena, jolloin tuttujen paikkojen yhteiset muistot satuttivat yksi toisensa jälkeen? Toivon, että nyt pystyisin suremisen sijaan kokemaan kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä saimme yhdessä kokea.
Joka tapauksessa odotan matkaa ja uusia kokemuksia innolla. Erityisen iloinen olen siitä, että saan aluksi jakaa matkaa kahden ystäväni kanssa ja kruisailla heidän kanssaan autolla pitkin ihastuttavaa Andalusiaa. Uskon, että tämä helpottaa sopeutumistani suuresti, kun ei heti tarvitse asettautua aloilleen ypöyksin.
Se, mitä tapahtuu sen jälkeen, on aika tavalla auki, niin kohteen kuin majoituksen osalta. Jälleen kerran itkettää kuinka kallista yksin matkailu on. Dilemma osaltani on hankala. Kaipaan viihtyisää majoitusta, mutta en haluaisi maksaa siitä maltaita ja mansikoita. Vaihtoehdot lienevät vähissä ja jostain joudun tinkimään.
On elämässäni muutakin valoa tuovaa kuin edessä oleva matka. Pikku hiljaa olen havahtunut siihen, että kaiken peittävä synkkyyden verho on alkanut rakoilemaan. Toiveikkuus pilkistelee takaa ja uteliaana kurkistelen, mihin elämäni johtaa ja mitä se tuo eteeni. Tiedän, että jossain sisälläni on patoutunutta elämän vimmaa, joka odottaa lupaa tulla esiin.
Koen nykyisin olevani kaikin puolin rohkeampi versio itsestäni. Se, että huomaan selviytyneeni yksin kiperistäkin asioista, on lisännyt uskoa omaan itseeni. Siperia ilmiselvästi opettaa selviytymistaitoja. Uskon, että tulen löytämään itsestäni uusia puolia, joita en vielä täysin tunne.
Edelleen minulla on synkkiä ja huonoja päiviä, mutta ei enää koko aikaa. Yksinäisyyden kokemus pitää edelleen voimakkaasti hyppysissään, mutta yritän tehdä asioita, jotka auttavat sietämään sitä paremmin.
Yritän mahdollisimman paljon suunnata kodin seinien sisältä ihmisten ilmoille. Käyn usein jossain lounaalla, istuskelen kahviloissa, osallistun kulttuuritapahtumiin, tapaan ystäviä, mitä vaan kunhan ei tarvitsisi olla liikaa yksin kotona. Yksin oleminen tuntuu ahdistavalta ja vaatii vielä opettelua. Positiivista on, että pääsen liikkeelle ja en jää enää vain kotiin murehtimaan.
Yksi parhaimmista asioista on unirytmin palautuminen normaaliksi. Pystyn jälleen nukkumaan riittävän pitkiä ja melko rauhallisia yöunia heräilemättä yhtämittaa, kuten vielä jokunen aika sitten tein. Myös toistuvasti piinaavat painajaiset ovat jättäneet minut rauhaan. Tällä on ollut iso merkitys mielialaan ja jaksamiseen.
Kohta tulee miehen kuolemasta seitsemän kuukautta. Nyt tiedän: minä selviän.