Vuosien varrella maailmalta on tarttunut mukaan kaikenlaista rompetta. Ehkä olisin tullut toimeen ilman malesialaisia sorminäppäryyspalloja tai unkarilaista viininannostelutelinettä.
Kun matkoilta raahaa kotiin värikkään intialaisnaisen asukokonaisuuden sareineen päivineen, kotona voi kysyä onko järkee vai ei. Mausteisessa ympäristössä, paahtavan auringon alla asu näytti hienolta, mutta täällä pohjolan perukoilla ei nyt ihan hirveästi ole ollut käyttöä. Totta puhuen näyttää lähinnä naamiaisasulta.
Täytyy myöntää, että monesti muulloinkin olen haksahtanut kummallisiin matkatuomisiin. Matkamuistoilla on taipumus näyttää niin hienoilta kohdemaassa, mutta kotona omassa arkiympäristössä lähinnä oudoilta kummajaisilta. Esimerkiksi kenialainen puunaamari näytti olohuoneemme seinällä kovin irralliselta, joten katsoimme parhaimmaksi siirtää sen irvistelemään varastomme hyllylle.
Toki jotain hyvääkin on matkoilta kotiin kulkeutunut. Olohuoneestamme löytyy viisi matkoilta tuotua esinettä, joilla on erityinen paikka sydämessäni. Vanhimman matkamuiston kohdalla ostohetkestä on vierähtänyt jo yli 30 vuotta, mutta yhä edelleen se saa hymyilemään. Tässä parhaat matkamuistomme ja tarinat niiden takaa:
Rakkauden jumala Kreetalta
Oli kesä 1985. Olimme mieheni (silloisen poikaystäväni) kanssa nuoria ja vastarakastuneita. Ensimmäisen yhteisen ulkomaanreissumme teimme Kreetan saarelle Agios Nikolaosiin. Matkakokemusta oli vielä hyvin vähän ja KAIKKI oli niin ihmeellistä ja ihanaa. Erityisen ihanaa oli se uusi ihminen, jonka kanssa olin matkannut etelän kuumaan aurinkoon.
Päivät makasimme rannalla ja iltaisin kuljimme päämäärättömästi vanhan kaupungin kapeita kujia. Tai istuimme jossain rantakuppilassa juomassa kreikkalaisia viinejä, jotka meistä tuolloin olivat maailman parhaita, Nautimme samettisista öistä ja toisistamme. Viikko vierähti nopeasti ja viimeisenä iltana päätimme ostaa muistoksi jotain uuteen yhteiseen kotiimme.
Paikallisen matkamuistomyymälän hyllyltä kiinnitti huomion täydellisen kaunis kreikkalaisen miehen pää. Kyse oli kipsivalusta, joka esitti rakkauden jumalaa Erosta. Mikäpä meidän fiilistämme olisi tuolloin paremmin kuvannut. Intohimo on vuosien varrella haalistunut, mutta Eros pöytätason päällä muistuttaa ajasta milloin rakkaus oli huumetta.
Taulu, johon meillä ei olisi ollut varaa
Budapestin lähellä on suloinen Szentendren pittoreski kaupunki, jolla on jonkinmoinen taiteilijakaupungin maine. Ainakin tuolloin 80-luvun loppupuoliskolla kaupungissa oli paljon gallerioita, joita oli mukava kierrellä vaikka tiesimmekin, ettei meillä suuremmin ollut varaa niistä mitään hankkia. Korkeintaan jotain pientä, ehkä jokin grafiikkavedos. Tuohon aikaan Unkari oli edullisen hintatasonsa ansiosta erinomainen maa taidehankinnoille.
Eräässä galleriassa jäimme ihastelemaan tummaa taulua, joka miellytti meitä molempia. Kyseessä oli Birkás Istvánin työ Horisontaalinen ja vertikaalinen. Kuten niin monesti aiemminkin, intuition vallassa tuli tehtyä päätös: tuo taulu piti saada. Tässä kohtaa Visa sai vinkua.
Rahat olivat matkan jälkeen muutenkin tiukoilla ja kun lasku saapui, tuli suorastaan harmiteltua, että pitikin mennä tuhlaamaan kyseiseen tauluun. Se oli kyllä kaikkea muuta, mitä meillä alunperin oli suunnitelmissa tai mihin meillä olisi siinä kohtaa ollut varaa.
Taulu kuljetettiin kotiin käsimatkatavaroissa (en tiedä antaisivatko nykyisin edes ottaa matkustamoon noin isoa kappaletta). Koska se ei muualle koneessa mahtunut, 60×70 cm:n kokoinen taulu oli pakko kuljettaa pystyasennossa jalkojani vasten. Oli muuten jalat melkoisen puuduksissa, kun Helsinkiin saavuttiin.
Meistä kumpikin pitää tuosta taulusta yhä edelleen.
Patsas, jolla on pää haaveita täynnä
Lissabon heinäkuu 1992. Olimme matkanneet Albufeiran rannikkokaupungista Lissaboniin pikaiselle päiväretkelle. Montaa tuntia ei jäänyt kaupunkiin tutustumiselle ja epämääräisesti huuhailimme keskustassa yrittäen saada jotain kuvaa pääkaupungista, jonne olimme tulleet.
Jossain vaiheessa pysähdyin paikallisen gallerian ikkunan eteen. Minut oli pysäyttänyt valkoinen veistos, jossa nuoren naisen pää tuijottaa haaveillen jonnekin kaukaisuuteen. Tuossa taideteoksessa oli vähäeleisyydessään jotain sellaista, mikä kiinnosti ja kuiskutteli.
Galleriasta lähdimme tuo veistos mukanamme. Vaikka se oli silloiseen tulotasoomme kovin kallis ja teki suuren loven matkabudjettiimme, olin silloin ja olen yhä iloinen siitä, että ostimme sen. Edelleen se tuijottaa kaukaisuuteen, haaveilee ja uinuilee omissa ajatuksissaan. Jotenkin minusta tuntuu, että vuosien saatossa sen ilmeeseen on tullut enemmän iän tuomaa itsevarmuutta. Se hymyilee arvoituksellisesti vähän kuin Mona Lisa.
Koira ja kohtaaminen Keniassa
Talvella 1996 olimme häämatkalla Keniassa. Teimme viikon safarimatkan, jonka aikana kävimme tutustumassa Masai-heimon kylään.
Kylässä syntyi heti säpinää, kun pikkubussimme pölähti leiriin. Myyntisäkit haettiin esille ja sisältö kopisteltiin värikkään peiton päälle. Viimeisenä säkin pohjalta pakoon pötkivät suurikokoiset torakat. Myynti saattoi alkaa.
Hampaaton vanha Masai-nainen hymyili minulle leveästi, ojensi maasta ottamansa pienikokoisen kivestä hiotun koirapatsaan ryppyisillä käsillään, painoi sen kämmenelleni ja sulki käteni koiran ympärille. Tuijotimme hetken toisiamme. Koira oli löytänyt minut.
Kiitos jonnekin kauas sille, joka aikoinaan loit tuon sympaattisen ja vähän rosoisen hahmon.
Kiinalaiset leijonakoirat
Pekingissä oli 2000-luvun alussa suuri antiikkitori, jonka nimeä en enää muista. Alue oli todella valtaisa ja siellä kiertelyyn olisi saanut kulumaan varmasti koko päivän. Ikävä kyllä meille sattui todella kylmä kiinalainen talvisää, jolloin kosteus pureutuu toppatamineidenkin läpi ja tuuli tehostaa entisestään kylmyyttä.
Yritimme viluisina nähdä edes osan valtavasta tavaratarjonnasta. Jossain kohtaa silmiini osui kaksi posliinista leijonakoirapatsasta. Niitä kauppaava mies näytti ohuessa takissaan meitä vieläkin kylmettyneemmältä.
Jotenkin kävi sääli tuota myyjää. Miehellä ei ollut edes myyntipöytää, vaan hän oli levittänyt harvat tavaransa maahan levitetylle viltille, mistä nuo patsaat äkkäsin. Jotenkin tuli vaan tunne, että juuri tältä myyjältä haluan jotain ostaa.
Olisin alun perin halunnut ostaa vaan toisen, mutta ymmärsin heti kauhistuneen kiinalaisen ilmeestä, ettei se ollut mahdollista. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että leijonakoirat esiintyvät aina pareittain: Ah ja Un edustavat alkua ja loppua, urosta ja naarasta.
Kiinalaiseen kaupankäyntiin kuuluvan tinkaamisen jälkeen leijonakoirat lähtivät tuomaan hyvää fengshuita meidän kotiin. En tiedä mitään patsaiden alkuperästä. Todennäköisesti jotain halpaa kitschiä, mutta kauniit ne ovat joka tapauksessa.
Nämä viisi esinettä ovat vuosien saatossa pitäneet yllä mukavia muistoja matkoiltamme. Palanen Antiikin Kreikkaa, palanen Aasiaa, palanen Afrikkaa ja palanen eurooppalaista taidetta. Viisi erilaista matkaa, viisi erilaista tarinaa.
Mikä on oma suosikkimatkamuistosi? Vai onko tullut ostettua jotain yhtä älytöntä kuin minulla?
Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.