Kun kauneuden määrä on suuri, minulla on usein itku herkässä. Niin kävi tässä piskuisessa provencelaisessa kylässä.
Rakastan vanhoja keskiaikaisia pikkukyliä. Sellaisia joiden paahteiset kiviseinät ovat olleet pystyssä iät ja ajat ja joissa jokaisella nurkalla on tarinansa kerrottavana. Kyliä, joiden kapeilla kujilla valo ja varjo käyvät vuoropuhelua ja joiden sokkeloiset kulkuväylät houkuttelevat yhä syvemmälle uumeniinsa.
Nizzan lennolla vieressäni istui Ranskan Rivieralla vuosikymmeniä lomaillut mies. Sain häneltä kiinnostavan vinkin pienestä vuoristokylästä läheltä Mentonia, jonne olin matkaamassa. ”Mene käymään Sainte Agnésin kylässä ylhäällä vuoristossa. Mutta mene selkeällä säällä, sillä näköalat ovat vertaansa vailla.”
Varhain aamusella istuuduin Mentonin linja-autoasemalla pikkubussin kyytiin kohteenani tuo piskuinen reilun 1000 asukkaan kylä 800 metrin korkeudessa meren pinnasta. Jo tuo automatka kiemuraisella vuoristotiellä antoi osviittaa siitä mitä tuleman piti. Mitä ylemmäs noustiin, sitä huikeimmiksi näköalat alas merelle ja ylös vuoristoon kävivät.
Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä. Raikas vuoristoilma tulvahti vastaan, linnut livertelivät puissa, kylän kissat paistattelivat päivää auringonpaisteessa ja kirkonkellot soittelivat ilmoittaen täydestä tunnista. Pienet ajan patinoimat kivirakennukset seisoivat rinteellä kuin uhmaten muuta maailmaa. Kyläidylli oli täydellinen.
Kipusin ensimmäiseksi kylän korkeimmalle kohdalle paikoin jyrkkiä kiviportaita pitkin. Kylän ylimmällä kohdalla oli vanhan linnan raunio ja sen vierellä pieni keskiaikainen puutarha, jota hoidetaan kyläläisten talkoovoimin. Ylhäältä avautui hulppea näkymä kylää ympäröivään vuoristoon ja alas rannikolle. Luin, että Sainte Agnés on sijainniltaan Euroopan korkeimmalla oleva rannikkokylä.
Varsinainen kylä oli näin turistikauden ulkopuolella hyvin hiljainen. Vain muutama satunnainen turisti tuli vastaani ja pääväylän varrella pari kylänmiestä siemaili aamuviinejään paikallisen kuppilan pöydässä.
Muutama ravintola, pari pientä hotellia, kirkko, kaupungintalo ja muutama galleria, jotka olivat tähän aikaan vuodesta kiinni. Kylän laidalla jökötti jokunen vanha sodanaikainen punkkeri. Kaikin puolin uinuva kylätunnelma. Vaikuttavien näköalojen lisäksi juuri tuo pysähtynyt tunnelma oli parasta Sainte Agnésissa. Kaikki maailman murheet olivat muualla. Täällä ei tunnettu sanaa kiire.
Ilmeisesti kylään pystyi myös vaeltamaan, sillä näin jossain patikkapolun päässä kyltin, että Menton 2 tuntia. Ei varsin hassumpi reitti saapua kylään bussilla ja vaeltaa vuoristomaisemissa alas kaupunkiin.
Kylän meren puoleisessa päästä löytyi Le Righi niminen ravintola. Ravintolalla on niin mielettömillä näköaloilla varustettu terassi, että oksat pois. En muista, että olisinko koskaan istunut nauttimassa viinilasillista näin huikeissa maisemissa.
Aurinko paistoi lämpimästi, Mentonin kaupungin punakattoiset talot siinsivät alhaalla merenrannassa ja minulle tuli tunne, että olisin voinut jäädä tuohon hetkeen ikuisuudeksi. Kauan emminkin jäänkö ravintolaan syömään lounasta sillä seurauksella, että olisin joutunut odottamaan seuraavaa bussia yli kaksi tuntia.
Viimeisenä matkapäivänä maailman muut houkutukset vetivät tällä kertaa pidemmän korren. Mutta minut oli jälleen kyllästetty sellaisella kauneuden määrällä, että ehkei ihan äkkiä tule samanlaista kokemusta vastaan. Nousin pikkubussiin ja huokaisin syvään: What a wonderful world!
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.