Olin utelias näkemään millaista elämää linnoituksen muurit pitivät suojissaan. Olisiko Suomenlinna vain intellektuellien ja kultivoituneiden taiteilijoiden omaleimainen asuinpaikka?
Suomen juhlavuoden kunniaksi päätin tänä vuonna täyttää muutaman aukon matkailusivistyksessä. En ollut koskaan käynyt Suomenlinnassa, joten Suomi tutuksi -kierrokseni ensimmäinen etappi oli tämä Helsingin edustan historiallinen linnoituskaupunki.
Jos olisi viisas, lähtisi tutustumaan Suomenlinnaan aurinkoisena kesäpäivänä piknik-kori kainalossa. Minä sen sijaan astuin lautalle huhtikuisena harmaana ja koleana päivänä, jolloin taivas vihmoi vettä ja kalsea tuuli sai vetämään pipoa tiukemmalle päähän.
Todettakoon, ettei sotahistoria ole minua koskaan juurikaan kiinnostanut. Siksipä jäi kotitehtävät tekemättä ja alueen historiaan tutustumatta.
Jälkikäteen tuli sen verran luettua, että Suomenlinnaa alettiin rakentaa ruotsalaisten toimesta 1700-luvun puolivälissä (silloiselta nimeltään Viapori). 1808 alue siirtyi Venäjän keisarikunnalle ja 1918 Suomen itsenäistymisen jälkeisenä vuonna Suomelle. Tällöin linnoitus sai uuden nimen, Suomenlinna.
Suomenlinnassa asuu vakituisesti noin 800 ihmistä ja se on virallisesti yksi Helsingin kaupunginosista. Alueella on mm. oma kirjasto, kirkko, ala-aste ja päiväkoti.
Vanhojen tykkien lomassa lapset leikkivät, polkupyörät seisoivat lauttasataman edustalla odottamassa palaajia, K-kaupasta sai peruselintarvikkeet. Pääväylällä tuli vastaan mummoja, koirankusettajia ja lenkkeilijöitä. Pääsiäistrullit olivat liikkeellä, elettiinhän virpomissunnuntaita.
Suomenlinnan elämä näytti hyvin normaalilta. Ei tullut vastaan yhtään huomiota herättävää boheemia taitelijaa. Ainut mikä pisti silmään oli autojen puuttuminen katukuvasta. Polkupyöriä sen sijaan oli kaikkialla.
Mereltä nousi sumua, joka pehmensi kovia kivipintoja. Unescon maailmanperintökohteen näkymä oli väritön ja riisuttu, muttei apea eikä eleetön. Tuli väkisinkin mieleen, että tämä huhtikuinen harmaa Suomenlinnan maisema olisi täydellinen tausta Kaurismäen elokuvalle. Tunnelmassa oli jotain samankaltaista pysähtyneisyyttä. Kun katsoi ympärillensä, oli vaikea tietää, mitä vuosikymmentä elettiin.
Parasta Suomenlinnassa oli sen aitous. Se ei ollut vain museoitu kulttuurikohde, vaan oma toimiva ja elävä saaristokaupunki. Paikka, jossa elettiin samaan aikaan kolmen valtakunnan historiaa ja suomalaista nykypäivää.
Vinkki: Café Samovarbar on ihastuttava kahvila venäläisten rakentamassa vaaleanpunaisessa pitsihuvilassa. Samassa rakennuksessa toimii Suomenlinnan lelumuseo.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.