On ihmisiä, joilla on unelmia. Sitten on sellaisia ihmisiä, kuten Vilma ja Janne, jotka tekevät unelmista totta. Huolimatta siitä, että lähes koko elämä on pitänyt laittaa rohkeasti uusiksi.
Pelkosenniemellä piskuisen Suvannon kylän entisen kansakoulun ikkunoista tuikkii valoa. Valon koulurakennukseen sytyttivät Vilma ja Janne, kylän rohkeat uudisasukkaat, jotka muuttivat punaiseen taloon kolme vuotta takaperin.
Kolme vuotta sitten he olivat helsinkiläisiä, vastikään toisensa kohdanneita. Siinä vaiheessa, kun yhteinen tulevaisuus alkoi näyttää todennäköiseltä, esiin nousi haave maalle muuttamisesta. Mutta sitä ei kumpikaan osannut aavistaa, mitä maalle muuttaminen tulisi heidän kohdallaan tarkoittamaan.
Jossain vaiheessa Lappi rupesi kiinnostamaan, mutta ei kuitenkaan Pelkosenniemi. Janne oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa kunnan keskustassa ja oli pois sulkenut entisen kotipaikkakuntansa potentiaalisten talonetsintäpaikkakuntien listalta.
Mutta sitten tarttui sattuma peliin vai oliko se sittenkin johdatus? Pelkosenniemellä lähes 100-vuotias entinen kansakoulu tuli myyntiin Senaattikiinteistölle. Juuri sopivan kokoinen, juuri sopivan vanha, juuri sopivan hyväkuntoinen… Ja tuo koulurakennus sijaitsi sitä paitsi Suvannon kylässä, jossa Jannen sukua oli asunut peräti viiden sukupolven ajan.
Siitä lähti unelma lentoon. Pariskunta matkusti Helsingistä taloa katsomaan ja ilmeisesti rakkaus syttyi. Muutamaa viikkoa myöhemmin he saivat yllättävän puhelinsoiton. ”Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty”.
Vilma kertoi, että ensimmäinen reaktio oli kauhistus. Apua, mitä olemmekaan menneet tekemään! Koko elämä menisi kerta heitolla uusiksi.
Ja niinhän se menikin. Jotta molemmat pystyivät pitämään työnsä, tarkoitti se käytännössä yrittäjiksi ryhtymistä. Sama työ tosin molemmilla on edelleen. Vilma suunnittelee tekstiileitä ja Janne toimii IT-teknologian parissa, työtä vain tehdään nyt täysipäiväisesti etänä Lapista käsin.
Kyse oli myös yhteen muuttamisesta, ensimmäisestä omistusasunnosta ja suurkaupungin vaihtumisesta vajaan parinkymmenen asukkaan syrjäiseen pikkukylään Lapin perukoille. Keneltä tahansa näin suuri muutos vaatii melkoista rohkeutta ja heittäytymisen taitoa uuteen ja tuntemattomaan.
– Vaikka sopeutumista erilaisiin uusiin eteen tuleviin asioihin on tarvittu, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, sanoo Vilma.
Perhekin on kasvanut. Ensin kansakouluun muutti lapinporokoira Manta ja vajaa pari vuotta sitten syntyi Seeti-poika.
Pariskuntaa yhdistää selvästi rakkaus luontoa kohtaan. – Jos minulla on paha päivä, lähden ulos metsään ja palaan useimmiten paremmalla tuulella, Vilma kertoo. Luovaa työtä tekevälle Lappi on muutenkin insipiroiva ympäristö. Vilman kynästä on syntynyt useita pohjoisen luonnon innoittamia kuoseja Vallilalle, kuten Peippo ja Tunturi.
Suvannon etu on siinä, että Pelkosenniemen taajama on vain 20 kilometrin päässä ja noin puolen tunnin ajomatkan päässä on Pyhän laskettelukeskus, joka tuo oman lisänsä kunnan palvelutarjontaan. Pyhällä on myös aika ajoin kulttuuritarjontaa, jota Vilma kertoo toisinaan kaipaavansa nykyistä enemmän.
– Eikä olisi pahitteeksi, jos saisimme kylälle lisää uusia asukkaita, kertovat molemmat hymyillen.
– Seeti-poikamme on kylän nuorin asukas ja seuraavaksi nuorin onkin Vilma 37 vee, naureskelee Janne. Suvantoa, niin kuin useita Lapin pikku kuntia, vaivaa asukkaiden ikääntyminen ja väen väheneminen. Jotta kylä säilyttää elinvoimansa ja kehittyy, aktiivisia ihmisiä olisi hyvä saada joukkoon.
Minulla oli onni tutustua Vilmaan ja Janneen Peloton pohjoinen kylä -hankkeen tiimoilta. Muutimme mieheni kanssa muutamaksi viikoksi asumaan Suvannon kylään Vilman ja Jannen naapuriin. Pariskunta on toiminut meidän kyläkummeina eli auttanut meitä tutustumaan uuteen asuinpaikkaamme ja opastanut erilaisissa käytännön asioissa.
Kun ensimmäisen kerran näin Vilman ja Jannen kodin, ymmärsin heti, miksi rakkaus vanhaa kyläkoulua kohtaan oli heillä syttynyt. Koulu on kertakaikkisen ihastuttava hirsiseinineen, avarine huoneineen ja isoine ikkunoineen. Asuinneliöitä on noin 200 eli sopivasti tavallisen omakotitalon verran.
Koulun vanha luokkahuone on erityinen, koska se on jätetty ennalleen pulpetteineen, helmitauluineen ja urkuharmooneineen. Tämän huoneen tunnelmassa on jotain selittämätöntä hyvää vanhan ajan meininkiä. Myös Vilman työtila on tässä huoneessa ja olen melkeinpä kateellinen hänelle noin kauniista työympäristöstä.
Viimeinen virallinen oppitunti koululla pidettiin 1966, jonka jälkeen Suvannon koulu lopetti toimintansa. Satunnaista opetusta koululla on annettu senkin jälkeen. Tiloissa on pidetty mm. kuvataideleirejä, eikä ihme. Koko Suvannon mielenkiintoinen museokylä vanhoine rakennuksineen onkin täydellinen miljöö erilaiseen taiteelliseen toimintaan.
Vilma ja Janne raottivat vähän myös tulevaisuuden haaveitaan. Pohdinnassa on yhteinen lastenkirja, jonka tarinat Janne kirjoittaisi ja Vilma kuvittaisi. Voisin kuvitella, että juuri tällaisessa ympäristössä syntyy tarinoita.
Lapissa on ilmiselvästi luovuutta lisäävää voimaa. Toivottavasti tulevaisuudessa mahdollisimman monen Suvannon talon ikkunasta tuikkii valoa.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
