”Deep song always sings in the night.” – Federico Garcia Lorca
Selailin tänään vanhoja matkakuviani ja pydähdyin erään kuvasarjan kohdalla. Hassua miten voimakkaasti muistan vieläkin tuon marraskuisen hetken ja ja sen aiheuttaman innon ja intuition sekaisen kihelmöinnin.
Kiertelin eläväisen Granadan katuja ja jäin sattumalta seuraamaan erään flamencoryhmän katuesitystä. Hyvä niin, sillä se mahdollisti hienon tunnepitoisen elämyksen. Hetken hurmion.
Katu oli kuuma auringon paahteesta. Kivetystä rummuttivat flamencokenkien korkojen hakkaava staccato. Solistin rouheasta äänestä heijastui eletty elämä ja kitaran rytminen sointi antoi raamit tälle hekumalliselle vuoropuhelulle.
Melankolia ja suru vaihtuivat äkisti riehakkuuteen ja tulisuuteen. Tuskaa seurasi nautinto ja hurmio. Kiihkeää tunnelmaa säestivät napakat taputukset ja olé-huudot. Kitaristi, laulaja ja kolme tanssijaa kävivät jännitteistä vuoropuhelua, joka siirsi katsojan tunnetilasta toiseen. Tajusin tuossa hetkessä kuinka hieno tanssi flamenco onkaan.
En muista onko koskaan aikaisemmin mikään esitys pystynyt välittämään minulle niin suurta intohimoa ja tunnelatausta kuin tuo näkemäni nuorten tanssijoiden ja muusikoiden spontaani esitys. Mietin jälkeen päin, miten samassa hetkessä voi olla mukana niin suurta voimaa ja herkkyyttä, samaan aikaan läsnä rakkautta, vihaa ja spontaania iloa.
Luin aikoinani Jason Websterin kirjan Duenden, mikä kertoi nuoren miehen kamppailusta Andalusian mustalaisleireissä hänen yrittäessään oppia taitavaksi flamencokitaristiksi. Matkaa tehtiin välillä sormet verissä mielipuolisella raivolla. Duende oli matkassa.
Espanjalaisesta mytologiasta peräisin olevaa sanaa duende on vaikea selittää. Ehkä se merkitsee jotain sisältä kumpuavaa syvää intohimoa, mystistä ilmaisuvoimaa ja tunnetilaa.
Tuo hetki Andalusian sydämessä, flamencon synnyinsijoilla, oli duendea. Se oli enemmän kuin esitys. Se oli esitys, jolla oli sielu. Vähän niin kuin elämä itse.
Toivon, että joku päivä voin matkustaa Granadaan uudelleen. Vuoropuheluni tuon kaupungin kanssa jäi muutenkin kesken. Haluaisin löytää sen uumenista uusia elämän makuisia rytmejä. Eksyä Albaicin kapeille kujille ja sen hämyisiin flamencoluoliin.
Elämään tarvitaan aina silloin tällöin palanen duendea. Jotta tietää olevansa hengissä.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.
