Neljä kuukautta miehen kuolemasta. Neljä pitkää ja ahdistavaa kuukautta, jotka toisaalta ovat menneet sumussa niin nopeasti, etten oikein kaikkea muista. Juuri nyt elämäni on ylä- ja alamäkeä. Yhtenä päivänä olen touhukas ja kuvittelen päässeeni edes vähän jaloilleni ja toisena vaivun taas takaisin surun syövereihin.
On hyvä, että olen kirjoittanut lesken elämäni alkutaipaleesta. Pää on toiminut puoliteholla ja pystyn muistamaan vain osan siitä, mitä kaikkea näihin kuukausiin on mahtunut ja miltä on missäkin vaiheessa tuntunut. Edelleen unohtelen paljon asioita ja kaikki muistettava on kirjoitettava varmuuden vuoksi ylös.
Huomaan vieläkin toimivani kovin mekaanisesti. Yritän pitää elämäni jotenkuten järjestyksessä, mutta tajuan usein, etten ole oikein läsnä tekemisissä ja tilanteissa. Ajatukset poukkoilevat ja minulla on usein tunne, että olen jossain muualla. Keskittymiskykykin on edelleen heikolla tasolla.
Päivät ovat hyvin erilaisia. Välillä herään depis-fiiliksellä. Pusken itseni vaivoin ylös, notkun aamutakissa iltapäivään, enkä saa mistään kiinni enkä mitään tehtyä. Istun keittiöni ikkunan ääressä ja saatan havahtua siihen, että olen istunut samassa paikassa parikin tuntia tekemättä mitään. Tai sitten istun illan sohvalla viltin alla, syön levyllisen suklaata ja itken kohtaloani.
Tai sitten käyn läpi miehen tavaroita ja purskahtelen itkuun vähän väliä. Yhdellä sun toisella tavaralla on tarina tai muisto, jotka avaavat kyynelkanavat. Tuo ostettiin häämatkalta, tuon kirjan annoin joululahjaksi vuonna 1987, tuo oli lemppari kalastuslippiksesi ja tuo oli se reikäinen eräpaita, josta et koskaan raaskinut luopua. Entä mitä teen kalastusvälineillesi ja eräkirja- ja LP-kokoelmallesi, joka on seurannut sinua nuoruusvuosilta asti?
En voi säilyttää kaikkea, mutta miten voin heittää näitä muistorikkaita tavaroita menemäänkään? Tuntuu kuin samalla putsaisin elämänkumppanini pois elämästäni. On outoa, että ympärilläni on kaikki se tavara, joka on tarttunut puolisoni matkaan pitkän yhdessäolomme aikana, osa jo ennen sitä, mutta miestä ei enää ole muualla kuin muistoissa.
Onneksi on myös toisenlaisia päiviä. Niitä virittää jonkinlainen maaninen puuska ottaa elämä haltuun ja tehdä kaikki mahdollinen tässä ja nyt. Tiedä sitten onko hyvä vai huono asia, että jonkinlainen elämisen vimma ottaa vallan ja olen taas lähempänä omaa pirskahtelevaa itseäni, vaikkakin jollain tavalla ylikorostetusti ellei peräti keinotekoisesti.
Tällaisina päivinä teen sata suunnitelmaa tulevaisuudelle. Hetkessä haluan kaiken: opiskella, matkustaa, hoitaa itseäni, harrastaa… Ilmoitan itseni kiinnostavalle kurssille, varaan Japanin kiertomatkan, etsin uusia harrastusmahdollisuuksia, sovin tapaamisia, varaan ajan kasvohoitoon, lenkkeilen vimmatusti. Teen mitä vaan, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.
Elämä tuntuu oudon ristiriitaiselta. Tasapaino ja tyyneys puuttuvat. Välillä huomaan olevani väsynyt ja lamaantunut, välillä taas täynnä tarmoa ja yllättävää rohkeutta. Yllättävää siksi, että olen huomannut olevani nyt monessa asiassa entistä rohkeampi. En mieti asioiden uhkia yhtä paljon kuin ennen. Olen mieltänyt itseni aina turvallisuushakuiseksi ja huomaan, että nykyisin lähden suin päin uusiin juttuihin miettimättä niin tarkoin kaikkea mahdollista kuin ennen.
Rohkeampi minä tulee esiin myös siinä, että mukautumisen sijaan minun on entistä helpompi sanoa ei ja asettaa rajani. Sietokykyni ihmisten typerälle käyttäytymiselle on selvästi alentunut.
Yritän ehkä liikaakin ratkaista elämääni, jossa mikään ei ole tuttua. Tuntuu, että pitäisi päästä eteenpäin, mutta en tiedä miten. Sen sijaan, että yritän juosta, olisi varmaan parempi edetä hitaasti askel kerrallaan.
Yksin oleminen tuottaa myös ongelmia. Koen pohjatonta yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni onkin ihmisiä. Tyhjä koti ahdistaa ja se, että arjen asiat joutuu tekemään yksin ja ratkaisemaan kaikki asiat yksin. En viihdy kotona pitkiä aikoja, vaan olen matalalla kynnyksellä järjestämässä jatkuvasti kaikenlaista menoa. Tietynlaista pakoa ilmiselvästi.
Toisaalta tiedän, että kunhan saan elämäni jälleen balanssiin ja mieleni rauhattomuuden kuriin, minua hyvällä tavalla piiskaava elämännälkä kääntyy jossain vaiheessa vielä voimavaraksi. Tiedostan, että minulla on olemassa vapaus, joka parhaimmassa tapauksessa voi olla suuri mahdollistaja monelle asialle. Tosin nyt en vielä pysty siitä nauttimaan. Vapaus ei tässä tilanteessa tunnu lainkaan vapaudelta.
Olen päättänyt antaa itselleni myös taloudellista vapautta. Minulla ei ole enää mitään tarvetta ja mielenkiintoa omistaa mitään. Sen sijaan, että omaisuuteni olisi kiinni seinissä, haluan käyttää liikenevät varat elämääni ja unelmieni toteuttamiseen.
Ennen kuolemaansa mieheni sanoi, että hänelle ei ole mitään merkitystä sillä, mitä elämässä on omistanut, vaan eniten merkitystä on sillä, mitä on kokenut ja mitä on saanut tehdä. Tästä viisaudesta meinaan pitää kiinni. Vähemmän omistamista, enemmän elämää, olkoon siinä uuden elämäni motto.