Kun lähtee eräjorman kanssa Lappiin, joutuu eräpirkko koville. Seitsemän päivää, 75,9 kilometriä, 106389 askelta jänkää ja tuntureita.
Lapissa on ilmiselvästi jotain maagista voimaa, joka saa liian vähän liikuntaa harrastavan täti-ihmisen ylittämään itsensä. Vielä silloinkin, kun tuntuu, etten enää jaksa, sitä kummasti vaan siirtää viimeisillä voimillaan vaelluskenkää toisen eteen ja pinnistää vielä hetken.
Eihän noissa yläpuolen lukemissa olisi mitään erikoista, jos ne olisi tepasteltu tasaisilla tieosuuksilla tai kunto olisi rautainen. Sen sijaan minulle nämä lukemat ovat vaatineet paljon hikeä ja sisua. Kipuamista tuntureille, hoipertelua kivikoissa ja ponnistelua suon hetteiköissä. Askelmittarin mukaan olen noussut viikon aikana 163 kerrosta.
Vaikka kroppa on ollut kovilla, patikointien jälkeinen euforia kuittaa kaiken. Väsyneessä kehossa elää virkistynyt mieli.
Help me!
Reilu viikko tuli vietettyä pääosin Saariselän maisemissa ja voin sanoa, että kyllä tykkäsin. Jo saapuminen Saariselälle on vaikuttavaa. Tie nousee tuntureiden välistä ylös puuttomalle vyöhykkeelle, paljakkaan. Tajuaa totisesti olevansa Lapissa.
Saariselän ympäristössä on sellainen kirjo patikointireittejä valittavana, että viikko tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Vaikka parhaani tein, en sittenkään ennättänyt kuin pintaraapaista muutamia niistä paikoista, joihin olisin halunnut mennä.
Saariselän hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja vaellusreittejä.
Lapin jätkiä oli kulkijalla usein seurana.
Täytyy antaa taas kerran lämpimiä kiitoksia Metsähallitukselle erinomaisesti hoidetuista retkeilypalveluista. Reiteillä on mukavia rakennuksia retkeilijöiden käyttöön, maastoon pääsee jopa rullatuolilla ja reittimerkinnät etenkin Saariselän alueella ovat erinomaisia. Jopa minä, tällainen suuntavaistoton urvelo, uskaltaisin lähteä yksin patikoimaan näille poluille.
Olin melkoisen hämmästynyt kuinka hulppeita rakennelmia metsiemme hallitus oli maastoon nikkaroinut. Saariselän Aurorapolulle olivat rakentaneet lähinnä kirkkoa muistuttavan revontulien katselupaikan ja viereen tasokkaan taukotuvan.
Inarin Tuulisjärvelle oli vastikään valmistunut yleiseen käyttöön ”luksusmökki” kalastajien ja retkeilijöiden tarpeisiin. Olen niin iloinen siitä, että veromarkkoja käytetään tällaisiin yleishyödyllisiin tarpeisiin. Tämä, jos mikä, on minusta kansanterveystyötä parhaimmillaan.
Kuukkeli tuli Tuulisjärvellä katsomaan olisiko tarjoilua.
Yritettiin vähän kalastaakin, mutta tällä kertaa kala ei syönyt.
Tunturin huipulle patikointi on palkitsevaa. Ympärillä avautuva avara erämaa ja tuntureiden piirtämä maailma hiljentää ja herkistää. Tunturin laki on minun kirkkoni. Paikka, jossa tunnen pyhää rauhaa ja jumalallista läsnäoloa. Tunturissa on helppo hengittää ja puhdistaa päätä.
Eräjorma ja -pirkko.
Tuntureiden lisäksi jokakesäisellä Lapin reissulla minun on päästävä myös hillasoille. Sairastan hillamaniaa, pakkomielteistä halua rämpiä itseni totaalisen uupumuksen tilaan pitkin upottavia aapoja ja rämeitä. Iltaisin kroppani oli ilmiselvästi jonkun toisen, vanhan ja raihnaisen.
Kun on hillankiilto silmissä, sitä helposti unohtaa väsymyksensä. En yksinkertaisesti pysty istumaan Lapissa autossa ja katsomaan ohikiitäviä soita poikkeamatta säännöllisin väliajoin tarkistamaan olisiko hillaa tarjolla. Vaikka viimeisillä voimilla.
Tänä vuonna saalis jäi kovin heikoksi ja hillakeikoista tuli enemmänkin kadonneiden marjojen etsintää. Muutaman hillakilon eteen sai mittailla jänkää toden teolla. Miten se sanonta menikään ahneen lopusta? Minulla oli mukana iso matkalaukku, joka oli tarkoitus täyttää kotimatkalle hillasaaliilla. Ei nyt mennyt ihan suunnitellusti.
Tuolla olisi yksi hillasuo, millä ei ole vielä käyty.
Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa matkalla Ivalosta kohti Helsinkiä. Reilu viikko Saariselän maisemissa meni ihan liian nopeasti. Joka ikinen reissupäivä tuntui, että päivän tunnit eivät riitä kaikkeen haluamaani.
Olen niin iloinen tästä pyrähdyksestä ja kaikista upeista luontokokemuksista. Jos vielä Lapin kesän aurinko olisi näyttäytynyt hieman enemmän, matka olisi ollut täydellinen.
Sain matkaani lisäpituutta lentämällä molemmat suunnat Helsingistä Ivaloon. Pitkät automatkat ovat puuduttavia ja lyhyellä lomasella ne haukkaavat liian suuren palan matkasta. Lyhimmillään Helsingistä lentää Ivaloon puolessatoista tunnissa. Huomattavasti mukavampaa kuin körötellä autolla pysähdyksineen noin neljätoistatuntia.
Viimeinen yö vietettiin eriskummallisessa paikassa Kaunispään huipulla. Juotiin samppanjaa hulppeissa maisemassa tunturissa, joka loppuillasta kätki maisemansa ja meidät paksuun usvapeittoon. Mutta siitä tuonnempana.
En tiedä kuka viisas on sanonut: ”Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta.” Voisiko tuota enää paremmin sanoa?
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
