Ensimmäinen leskikuukausi on ollut monella tavoin yksinelämisen opettelua. Enpä ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pariskuntakeskeinen yhteiskuntamme onkaan.
Surun keskellä olen yrittänyt rakentaa uudenlaista arkea ja pyrkinyt tekemään päivistä edes jollain lailla siedettäviä. Toistaiseksi päivärytmi on pahasti hakusessa. Huomaan hipsuttelevani vielä iltapäivällä aamutakissa saamatta mitään aikaiseksi. Pitäisi laittaa ruokaa, lähteä lenkille, siivota kotia tai mennä kauppaan. Kaikki tuntuu vain liian ylivoimaiselta.
Hankalalta ja turhauttavalta tuntuu myös ruuanlaitto vain itselle. Tarvitsisin nyt jonkun Kape Aihisen keittiööni kertomaan, miten kokata helposti vain yhdelle. Syön aivan liikaa valmisruokia. Jos ei ruuanlaitto ole ennenkään ollut lempipuuhiani, nyt kaikkein vähiten. Yksinsyöminen on sitäpaitsi äärimmäisen tylsää.
Olen ihmetellyt sitä, miksi niin usein olen ärsyyntynyt. Tuntuu siltä, että ihmiset ympärilläni vatvovat täysin mitättömiä asioita tai laukovat omasta mielestäni tahdittomia kommentteja, jotka ärsyttävät. Ja sitten harmittaa, kun tulee sanottua turhan napakasti takaisin.
Leskeys on tehnyt minusta selvästi mielensäpahoittajan. Mieli on herkillä ja se nöksähtää helposti. Pitäisi muistaa, että vaikka itse on kohdannut elämänsä suurimman menetyksen ja elää syvintä suruaan, muut ympärillä jatkavat tavallista arkeaan tavallisine ongelmineen.
On helppoa sääliä itseään, mutta siinä piilee vaara. Itsesääliin voi helposti jäädä rypemään. Täytyy toivoa, että mieliala tasoittuu ajan kanssa. Vihaisen lesken identiteetti ei oikein tunnu omalta.
Uusi leski joutuu muutenkin hakemaan paikkaansa suhteessa lähipiiriin ja ystäviin. Ennen olit puolisosi kanssa me, nyt minä. Halusit tai et, jotain kanssakäymisen dynamiikassa on muuttunut. Joudun henkisesti tsemppaamaan itseäni sen suhteen, etten kokisi itseäni muiden seurassa puolikkaaksi tai ulkopuoliseksi.
Riskinsä on myös menneeseen ripustautumisessa. Niin lohdutonta kuin onkin, pakko on hyväksyä, että entinen elämä on mennyttä ja siitä jäljellä ovat vain muistot. Mutta ne aion kyllä kuljettaa mukanani lopun ikääni.
Matkustaminen oli meille miehen kanssa niin elämän sokeri kuin suola ja monien hienojen muistojen runsaudensarvi. Yksi suurimmista yhteisistä toiveistamme oli viettää talvet etelässä ja kesät Saimaalla.
Odotimme innolla yhteisiä eläkevuosia, jolloin aikaa matkailulle olisi vapautunut entistä enemmän. Elämä kuitenkin puuttui peliin, eikä niitä yhteisiä eläkevuosia koskaan tullut. Matkustamaan tulen varmasti jatkossakin niin paljon kuin talous antaa myöten ja vaikka yksin, jos matkaseuraa ei ole tarjolla.
Tutkailin hiljattain erään matkanjärjestäjän hotellitarjontaa kohteeseen, josta olin kiinnostunut. Silmiini osui teksti ”tämä tasokas hotelli on loistovalinta pariskunnille”. Ai, heillekö vain? No, huoneen sai kyllä yhdelle, mutta aika rasvaiseen lisähintaan.
Löysin myös mielenkiintoisen risteilyvaihtoehdon, mutta ongelmaksi koitui, ettei matkaa oltu hinnoiteltu lainkaan yhdelle. Soitto matkatoimistoon vahvisti, että laivalla on hyttejä rajoitetusti ja ne myydään vain kahdelle. Tosin asiakaspalvelija lupasi halutessani selvittää, mitä matka maksaisi yhdelle, mutta epäili sen tulevan tässä tapauksessa aika korkeaksi. Laivan ”intiimiä tunnelmaa” ei selvästi oltu ajateltu yksin matkaaville.
Tervetuloa sinkkuna pariskuntien maailmaan! Jokainen parisuhteessa elänyt ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, mutta jo ihan arkielämässä pariskunnat kokoontuvat yhteen yleensä toisten pariskuntien kanssa. Itse jännitän, että kutsutaankohan minua ”yksinäistä vihaista leskeä” enää jatkossa pippaloihin, joihin menimme aiemmin yhdessä.
Joka päivä tulee eteen asioita, jotka leskeys on pannut kokonaan uusiksi tai joihin se ainakin jollain tasolla vaikuttaa. Menossa on elämäni laajin muutos, joka vaatii tajuttoman määrän sopeutumista, rohkeutta ja uuden opettelua. Tässä prosessissa olen vasta ihan alkumetreillä mieli täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Aina en edes oikein tiedä kuka minä nyt olen puhumattakaan siitä, että tietäisin, miten tulee toimia.
Toistaiseksi antakaa anteeksi vihaiselle leskelle. Tämä leski on juuri nyt vain kovin eksyksissä.
16 comments
Hei,
aloin seuraamaan sun blogia kun olit täällä Espanjassa. Oli mielenkiintoista lukea ajatuksiasi tutuista paikoista ja tapahtumista. Myöhemmin huomasin että asumme ilmeisesti samassa kaupungissa Suomessa kun muutimme takaisin syntymäkaupunkiimme.
En pysty kuvittelemaan miltä sinusta tuntuu menetyksen jälkeen vaikka hyvin kyllä osaat tunteitasi sanoittaa. Jokainen kuitenkin varmaan kokee surun omalla tavallaan. Kuitenkin tekstistäsi saa kuvan että sinä selviät, sehän ottaa vaan oman aikansa. Toivotan sulle kuitenkin voimia ja ole vaan vihainen ja ja nöksähtele jos siltä tuntuu. Jos joku ei sitä ymmärrä se on hänen ongelmansa. Jonain päivänä elämä hymyilee taas.
Keväisiä terveisiä Marju
Kiitos Marju tulevaisuuden uskoa antavasta viestistäsi. Kirjoitin sanasi muistivihkooni: ”Jonain päivänä elämä hymyilee taas”. Siihen minä uskon.
Muistan kun vedin herneet nenään siitä, kun eräs työkaveri valitti että ”oli jäänyt kesäleskeksi” kun mies oli lähtenyt jollekin pitemmälle reissulle. Kannoin pitkään kaunaa kyseiselle henkilölle. Hänellä ei kyllä ollut aavistustakaan siitä, että olin hiljattain jäänyt oikeasti leskeksi, koska en kertonut asiasta uudessa työpaikassani.
Ja hei, syö rauhassa valmisruokia. Tässä vaiheessa ei todellakaan tarvitse pyrkiä mihinkään täydellisyyteen (itse tein sen virheen, että yritin pitää mm. puutarhan priimakunnossa. Tulin joskus kesällä töistä kotiin klo 18-19 illalla ja rupesin sen jälkeen vielä ajamaan nurmikkoa. Minkä hiivatin takia! 🙄).
Samanlaisia kokemuksia mullakin. Tahdittomia heittoja ympäriltä, joista pahoittaa mielensä, koska on vaan niin herkillä. Armollisuus itseä kohtaan pitäisi muistaa. Tosiaan, miksi pitää vääntää väkisin asioita, joilla ei juuri tässä hetkessä ole mitään merkitystä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, josta löydän myös itseni. Mieheni kuoli 1,5 vuotta sitten ja edelleen etsin kuka ja mikä olen yksin, itsenäni. Koen syvempää yhteyttä ystäviini, jotka ovat tavalla tai toisella lähellä omaa elämäntilannetta. Mekin matkustimme mielellämme ja ainakin nyt tuntuu vaikealta ajatella yksin matkaan lähtemistä. Kenen kanssa jaan kaiken kokemani ja näkemäni?
Kaikki varmaan loksahtaa uomiinsa joskus. Päivä kerrallaan ja vaikka aamutakissa ❤️.
Samaa itsekin olen miettinyt monesti. Kenen kanssa nyt oikein jaan elämääni ja sen kokemuksia? Yksinäisyys tuntuu pelottavalta. Kunhan pääsen jaloilleni, olen päättänyt lähteä yksin rohkeasti matkaan. Uskon, että se tulee auttamaan selviytymisessä.
Kiitos upeasta tunneanalyyttisestä kirjoituksestasi! Kolahti minuun ja elämäntilanteeseeni täysillä.
Kiva kuulla Vesa, jos olet saanut kirjoituksistani vertaistukea. Hyvää kevättä sinulle.
Kirjoituksesi on suorastaan oppikirjamateriaalia, viisasta pohdintaa. Minuun kolahti tuo pariskuntakeskeisyys. Oletetaan että kahdestaan, matkalle, ravintolaan… Nuorena matkustin useita kertoja yksin. Nyt ajattelen että hulluinta oli lähteä jonnekin Kreikkaan pariksi viikoksi ilman kaveria. Ensimmäisen viikon olin todellakin yksin. Päivät menivät mukavasti mutta iltaruokailu muistutti yksinäisyydestä ja saatoin jopa tuppautua muiden seuraan, hävettää jälkikäteen. Jälkimmäiselle viikolle sain huonekaveriksi niin ikään yksin matkalle uskaltautuneen naisen ja meistä tulikin kaveruksia. Nykyään puhutaan mää-matkoista, taitaa olla jonkinmoinen trendi mutta vaatii opettelua meiltä jotka olemme kahdestaan tottuneet reissaamaan. Voisin lyödä vetoa että ystäväpiiristäsi löytyy reissukaveri sitten kun olet valmis lähtemään!
Ja mitä tulee tuohon ruuanlaittoon niin älä suotta kanna huolta valmisruuista. Tärkeintä on että syöt!
Tässä kohtaa kiitän sitä, että olen matkustellut yksin jonkin verran jo parisuhteemme aikana. Kynnys ei onneksi ole niin korkea. Yksinmatkustamisen huonoin puoli minusta on, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa kokemuksiaan. Tässä uudessa elämässä tämä kyllä mietityttää muutenkin. Muistan syödä 🙂
Ajan myötä vihainen leski kääntyy sanoiksi iloinen leski, kuten vahingossa kiireessä katsahdin.
Onneksi olet paljon yksinkin matkustellut, mm. Espanjassa, Kataloniassa, jonne olen parin viikon päästä menossa. Luen suurella mielenkiinnolla vanhoja postauksiasi alueesta. Kiitos niistä.
En tiedä haluatko mennä tuttuihin paikkoihin, herättääkö ne liikaa muistoja vai etsiydytkö aivan uusiin maisemiin.
Joskus katselen kiinnostuneena jotain ryhmämatkoja, jotka on tehty jonkun aktiiviteetin ympärille. Mutta paljon matkustaneena arvostaa kyllä vapautta ja riippumattomuutta jostain ryhmästä.
Työhön uppotuminen auttoi minua aikoinaan, olin töissä Joulut ja Juhannukset, se oli helppoa hoitoalalla.
Ja kaikella on aikansa, myös surulla.
Eihän se niin voikaan mennä, että elämä jatkuisi kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Nyt on kevät, rakastat luontoa, saat siitä varmasti lisää voimia. Kaikkea hyvää sinulle ja mukava lukea tuntojasi.
Toivottavasti vielä joskus olen iloinen leski, sillä hyvällä tavalla 🙂 Vapaus ja riippumattomuus muista on itsellenikin tärkeää matkoissa. Ainut, että juuri nyt kaipaan helppoutta. Sitä, että joku on miettinyt kaiken valmiiksi ja tarvitsisi itse vain jaksaa raahautua paikalle. Pää on niin kuormittunut kaikesta, että luulen, että seuraavaksi voisin kyllä hyvinkin lähteä vaikkapa kiertomatkalle jonkun ryhmän mukana. Mukavaa matkaa sinulle Kataloniaan.
Aivan upeaa tekstiä ja niin osuvaa. Täällä noin 1,5 vuotta mieheni poismenosta ja edelleen olen hukassa. Mikä olen ja miksi? Kuulunko minnekään?
Voimia ❤️
Kiitos. Kyllähän leskeys muuttaa elämän niin totaalisti ja pakottaa pohtimaan elämän suuria peruskysymyksiä. Iso yllätys itselleni oli, että koko identiteetti katoaa – tai no, on ainakin hukassa. Voimia Mia myös sinulle.
Sinä olet matkustellut niin paljon, että voisit vaikka perustaa sinkku/leski matkakerhon. Osallistujat saat blogisi lukijoista. Olen lukenut sinun herkullisia blogejasi vuosia ja lähtisin mukaan vaikka heti. Ota tästä korvan taakse ja sitten kun jaksat, kehitä ideaa. Yksinmatkailussa on tylsintä yksin syöminen.
Oho, tämä tuli nyt vähän äkkiä. Lähinnä olen tässä miettinyt, että mistähän löytäisin itselleni samanhenkisen matkakaverin. Jotain kiehtovaa tässä ideassasi on, täytyy myöntää. Että olisikin sitten kokonainen ryhmä seikkailunhaluisia sinkkuja 🙂 Tätä täytyy nyt vähän mutustella. Niin totta tuo yksin syöminen. Tylsää kotona, mutta erityisesti matkoilla.