Hyvää matkaa rakas

Nyt se on ohi. Mieheni kaksi vuotta ja neljä kuukautta kestänyt syöpätaival tuli päätökseen. Samalla päättyi lähes 43 vuotta kestänyt yhteinen matkamme.

Vaikka jo pitkään oli tiedossa, että näin tulisi jonain päivänä käymään, siltikin kuolema yllätti. En sittenkään ollut niin valmistautunut kuin kuvittelin. En pysty vieläkään täysin ymmärtämään mieheni poismenon lopullisuutta. Tuntuu, että minä hetkenä hyvänsä hän voisi soittaa ja sanoa ”tulossa ollaan”.

Katson kotonamme tyhjää nojatuolia, missä miehelläni oli tapana istua. Tuntuu oudolta, että vielä hetki sitten hän istui tuossa ja nyt ei enää koskaan.

Viimeinen vuosi on ollut äärimmäisen raskas. Syöpädiagnoosin perusteella alunperin elinajaksi arveltiin noin vuotta, huonoimmassa tapauksessa vain puolta siitä. Mieheni oli ilmeisesti sitkeää sorttia, kun saimme jatkoaikaa näinkin paljon.

Koko ajan oli tiedossa, että tämä syöpä johtaa kuolemaan, sillä parantavaa hoitoa ei ollut. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin toivoa nostattavia tietoja siitä, että syöpähoidot olivat pienentäneet kasvaimia. Ikävä kyllä tämä vaihe jäi lyhytaikaiseksi.

Viime keväänä tilanteen vakavuus konkretisoitui. Niin pääkasvain kuin etäpesäkkeet olivat kaikki lähteneet kasvuun ja hoidot tultaisiin lopettamaan. Siitä lähdettiinkin sitten menemään alamäkeä. Kuolema tiivisti otettaan. Monta kertaa olimme varmoja, että tässä tämä nyt oli.

Viimeiset kuukaudet olivat suorastaan armottomia. Kivut ja muut levinneen syövän aiheuttamat oireet vain lisääntyivät, eikä hyviä päiviä juurikaan enää ollut. Niin monta kertaa pohdin mielessäni mikä on elämän tarkoitus, jos se on pelkkää lääkehuuruista kärsimystä aamusta iltaan. Mies oli hengissä, mutta ei enää elossa sillä tavalla kuin itse elämän ymmärrän.

Mies laihtui luurangoksi ja muistutti ihmisiä keskitysleirien kuvissa. Vahvat opioidit turruttivat pään niin, että vaikka hän oli vieressä, hän oli enemmänkin poissaoleva kuin läsnä.

Kipuilimme molemmat myös henkisten ongelmien kanssa. Jatkuva epävarmuus ja pelko söivät meitä molempia. Olimme aivan lopussa kumpainenkin. Mies sulkeutui ja käpertyi kuin siili kuoreensa. Itselläni diagnisoitiin keskivaikea masennus ja hain siihen apua terapiasta. Puhuminen auttoi.

Vuoden lopussa teimme radikaalin päätöksen ja muutimme maalta kaupunkiin lähemmäs ystäviä, tukiverkostoa ja sairaanhoitoa. Kodissamme metsän keskellä olimme vain kahdestaan kaukana tarvittavista palveluista ja se alkoi ahdistamaan meitä molempia.

Vaikka muutto sairauden keskellä oli valtava ponnistus, se toi tilanteeseemme paljon helpotusta. Muuton myötä sain myös enemmän liikkumavaraa. Ilman tukea antavia ystäviä ja kuuntelevia korvia olisin varmasti pimahtanut.

Päivät, viikot ja kuukaudet toisensa jälkeen yritimme sinnitellä. Oli aamuja, etten olisi jaksanut herätä lainkaan, koska tiesin, että päivä toisi tullessaan vain lisää kärsimystä. Pakko oli kuitenkin nousta ja selvitä päivän velvoitteista, vaikka aina ei olisi jaksanutkaan.

Ihmiset ympärillä toivottivat voimia. Mietin usein, että mistä niitä voimia saa lisää, kun viimeisetkin voimanrippeet oli käytetty jo aikoja sitten.

Kaikkein raskainta oli katsoa vierestä rakkaansa kärsimystä. Miten avuttomaksi ja voimattomaksi sitä voikaan itsensä tuntea, kun ei pysty auttamaan millään tavoin.

Iltaisin rukoilin Jumalaa päästämään mieheni kivuistaan. Niin rankalta kuin se kuulostaa, kuolema tuntui tässä tilanteessa armollisimmalta vaihtoehdolta.

Jokainen läheinen toivoo omaiselleen varmasti mahdollisimman kivutonta kuolemaa. Mieheni matka tuli päätökseen yllättävän nopeasti ja se oli ikävä kyllä kaikkea muuta kuin toivottu ”nukkui rauhallisesti pois” -lähtö. Tulen varmasti muistamaan pitkään hänen viimeisten hetkien kauhun- ja pelonsekaisen katseensa.

Olen aiemmin ollut vähän häilyväinen mielipiteessäni eutanasiaa kohtaan. Näiden viimeisten kuukausien kokemuksella aion allekirjoittaa jokaisen eutanasiaa koskevan lakialoitteen jokaisella sormellani ja varpaallani.

Miksei parantumatonta ja kuolemaan johtavaa sairautta sairastavalla ole itsemääräämisoikeutta päättää, milloin hän haluaa lopettaa kärsimyksensä. En ymmärrä mikä merkitys on kärsimyksen pitkittämisellä?

Mietin usein, miten eri tavalla meidänkin yhteinen taival olisi voinut päättyä. Valmistautuen, rauhallisesti ja levollisesti. Kauniisti.

Kuuntelen päivittäin Paula Vesalan lohduttavaa biisiä Sinuun minä jään. Tämä kappale on auttanut minua jaksamaan aina silloin, kun tulee romahdus ja iskee ikävä.

Hyvää matkaa rakas. Toivottavasti siellä minne menit on kauneimmat maisemat ja kalaisimmat joet. Tulen muistamaan sinut ikuisesti.