Ette ole kuulleet minusta pitkään aikaan. Kukkamekkotädin elämänmakuinen matkablogi on ollut hiljaa lähes kahdeksan kuukautta. Kiitos lukijat kymmenistä yhteydenotoista ja kuulumisten kyselyistä ja pahoittelut siitä, etten ole jaksanut kaikille vastata. Syyn arvannette.
Elämä on ollut äärimmäisen rankkaa ja näyttänyt viime kuukausina oikeastaan vain synkimmät puolensa. En halua täällä blogissa kaikkea ruotia, mutta kerrottakoon, että terveyshuolien aallokossa olemme räpiköineet me molemmat, mies ja minä.
Maaliskuussa selvisi syy koviin vatsakipuihini ja jouduin päivystyksestä äkilliseen leikkaukseen. Kaikki ei mennyt ihan suunnitellusti, vaan viikon päästä minut operoitiin uudestaan. Toipuminen kesti melko pitkään, mutta minä toivuin, toisin kuin mies.
Syöpä on sananmukaisesti syönyt miestä ja loppukeväästä saimme tietää, että hoidot lopetettaisiin. Kaikki oli tehty mitä voitiin. Nyt vaan katsotaan kuinka paljon miehelle annetaan lisäaikaa. Se, että rakkaaltasi viedään toivo elämän jatkumisesta on kamalinta, mitä elämässäni on tähän mennessä tullut vastaan.
Olen viime kuukaudet ollut äärimmäisen ahdistunut ja monella tapaa kuormittunut. On helppoa yrittää syöttää ajatusta päivä kerrallaan elämisestä, mutta todellisuudessa ihmismieli työstää nykyhetkeä, huomista ja ensi kuukautta. Kun takaseinä lähestyy, sitä väistämättä tulee miettineeksi oliko tässä viimeinen yhteinen joulumme, uusivuosi tai viimeinen yhteinen kesämme. Se, jos mikä, tekee suunnattoman kipeää.
Jokainen, jonka läheinen on sairastanut parantumatonta syöpää, tietää myös millaista hiljaista luopumista koko syöpätaival on. Se on jatkuvaa hyvästien jättöä yhdessä tehdyille asioille. Askel askeleelta elinpiiri vain kapenee.
On pitänyt sanoa hyvästit parhaalle matkakaverilleni. Tämä kirpaisi todella syvältä, sillä onhan matkustaminen ollut meille suuri ilo ja intohimo. Eniten jäimme kaipaamaan yhteisiä Espanjan reissuja. Onneksi meillä on melkoinen arsenaali kokemuksia ja muistoja monilta yhteisiltä matkoiltamme.
Sairauden edetessä ja voinnin huonontuessa on ikävä kyllä pitänyt sanoa hyvästit myös lenkki-, patikointi- ja kalakaverille. Meidän venekin piti myydä pois, joten veneilykaverinkin menetin.
Näin syksyllä kaipaan sieni- ja marjakaveriani. Vahva lääkitys estää myös yhteiset viinihetket ja ruokahaluttomuus gourmet-kokemukset. Kuinka kaipaankaan yhteisiä perjantai-iltoja, kun avattiin pullo hyvää viiniä ja kokkailtiin jotain herkkuruokaa. Pantiin soimaan lempimusiikkia ja juteltiin niitä näitä.
Sairauden etenemisen myötä tunne- ja keskusteluyhteys kuihtuu. On ymmärrettävää, että kun toinen on kovin sairas, ei siinä juurikaan ole voimia keskusteluille. Vaikka ollaan yhdessä 24/7, siltikin koen yksinäisyyttä.
Syöpäpuolison elämä on tasapainoilua janalla, jossa toisessa ääripäässä on itsekkyys ja toisessa uhrautuminen. Miten ihmeessä pystyy pitämään oman elämänsä edes jonkinlaisessa balanssissa tällaisessa tilanteessa?
Entä miten toteuttaa omia toiveitaan ja tarpeitaan, kun vaimon rooli on muuttunut enemmin omaishoitajan rooliksi? Itseään ei pitäisi kuitenkaan unohtaa täysin. Tämä ristiriita aiheuttaa minulle jatkuvaa syyllisyyttä. Tunnen huonoa omaatuntoa tunteistani, ajatuksistani, tekemisistäni ja sanomisistani. Välillä tulee niitäkin hetkiä, että tuntuu, ettei vaan jaksa.
Mitä pidemmälle tauti etenee, sitä enemmän kaventuu omaishoitajan mahdollisuus päättää omasta elämästään. Vaikeinta itselleni on ollut hyväksyä oman vapauden ja itsenäisyyden supistuminen. Liikkumavaraa on kovin vähän.
Meillä eletään nyt vaikeaa aikaa. Siltikään surulle ei pitäisi antaa liikaa valtaa ja päästää sitä niskan päälle. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tilanne uuvuttaa monin tavoin, eikä voimia tunnu olevan oikein mihinkään. Juuri ja juuri selviän velvotteista ja arjen rutiineista. Aika ajoin myös yksinäisyyden tunne valtaa mielen.
Samalla pelottaa myös uusi tuntematon. Yritän rauhoittaa mieltäni ja uskoa siihen, että asioilla on taipumus järjestyä ja että vaikeistakin asioista selviää ajan kanssa. Mitäpä muutakaan tässä tilanteessa pystyy tekemään, kuin ottamaan vastaan kaiken mitä eteen tulee. Meidän kohdalla elämän maku on nyt vain kovin karvas.
18 comments
Kirjoitat rohkeita ja viisaita sanoja.
Minulla ei ole minkäänlaisia sanoja, mutta toivon sinulle valtavasti lisävoimia ❤️
Kiitos. En tiedä rohkeudesta tai viisaudesta, mutta kirjoittaminen on minulle aina hyvää terapiaa. Tulee jäsenneltyä omia tuntoja ja kokemuksia.
Niin surullista.Elämä on luopumista,näinhän se on..Ei ole sanoja mutta toivotan valtavasti voimia♡♡
Kiitos Helena.
Annemaria, me seuraajasi kuljemme kanssasi. Elämä on luopumista, mutta se on välillä kovin vaikeaa. Älä kuitenkaan unohda itseäsi, siitä ei tarvitse tunnontuskia kokea, eihän ole tarkoitus että molemmat sairastuu, miehesi ja sinä. Teillä on ihania muistoja, joita olette jakaneet meille ja joista on ollut monenlaista iloa.
Sinulla ja miehelläsi on ollut täydempi elämä kuin monella muulla ja ihan varmasti sitä on sinullekin jäljellä. Emmehän täältä juurikaan lähde yhtä matkaa.
Uusi päivä koittaa aina, jossakin. Voimia teille molemmille.
Kiitos Merja kauniista sanoista. En usko, että meidän elämä on ollut sen täydempää kuin muidenkaan. Meillä on eletty vain oman näköistä elämää, monella tapaa hyvää sellaista. Onni on, että olemme yhdessä ehtineet tehdä paljon erilaisia asioita. Miehen kanssa mietittiin yksi päivä, että millään saavutetulla materialla ei ole merkitystä. Ainoastaan kokemuksilla.
Olen pohtinut samansuuntaisia ajatuksia päässäni. Kun puoliso on aiemmin ollut peruskallio, johon olen saanut turvata, ei enää tarjoakaan samanlaista vakautta, pitää omaa mieltä työstää. Luopuminen on tuskallista ja tilanteessa on monta tekijää ja näkökulmia on useampia.
Toivon sinulle voimia vaikeaan elämänvaiheeseen ja lohtua pienistä arjen iloista.
Kiitos Jaana. Sairauden myötä myös koko parisuhteen dynamiikka menee uusiksi. Aiemmin on kummallakin ollut kotona omat työt ja vastuualueet. Sitten yksi päivä huomaat, että joutuukin yksin kantamaan vastuun suurimmasta osasta arkeen liittyvistä asioista. Se tuntuu raskaalta ja lisää yksinäisyyttä.
Olet vapaassa pudotuksessa, tilanteessa, johon et voi vaikuttaa: Et ole tätä pyytänyt saati ansainnut. Minäkin valitan milloin mistäkin asiasta. Nyt olen miettinyt, miten tyhjänpäiväisistä asioista. Näen, kuulen, puhun, liikun, tunnen. Älä kadota kaikkia värejä elämästäsi, säilytä luottamus tulevaan. Mitään muuta ei nyt ole.
Niin se on. Ollaan vähän kuin auton kyydissä, jota kukaan ei ohjaa. Missään kohtaa ei tiedä, milloin saadaan tasaista kyytiä ja milloin tulee äkkitörmäys. Tämän kanssa vaan nyt joutuu elämään. Yritetään säilyttää vielä värejä, mustassa ei näe eteenpäin 🙂
On niin vaikea pukea sanoiksi ajatuksiaan, mutta rohkaisen sinua pitämään huolta itsestäsi, että jaksat tässä raskaassa ja kuormittavassa tilanteessa.
Olet yksi parhaista blogin kirjoittajista ja kuten nykyään kuuluu sanoittajista, mitä tiedän. Näiden sanojen myötä valtavasti voimia sinulle.
Kiitos Maarit. Tästä tuli hyvä mieli 🙂
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennen kaikkea jaksamista vaikeassa tilanteessa. Olen itse joutunut ajattelemaan saman tyyppisiä ajatuksia puolisoni sairastuttua ja jouduttua työkyvyttömäksi. Tunnistan tuon surun kun lenkki-. kala-, marja- ja sienestyskaveri ei enää pystykään mukaan.
Yritäthän muistaa, että jos sinä et pidä itsestäsi huolta sitä ei kukaan muu pysty puolestasi tekemään.
Toivotan sinulle voimia tulevaan.
Kiitos Merzi vertaistuesta. On raskasta luopua sairauden myötä monista yhteisistä asioista, mikä lisää omalta osaltaan yksinäisyyttä. Yritetään huolehtia myös itsestämme.
Elämä ei ole reilua. Monta ”Miksi?” -kysymystä jää vaille vastausta. Kirjoitat hyvin ja viisaasti, sanoistasi on varmasti apua myös monille muille vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Riittää, että selviät arjesta ja toimitat rutiinit. Asiat järjestyvät aina -jos ei siten kuin toivomme ja haluamme niin – jotenkin muuten. Toivon teille kummallekin voimia tulevaan.
Kiitos Tiina rohkaisusta. Niin se on. Kun kaikki menee hyvin, sitä uskoo voivansa käsikirjoittaa elämäänsä. Ja yksi päivä huomaa, että asioita vaan tapahtuu ilman, että niihin pystyy itse mitenkään vaikuttamaan. Sitten on vain hyväksyttävä, että asiat menevät niin kuin menevät.
Niin surullista lukea. Ei tähän oikein ole sanoja, mutta sydämestäni toivon sinulle voimia. Elämä on luopumista, ja silti me jatkamme, askel kerrallaan. Lähetän lämpimiä ajatuksia ja voimia teille. ❤️
Nina
Kiitos Nina. Paljon on tullut tässä mietittyä elämän kulkua ja sitä kuinka ohuella langalla täällä taivalletaan. Vuoron perään yhden meistä lanka katkeaa, mutta elämä ympärillä jatkuu.