Norjan karmaiseva kaupunki

Missään ei ristin sielua, mutta heiluivatko verhot sittenkin. Tarkkaillaanko meitä…?

Matkustamisen ihanuus piilee usein sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan ja minkälaiseen paikkaan kulkeutuu. Sitä päätyy toisinaan paikkoihin, joihin ihastuu ja jotka jäävät pitkäksi aikaa positiivisesti mieleen. Sitten on niitä toisenlaisia, jotka jättävät neutraaliksi. Paikkoja, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta joihin ei juurikaan saa mitään otetta.

Melko harvoin tieni on käynyt kohteisiin, jotka olen kokenut epämiellyttäviksi tai joita kohtaan olen tuntenut suorastaan vastenmielisyyttä.

Niin ihana kuin minusta Pohjois-Norjan Varangin niemimaa olikin, löytyipä sieltä muuan kaupunki, joka jostain syystä puistatti. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos lukijoissa on joku, jolle tämä kaupunki on merkityksellinen. Esimerkiksi vuokraisäntämme mielestä hän asui maailman parhaimmassa paikassa. Täällä hän oli syntynyt, täällä elänyt koko ikänsä, täällä hän halusi kasvattaa lapsensa ja täällä myös kuolla.

Kokemukseni on siis takuulla subjektiivinen ja perustuu hetken kokemukseen ja mielentilaan, mutta jaanpa sen nyt kuitenkin kanssanne.

Aavekaupunki.

Ajoimme Jäämeren itäistä rantaa yhtä Norjan viralliseksi merkittyä maisemareittiä pitkin tarkoituksenamme ajaa aina reitin päähän saakka Hamningsbergiin. Sinne saakka emme koskaan päässeet, sillä automme jarruissa ilmenneen vian takia matkamme tyssäsi Vardø-nimiseen kalastajakaupunkiin (suomeksi Vuoreija).

Vardø sijaitsee itseasiassa saarella, jonne johtaa vajaan kolmen kilometrin mittainen meren alla kulkeva tunneli. En suosittele sille, joka on vähänkään klaustrofobinen. Syvimmillään tunneli kulkee 88 metriä merenpinnan alapuolella.

Majoituimme vanhaan 2-kerroksiseen puutaloon kaupungin keskustaan kotoisaan huoneistoon, joka oli kuin mummola hyvällä tavalla. Suosittelen lämmöllä Varanger Old House apartment -huoneistoa.

Taivaalta tihuutteli vettä, mutta uteliaisuuttamme halusimme lähteä ottamaan selvää minkämoiseen paikkaan sitä olikaan tultu.

Meistä oikeasti tuntui kuin olisimme tulleet aavekaupunkiin. Missään ei näkynyt ketään. Reilun tunnin mittaisen kävelyn aikana näimme muutaman auton ja kaksi ihmistä: isän, joka talutti pientä poikaansa napakasti käsipuolessaan. Lapsella oli päällään toppapuku ja villapipo. Hmm, ilmeisesti käytännöllinen asu täällä ympäri vuoden. Luin jostain, että Vardø on kaupunki, jossa ei lämpötilalla mitattuna ole yhtään kesäpäivää.

Katukuva oli masentava. Huonokuntoisia rumia rakennuksia, joista osa oli selvästi hylättyjä. Tyhjillään olevia liikekiinteistöjä, hylättyä romua, rempallaan olevia teitä, rähjäinen satama-alue. Ankeaa, rumaa ja alakuloista. Norjalainen hyvinvointi ei selvästikään yltänyt tähän Jäämeren syrjäiseen kolkkaan.

Vanhan linnoituksen tykit vartioivat kaupunkia.Liikekeskus.Täällä on ennen myyty lasten leluja. Ei enää.Puuttuuko nimestä pari kirjainta?Kätevää: Alko ja rautakauppa vierekkäin. Aukioloaikojen kanssa kannattaa olla tarkkana.

Kuulimme myöhemmin vuokraisännältämme, että kalastuksesta elävä kaupunki oli kohdannut kovia. Kaupungin merkittävä työllistäjä, kalanjalostustehdas, lopetti toimintansa 2000-luvulle tultaessa. Tästä syystä kaupungin väliluku pikku hiljaa puolittui. Työikäinen väestö muutti muuanne ja sen seurauksena talot jäivät tyhjilleen, koska kukaan ei halunnut niitä ostaa. Siksi niin suuri osa rakennuksista oli aikamoisen heikossa kunnossa.

– Olisittepa tulleet kolme vuotta sitten, silloin täällä vasta ankeaa oli, kertoi vuokraisäntämme. Nyt on selvästi piristymistä ilmassa. Taloja kunnostellaan ja ihmisiä muuttaa takaisin. Valoa tunnelin päässä on näkyvissä.

Vardø oli tunnelmaltaan kuin kulttisarja Twin Peaksin syrjäinen synkkä kaupunki. Ainut, että Vardøllä on todellisuudessa ollut karmiva menneisyys noitien polttokaupunkina. Mietimmekin, että onko juuri tuo syrjäinen ja eristäytynyt sijainti jollain lailla altistanut kieroutuneelle ajatusmaailmalle.

Me sovimme jotenkin hyvin tähän ympäristöön.Jossain sentään oli vähän elämää.Yritin löytää edes yhden kauniin näkymän.

Vardøn merkittävimpiä nähtävyyksiä on 1600-luvun noitavainojen muistoksi luotu yli 100 metriä pitkä, läpikäveltävä muistomerkki Steilneset. Ehdottomasti käymisen arvoinen, sillä melkoisen vaikuttavasta teoksesta on kyse. Mene mieluusti huonolla säällä tai hämärällä, jotta pystyt kokemaan karmivan tunnelman vielä syvemmin.

Himmeästi valaisevien hehkulamppujen valossa erotat monumentin seinillä olevat 91 taulua, yksi kullekin uhrille. Ajatelkaa, 77 naista ja 14 miestä sidottu seipääseen ja kaadettu elävänä roviolle juuri samaisella paikalla Jäämeren rannalla. Tätä käsittämätöntä julmuutta kesti lähes sadan vuoden ajan. Väkilukuun suhteutettuna määrä on ollut melkoinen.

Jokaisessa taulussa on noitana poltetun henkilön tiedot ja tuomion syy. Tiedot tuomituista ja tuomioista ovat säilyneet valtionarkistossa Tromssassa aina tähän päivään saakka.

Muistomerkin päässä on tila, jossa lepattaa elävä tuli ja joka heijastuu yläpuolella oleviin peileihin. Ulos tultuamme olin hetken aikaa ihan hiljaa. Tämä taideteos sai sanattomaksi.

Steilneset.

Auton korjaamista selvitellessämme jouduimme jäämään Vardøhön vielä toiseksi yöksi. Ilmassa oli suuri uhka, että varaosaa odotellessamme joutuisimme jäämään tähän maailman lopun kaupunkiin vielä useammaksi päiväksi. Onneksi ei tarvinnut, sillä asia hoitui toisella tapaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Löysin alueelta jotain poikkeuksellinen kiinnostavaa, josta kerron seuraavassa blogipostauksessa. Varta vasten tämän takia moni tulee tähän eriskummalliseen kaupunkiin maailman reunalle.

Mutta muuten on pakko sanoa, että näin toivottoman tuntuiseen mestaan sitä harvoin on tullut eksyttyä. Sopisi ehdottomasti Twin Peaksin jatko-osien kuvauspaikaksi.