Samppanjaa muovimukista
  • KOTI
  • Blogin takana
  • Yhteistyö
Category:

Elämäntaito

ElämäntaitoYleinen

Saako välillä olla ihan laiska?

by Annemaria 23.12.2020

Piiiiitkä loma pidetty ja töihin paluu koittanut. Tämä olikin monella tapaa poikkeuksellinen loma.

Kun eilen istahdin työpöytäni ääreen, muistelin entistä työntäyteistä elämääni. Aikaa, jolloin jatkuvasti päällimmäisenä oli toive enemmästä vapaa-ajasta ja haaveissa mahdollisuus toteuttaa itseään sen kymmenillä tavoilla.

-Jos olisi enemmän aikaa, voisi opiskella espanjaa, kokeilla leipomista, neuloa elämänsä ensimmäiset villasukat tai askarrella omin pikku kätösin joulukranssin. Uppoutua japanilaisen kukkasidonnan saloihin, makrokuvaukseen tai astangajoogaan. Lukea Tuntemattoman sotilaan ja Sinuhe engyptiläisen. Opetella tuntemaan Suomen linnut tai taivaan tähtikuviot. Haaveilin kaikesta siitä, mitä hienoa voisikaan tehdä, jos vain olisi aikaa.

Mennyt vuosi on ollut poikkeuksellista aikaa. Ensin korona vei osan töistä ja sitten loppuvuodelle pukkasi koko vuoden pitämättömät lomat, jotka oli suunniteltu pidempää Espanjan matkaa varten.

Ostimme syksyllä uuden kodin, muutimme maalle ja kotoilusta on tullut niin keskeinen osa elämäämme, että kohta lähipuiden rungot kuluvat halailusta puhki. Vapaa-aikaa on ollut ruhtinaallisesti. Jos vaan olisi ollut puhtia, aikaa olisi ollut tehdä vaikka mitä.

En muista, että koskaan aikaisemmin olisin viettänyt lomaa vain kotinurkissa. Jo lyhemmilläkin lomilla Helsinki-Vantaa on kutsunut tai sitten on hypätty autoon ja porhallettu keula kohti pohjoista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että loma on lomaa vasta silloin, kun sen viettää jossain muualla kuin kotona.

Toisin oli nyt. Heh, kotona tuli vietettyä koko loma, jos nyt mukaan ei lasketa paria yön yli reissua Savon maalla ja muutamaa päiväreissua lähikaupunkeihin. On poltettu kynttilöitä, sisustettu kotia, luettu kirjoja (Luojan kiitos, että tässä koronakurimuksessa edes kirjastossa käynti on sallittua), lenkkeilty luonnossa ja syöty suklaata kaksin käsin.

Voi tytöt, kuinka paljon vapaa-aikaa on ollutkaan. Niin paljon, että nyt olisi ollut hyvää aikaa tehdä kaikkea sitä, mistä joskus menneisyydessä haaveilin. Vaan kuinkas sitten kävikään? En edes pitkän lomani aikana tehnyt mitään kehittävää tai erikoista. Kunhan olin. Ihan laiskana. Päivästä toiseen.

Vaihtelun vuoksi käytiin sentään fiilistelemässä joulua Tertin Kartanossa. Ja ihan hiljattain piipahdin jouluostoksilla Mikkelin Kenkäverossa.

Keväästä lähtien olisi ollut aikaa kehittää itseään monella tapaa. Kaivaa esille kaappiin hautautuneet espanjan oppikirjat, opetella neulomaan ne villasukat tai lukea Sinuhe egyptiläinen. Ei nyt tullut kuitenkaan tehtyä mitään näistä. Taivaan tähtikuviot kirjakin kävi meillä kotona kääntymässä. Piti viedä takaisin, kun lainausaika meni umpeen.

Pöydälle kertyi sen sijaan Jojo Moyesin rakkaushömppää ja useampi suklaarasia. Telkkarin ääressä tuli vietettyä maratoni-istuntoja kokonaisten sarjojen tuotantokausien parissa. Ja puhelimeni muistutti siitä, että ruutuaikani oli lisääntynyt 39 prosenttia. Hups, Facebookissa vierähti taas tunti ja toinen Spider-pasianssia pelaten. Se siitä kehittävästä tekemisestä.

Vaan elämä on. Valintoja. Olisihan se hienoa, jos olisi tarmokas ja tulisi tehtyä niitä parempia valintoja. Lisättyä henkistä pääomaa painokilojen sijaan. Käännettyä huuhailu ylevämpään tekemiseen ja vietettyä ”laatuaikaa”, jolla panostaa omaan itseen. Mutta, kun ei nyt vaan oikein irronnut.

Joulun alla käytiin pikaisesti Savonlinnassa ja syötiin tunnelmallinen jouluateria Olavinlinnassa.

Tämä loma meni nyt näin. Ihan loppumetreillä tosin yritin tehdä jotain poikkeavaa. Mutta sekin meni pieleen. Kerronpa teille.

Leipominen on minusta jotenkin kiehtovaa. En osaa leipoa, mutta haaveilen siitä, että löytäisin joskus itsestäni sisäisen leipurin. Seuraan intensiivisesti suurella mielenkiinnolla Koko Suomi leipoo ja Koko Britannia leipoo ohjelmia, jotka pyörivät TV:ssä tälläkin hetkellä.

Näistä inspiroituneena päätin leipoa jouluisen glögijuustokakun, olihan meille tulossa ystäviä yökylään. Miten ihanaa olisi illalla vetäistä pöytään itse leivottu joulukakku. Röyhentää vähän rintaa ja kertoa, että ihan ite tekaisin.

Hyvä ohje löytyi ja homma käyntiin. Sain tehtyä keksipohjan ja sen päälle tuorejuustomassan liivatteineen. Sitten oli päällimmäisen kiillekerroksen vuoro.

Olin katsonut etukäteen opetusvideon You Tubesta, jossa selkeästi näytettiin kuinka kiillekerros saadaan tasaisesti levitettyä kakun päälle lusikkaa apuna käyttäen. Neste ikään kuin valutetaan varovaisesti hiljaisena norona lusikkaa pitkin. Lopputuloksena olisi tasainen ja kaunis kiillekerros.

Jeps, selvä homma siihen saakka, kunnes rupesin valuttamaan nestettä kattilasta kakun päälle. En ymmärrä, mitä tapahtui, mutta se neste vaan valahti kattilasta tuorejuustomassan päälle yhdessä hujauksessa, plops. Kaukana oli kuulakas kakun päällinen. Sekava lopputulos muistutti lähinnä mannapuuroa, johon oli kaadettu reippaasti mehukeittoa.

Ei auttanut. Kakku kylmään ja sillä aikaa olisi hyvää aikaa rakentaa päälle kakun koristeita. Koska vaatimustasoa pitää aina olla, päätin tehdä sulatetusta valkosuklaata jotain hienoa. Olin nähnyt leipomisohjelmassa jonkun pursottelevan kauniita lumihiutaleita, jollaisia päätin myös itse tehdä.

Ei siitä sen enempää. Lopputuloksen näette alla. Miehen mielestä ne muistuttavat Covid-19 virusta.

Koko kakku oli muutenkin ihan epäonnistunut. Lässähtänyt gelatiinilta maistuva rasvainen mössö. Ei tullut hyvä kakku tällä kertaa.

Poikkeuksellisen laiskan loman jälkeen jäin miettimään, että entäpä jos vain hyväksyisi itsensä epätäydellisenä kaikkine heikkouksineen. Jos ei pysty olemaan se tehokas ja kaikkeen pystyvä superminä, niin voiko hyvällä omallatunnolla olla vaan se tavallinen ja mukavuudenhaluinen oma minä.

Voisinko kerrankin tyytyä vaikka kaupan valmistaikinan joulutorttuihin sen sijaan, että painin hermostuksissani vaativien täytekakkujen mailmassa ja yritän suorittamisella todistaa itselleni jotakin?

Kiitos ihanat lukijani tästä vuodesta. Kiitos, kun olette jaksaneet seurata jorinoitani, vaikka matkoja on tänä vuonna ollutkin niukalti. Nautitaan joulusta täysillä ja ollaan armollisia itsellemme. Harvan meistä joulupöytä on Hans Välimäki -tasoa, mutta siltikään joulu ei ole pilalla.

Laiskoja ja leppoisia hetkiä teidän kaikkien jouluun. Ollaan taas ensi vuonna kuulolla.

Annemaria

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

23.12.2020 6 comments
ElämäntaitoEtelä-SavoYleinen

Maalle muuttaneen ensifiilikset

by Annemaria 25.10.2020

Korona saa ihmisen tekemään omituisia asioita. Kuten muuttamaan maalle reilun 2000 asukkaan pieneen etelä-savolaiseen kuntaan järven rannalle metsikön laitaan.

Mennyt kesä nosti luonnon merkityksen elämässämme entistä korkeampaan arvoon ja tässä sitä nyt ollaan. Uudessa kodissa, puutalossa Saimaan rannalla. Kotimme suurista ikkunoista näkyy metsää, pala Saimaata, rantakaislikkoa ja hieman vastapäistä rantaa. Muuta ei sitten oikein näykään.

Ainakin näin lomasesongin ulkopuolella ympärillämme vallitsee hiljaisuus ja rauha. Seurailemme päivittäin vaihtuvaa maisemataulua ja värimaailman muuttumista silmiemme edessä.

Saimaan kauneus ja sen kymmenet tunnelmat ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Järvi voi olla päivästä ja säästä riippuen niin erilainen. Upeimpia ovat olleet muutamat pakkasaamut. Auringon noustessa veden pinnan yläpuolella leijuu unenomainen usva, joka tekee maisemasta lähes epätodellisen.

Muutamana aamuna on ollut pakko ponkaista sängystä suoraan rantaan, jotta en missaisi tuota aamun ihmeellistä valoa ja tunnelmaa, joka kestää vain lyhyen hetken. Kun aurinko on ehtinyt liian korkealle, aamun taianomaisuus on menetetty.

Viime viikot ovat menneet hujauksessa kotia sisustellessa ja lopputulosta fiilistellessä. Vaikka tilaa on entistä enemmän, olemme pyrkineet sisustamaan kotimme niin, että turhaa tavaraa vältetään ja pyrkimys on aiempaa enemmän selkeälinjaiseen minimalismiin.

Jos jotain rakastan uudessa kodissamme eniten, se on sisään tunkeva valo ja kokonainen seinä korkeita ikkunoita. Katto on korkealla ja tuntuu kuin olisi entistä enemmän tilaa hengittää. Ja tietysti rakastan takkaa ja sen suloisen kodikasta lämpöä.

Takasta on tullut meille todellinen kodin sydän. Aamuvirkku mies laittaa ensitöikseen takkaan tulet, jolla saa yön aikana viilentyneet tilat nopeasti lämpimäksi. Itse rakastan nousta ylös aamuhämärässä, kun takka loimottaa tuvassa. Puita kuluu siihen malliin, että joudumme piakkoin tilaamaan jo uuden kuorman.

Marjamaniaa potevana olen ollut onnellinen koko syksyn siitä, kun marjamaat alkavat kutakuinkin kotiovelta. Kotimme molemmat pakastimet ovat nyt niin täynnä mustikoita ja puolukoita (aiemmin kerättyjen hillojen lisäksi), että saamme uurastaa talvikauden, jotta sato saadaan käytettyä.

Syksyn tullessa päivät lyhenevät ja kaikki maaseudulla asuvat tietävät, mitä se tarkoittaa ympäristössä, jossa ei ole katuvaloja. Pilkkopimeää. Vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun asumme maalla, sysipimeys jaksaa silti yllättää. Pihapiirin ulkopuolelle ei ole menemistä ilman tasku- tai otsalamppua. Onneksi meillä on mahdollisuus lenkkeillä päivällä valoisaan aikaan.

Pimeydessä tekee mieli laittaa lyhtyjä kaikkialle niin ulos kuin sisälle. Terassin kaidetta koristaa meillä nyt 2000 lampun led-valosarja, josta kieltämättä tulee jopa hieman liiankin jouluinen fiilis.

Syksyn aikana olemme päässeet kokemaan maalla asumisen lieveilmiöitä ei toivottujen asukkien muodossa. Loppusyksystä meillä oli kärpäsongelma. Aurinkoisina päivinä kymmenet kärpäset pölähtivät käsittämättömästi sisätiloihin, ja saimme leikkiä kärpästenherraa pyydystellen näitä ei toivottuja vieraita. Kokeiltu on nyt niin kärpäspaperit kuin elektroniset kärpäspyydykset. Ikkunat on pakko pestä tänä syksynä toistamiseen.

Ensimmäisten kylmien aikaan jostain seinien ja katon kätköistä alkoi kuulumaan epäilyttävää rapinaa ja pienten jalkojen vipellystä. Emme haluaisi alivuokralaisia, joten nyt on päästy kokeilemaan myös hiirenloukkujen tehokkuutta. Siltikään en voi mitään sille, että tunnen surua hiirten surmaamisesta.

Maalla asuminen edellyttää kaikenlaisissa hankinnoissa suurempaa suunnitelmallisuutta verrattuna kaupungissa asumiseen. Täällä ei niin vaan saa lähikaupoista kaikkea toivomaansa. Kunnan keskustasta löytyy pari pientä päivittäistavarakauppaa, mutta ymmärrettävästi valikoima ei voi olla kovin laaja. Joskus hyvällä onnella onnistuu saamaan vaikka tuoretta korianteria, joskus ei.

Noin kerran viikossa ajallamme johonkin lähikaupungeistamme ja teemme listaa niistä hankinnoista, mitä emme täältä saa. Menneellä viikolla vähän huvitti, kun onnistuimme käyttämään lähes koko päivän kaupungissa asiointiin. Lista oli pitkä, missä piti käydä ja mitä hankkia. Maalikyliltä tarvittiin mm. uusia ulkoiluvaatteita ja kumisaappaat.

Olen iloinen siitä, että vaikka uusi asuinpaikkakuntamme on pieni, täällä toimii kuitenkin ihan vireä kansalaisopisto. Jonkinlaista harrastustoimintaa on luvassa koko syys- ja talvikauden. Ilmoittauduin kerran viikossa kokoontuvaan jumpparyhmään. Täällä ilmeisesti kaikki tuntevat toisensa. Ainakin, jos jotain voi päätellä siitä, että alun nimenhuudossa kaikkien muiden nimet olivat tiedossa, paitsi omani.

Iloinen olen myös siitä, että keskustasta löytyy pieni kirjasto. Meistä tulee takuulla sen vakioasiakkaita.

Varmasti vielä viikkoja ihmettelemme uutta kotiamme ja asuinympäristöämme sekä opettelemme uudenlaista tapaa elää. Välillä nauramme sille, että olemme muuttaneet koronavapaalle vyöhykkeelle. Tästä perspektiivistä tuntuvat maailman koronahuolet kovin kaukaiselta.

Tuleva talvi jännittää meitä ehkä kaikkein eniten. Saa nähdä tylsistymmekö täällä luonnon keskellä tekemisen puutteesta. Näyttää ikävä kyllä siltä, että kaikenlaiset piristävät ulkomaanmatkat voi koko talvikauden osalta unohtaa. Luovuutta täytynee käyttää, jotta ei ihan taannuta.

Mustikkapiirakka on uunissa. Hei, meillä leivotaan, mikä on aika poikkeuksellista. Tästä näyttäisi alkavan meidän elämän uusi kotoiluvaihe.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

25.10.2020 10 comments
ElämäntaitoYleinen

Uutta kohden

by Annemaria 15.8.2020

No nyt se on totta. Pitkäaikainen unelma toteutui ja meillä on nyt oma mökki. Tai loma-asunto. Tai no, itse asiassa ihan uusi kotitalo.

Blogiani seuranneet muistanevat kuinka alkukesästä kirjoittelin meidän laantumattomasta mökkikuumeesta. Vaikka kuinka laskettiin ja mietittiin, pakko oli todeta, ettei meillä ollut varaa nykyisen kotimme lisäksi sellaiseen mökkiin kuin unelmoimme eikä etenkään siltä osaa Saimaata, mistä halusimme.

Meillä on muutaman vuoden ajan ollut Saimaalta vuokramökki ja sen kautta tullut myös huomattua, että kesäkausi on jatkuvaa ajoa ja tavaroiden roudaamista kahden paikan välillä. Ja oikeastaan siitä se ajatus sitten lähti. Entäpä, jos se mökki olisikin samalla koti? Olisikin vain yksi paikka. Koti, joka olisi samalla myös se paljon kaivattu loma-asunto. Ja tarvitseeko sen mökin olla välttämättä erämaassa, jos järvi on lähellä?

Koronan aikana tuli myös entistä voimakkaammin todistettua, miten iso merkitys luonnolla on meidän hyvinvointimme kannalta. Metsä ja järvi ovat tulleet vuosi vuodelta yhä merkityksellisemmiksi ja läheisimmiksi.

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Niin nopeasti, että heikkoina epävarmuuden hetkinä jopa mietin, että mitä tulikaan tehtyä. Otimmeko liian suuria riskejä uuden asuinpaikan ja nykyisen asuntomme myymisen kanssa?

Vaikka avoinna olevia asioita on vieläkin, onneksi tällä hetkellä on paljon enemmän hyvän mielen tunteita ja luottamusta tulevaan. Muutamia kompromisseja jouduttiin tekemään, jotta talous pidetään jatkossakin hanskassa.

Ihan omaa rantaa emme saaneet, mutta muutaman kymmenen metrin päässä terassistamme samettinen hiekkabiitsi odottaa uijaa tai veneilijää. Ja saatiin me myös silmän kantamattomiin rantamaisemaa Saimaan huippupaikalta. Ja marjamaat ihan kotiovelta. On etuoikeutettua saada asua ja elää näin hienossa ympäristössä.

Viime viikot ovat menneet remonttia tehdessä. Pieniä ylläreitäkin on tullut, kuten ylimääräisiä rahareikiä ja korjaustarpeita, mutta pikku hiljaa saamme muokattua uuden kotimme toivotunlaiseksi.

Mukavaa on ollut huomata, että vaikka meissä ei kummassakaan minkäänlaista sisäistä remonttireiskaa asustele, siltikin yllättävän paljon pystyy itse tekemään. Maalipensseli ja petsilasta pysyy tumpelommankin kädessä. Ja uskokaa tai älkää, Youtuben videoista voi oikeasti oppia paljon.

Viimeisin voimanponnistus oli kahden makuuhuoneen tapetoiminen. Etukäteen vähän jännitti kuinkahan siinä tulee käymään, mutta hyvin kävi. Vaikka perhesopu oli välillä koetuksella, lopputuloksena oli kaksi raikkaan uuden ilmeen saanutta huonetta.

Siunaan myös niitä kaikkia taitavia kylän miehiä, jotka ajavat pihaan milloin lautakuorma lavalla, milloin putkimiehen setti pakissa. Hetken päästä on uutta kaidetta tai toimiva vesipiste. On ollut ilo huomata, miten paljon osaamista ja ammattitaitoa näinkin pienestä kunnasta löytyy.

Remppaa pukkaa.Työhuone puhkeaa kukkaan.Ja makkarissa saa aamuisin herätä linnun lauluun.

Hommaa piisaa, mutta pikku hiljaa askel askeleelta eteenpäin. Jos kaikki menee hyvin, vielä tämän vuoden aikana meidän asuinpaikkakuntamme tulee vaihtumaan. Ehkä meidän nopeita liikkeitä kuvaa myös se, ettemme oikeastaan vielä tässä kohtaa tiedä uudesta kotikunnastamme paljoakaan.

Wikipedia kertoi, että tätä etelä-savolaista kuntaa on siunattua melkoisella vesistörunsaudella, kokonaispinta-alasta vesistöä on peräti 36 prosenttia. Hieman nieleskelin huomatessani, että vakituisia asukkaita on vain reilut 2000, tosin kesäkuukausina tässä merkittävässä mökkikunnassa väkimäärä kolminkertaistuu.

Tämä on pienin paikkakunta, missä olemme koskaan asuneet. Hiljainen talvikausi vähän mietityttää, mutta katsotaan, miten meidän elomme täällä sujuu ilman katuvaloja ja kaupungin suomia palveluita. Tällä hetkellä nimittäin näyttää myös siltä, että suunniteltu talvikausi Etelä-Espanjassa jää koronan vuoksi haaveeksi.

Isoja muutoksia elämässä siis luvassa. Saavuttaakseen jotain uutta joskus on vaan pakko uskaltaa ja heittäytyä intuitionsa varaan. Tässä kohtaa tuntuu oikein hyvälle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

15.8.2020 24 comments
ElämäntaitoIkääntyminenYleinen

Unelmasta totta

by Annemaria 27.6.2020

Joka kevät ilmojen lämmetessä se pääsee valloilleen. Yleensä hekumaa kestää pari kuukautta. Sitten se pikku hiljaa laantuu ja juhannukseen mennessä tilanne on yleensä rauhoittunut. Kesäkuun loppuun mennessä olemme tulleet järkiimme ja kuumeilu on saatu taltutettua.

Tänä kesänä kävi toisin. Järjen ääntä ei kuulunut tai emme halunneet sitä kuulla. Mökkikuume ei laantunutkaan.

Pitkin alkukesää päivä toisensa jälkeen istuimme miehen kanssa keittiön pöytämme ääressä kumpikin omiin läppäreihinsä kiinnittyneinä. Selailimme päivittäin netin mökki-ilmoituksia, vaihdoimme suosikkejamme ja teimme listauksia siitä, mitä haluaisimme toiveidemme mökiltä.

Sähköt olivat ehdoton. Iso ja kalaisa vesistö, mieluiten meille tuttu Saimaa. Toimivuuden kannalta olisi hyvä, jos vesi tulisi ja menisi. Tilaa pitäisi olla sen verran, että mökillä viihtyisi pidempiäkin aikoja myös huonoilla keleillä. Käytännössä se tarkoitti riittävää oleskelutilaa, jonkin tasoista keittiötä ja erillistä makuuhuonetta tai nukkuma-aittaa. Sisävessakaan ei olisi pahitteeksi.

Sijaintina olisi hyvä sellainen mökki, joka ei olisi liian korvessa eikä saaressa ja jossa uskaltaisin yöpyä myös yksinäni. Isoja ikkunoita ja valoa pitäisi myös olla. Mökin pitäisi olla myös hyväkuntoinen; vuosia kestävää puuhamaata emme kaivanneet.

Kävimme katsomassa joitain potentiaalisia kandidaatteja, sellaisia mihin taloudellisesti kykenisimme. Niissä kaikissa oli aina joku vika, jonka yli emme päässeet. Ei vain tuntunut yhdenkään kohdalla siltä, että tässä olisi meidän paikkamme. Unelmamme hintalappu oli kasvanut liian korkeaksi.

Lopputulema oli se, että tajusimme unelmoivamme omakotitalovarusteisesta mökistä järven rannalta. Huono yhtälö siinä mielessä, ettei budjettimme taipuisi millään kaikilla mausteilla olevaan nykyaikaiseen mökkiin omalla rantatontilla.

Teimme laskelmia ja totesimme, ettei meillä vaan yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia tähän unelmaan. Jos oikeasti halusimme loma-asunnon, jostain olisi pakko lähteä tinkimään.

Mökkihaaveeseemme kytkeytyi paljolti myös eläköitymisen kynnyksellä olevan pariskunnan tulevaisuuden suunnitelmiin. Mitä haluaisimme tehdä seuraavien vuosikymmenten aikana? Minkälainen olisi tulevien vuosien haave elämäntavastamme, asuinympäristöstä ja unelma-asunnosta? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tuovat elämäämme iloa ja sisältöä?

Jos jotain rakastan niin sitä, että olemme olleet elämässä aiemminkin valmiita suuriin muutoksiin. Olemme tarttuneet tilaisuuksiin, tehneet isojakin päätöksiä jopa pelkän intuition vallassa ja hypänneet hullun rohkeasti uusiin juttuihin.

Sattumilla on ollut usein syynsä tapahtumien kulkuun. Yksi ennalta-arvaamaton tilanne tai tapahtuma johtaa toiseen. Niin tälläkin kertaa.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että meidän elämäämme on tulossa suuria muutoksia. Ystävääni lainaten, ehkä me olemme järjettömiä, mutta hyvällä tapaa.

Malja tulevalle.

Saimme sen unelmien (tai no lähes) mökin, mutta vähän eri tavalla kuin alunperin ajattelimme. Piti tinkiä vaateistamme, mutta siltikin saimme samaan pakettiin aika paljon toivomaamme.

Samalla tosin otimme tietoisia riskejä, mutta niidenkin suhteen olemme luottavaisia. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivomme ja uskomme, että kaikki käy parhain päin.

Tästä alkaa uusi vaihe. Kerron teille lisää, kun asiat etenevät. Yksi unelma on joka tapauksessa käymässä toteen.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

27.6.2020 8 comments
ElämäntaitoYleinen

Alavireistä arkea

by Annemaria 3.5.2020

Viikot seuraavat toisiaan. Kovin samanlaiset viikot.

En tiedä onko mitään järkeä kirjoittaa blogijuttua, kun ei ole oikein mitään asiaa. Toisaalta ajattelin, että joku lukija siellä jossain saattaa kokea samankaltaisia tuntemuksia, joten menköön tämä turina vaikka vertaistuesta.

Mikä lienee syynä, mutta olen ollut viime aikoina kumman pahantuulinen ja ärtyisä. Valoisa ja positiivinen puoleni on jossain piilossa enkä jaksa nähdä asioissa niin paljon hyvää kuin pitäisi.

Pääosin elämäni on kunnossa kuten ennenkin. En nyt vaan voi mitään sille, että ottaa päähän, vaikka en osaa edes kohdentaa, että mikä. Aivan kuin eteeni olisi kasautunut jäälautta, joka estää pääsyn selkeille vesille.

Tunnen itseni kumman väsyneeksi ja tarmottomaksi. Joudun käyttämään normaalia enemmän energiaa pakottaakseni itseni hoitamaan päivittäiset ja viikottaiset velvollisuuteni. Tähän aikaan keväästä olen yleensä tarmokas ja uutta suunnitteleva. Nyt vaan nysvään kotinurkissa saamatta aikaiseksi mitään järkevää. Tuntuu kuin kaikki luovuus ja innostuneisuus olisi kadoksissa. Olen vieras jopa itselleni.

Päivät ovat kovin samanlaisia. En juuri käy missään, enkä tapaa ketään. Työni on muuttunut pelkästään kotityöksi, ja sekin tuntuu pidemmän päälle aika tylsältä. Koulutukset, uudet projektit ja asiakaskäynnit on kaikki peruttu. Tekisi mieli päästä jo kentälle liikkumaan ja tapaamaan muita ihmisiä. Pelkästään arjen rutiineista en jaksa oikein innostua.

Kun ei tarvitse mennä mihinkään, tuntuu tarpeettomalta edes kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Samoissa pieruverkkareissa tulee kuljettua päivät läpeensä. Samalla tyytymättömyys omaan itseeni on lisääntynyt. Vaaka muistuttaa armottomasti siitä, että pitäisi liikkua enemmän ja syödä terveellisemmin. Ystävät jakavat kuvia pirteistä metsälenkeistä ja korona-ajan suunnitelluista vegekokkauksista. Minä vedän kaksin käsin suklaata ja iltaisin vannon aloittavani dieetin seuraavana päivänä.

Väliin tuntuu, että keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset harhailevat. Unohdin tänään esimerkiksi smoothieta tehdessä blenderiin lusikan. Onneksi siitä lähti sen verran suuri meteli, että tajusin heti, että jotain on vialla.

Suuri piristäjä tällä viikolla oli onneksi vappu, jolloin tapasimme ystäviämme. Olipa kivaa kokata ja syödä yhdessä. Tapamme mukaan pelattiin lautapelejä aamuyöhön. Korona-aika on kummasti nostanut esille ystävien arvon. Minä ainakin tarvitsen ympärilleni väliin muita ihmisiä ja ajatuksia.

Aiemmin kerroin, että korona on kuorinut minusta esiin sisäisen leipojan. Vapuksi syntyi elämäni kakku numero 2, tällä kertaa mango-passionhedelmä juustokakku. Leipominen on jollain lailla terapeuttista ja hassua kyllä, saan siitä outoa onnistumisen iloa. Näitä kokeiluja tulen varmasti jatkamaan huolimatta siitä, että vaaka on asiasta ilmiselvästi eri mieltä.

Matkat tai oikeastaan niiden puute pyörii mielessä, kuinkas muuten, vaikka yleinen mielipide tuntuukin olevan tällä hetkellä kovin matkailuvastainen. Kesän varalle ei oikein pysty mitään suunnittelemaan ja sekös harmittaa.

Huh, tulipas tästä tavanomaista synkempi purkaus. Toivottavasti te muut olette minua valoisampia ja kevätauringon myötä aktiivisempia. Lupaan, yritän keksiä teille seuraavalle kerralle iloisempaa kirjoitettavaa. Tästä alhosta pitäisi nyt kyllä pystyä nousemaan tavalla tai toisella.

Tämä kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Onko sillä ollut vaikutusta teidän muiden henkiseen hyvinvointiin?

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

3.5.2020 14 comments
ElämäntaitoYleinen

Sekavissa tunnelmissa

by Annemaria 26.4.2020

Mistä voi matkabloggaaja kirjoittaa, kun ei voi matkustaa minnekään, eikä elämässä muutenkaan tapahdu mitään? No koronasta tietysti 🙂

Päätin aiemmin, etten kirjoittaisi hemmetin koronasta enää mitään. Kirjoitanpa nyt kuitenkin, sillä mikäpä muu se tätä pientä päätä tällä hetkellä enemmin mietityttäisi ja sekoittaisi. Ei voi mitään, korona hallitsee elämäämme kuin syöpäkasvain kantajaansa. Se sotkee arjen, on läsnä joka hetkessä ja tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.

Mieli on sekava. Kuukausi takaperin pelkäsin, sitten sopeuduin ja nyt turhaannun. En vaan yksinkertaisesti enää tiedä, mitä pitäisi ajatella kaikista kummallisista rajoituksista, joiden kanssa tässä joutuu tasapainoilemaan.

Jos ihan rehellinen olen, taustalla on myös epäilyä valtiovallan toimia kohtaan. Kiirettä ja poikkeustilannetta voi aina syyttää, mutta onko sittenkin toiminnassa liikaa sekoilua, epämääräistä roiskintaa, ristiriitaisia lausuntoja, paikkaansa pitämättömiä lupauksia ja toimenpiteitä, joiden tarpeellisuudella ei ole pohjaa. Asiantuntijat, onko heitä?

Korona-ajan unelma-arkea.

Reilu kuukausi sitten palasin Espanjasta ja seurasin kauhuissani maan räjähtävään nousuun lähteneitä koronakuolemia. Pelkäsin kuollakseni, että sama tilanne kohtaa meitäkin. Seurasin THL:n pahimpia kauhuskenaarioita ja odotin, että käyrät lähtevät meilläkin pystysuoraan nousuun.

Luulin, että porukkaa tulisi lakoamaan kymmenien ellei peräti satojen päivävauhtia ja sairaalat pursuaisivat täpötäysinä tehohoitopotilaista. Itse olin vihainen jopa lähikaupassa maitopurkkeja hakeville mummoille, joiden piti olla kotona karanteenissa.

Kuuliaisten kansalaisten tavoin metsälenkkejä lukuunottamatta emme käyneet missään, emme tavanneet ketään, tilasimme ruuat nettikaupasta ja eristäydyimme kodin seinien sisälle kuin sopulit koloonsa. Päivän kohokohta oli usein hallituksen tiedotustilaisuus, jossa Sanna Marin vakuuttavalla äänellä kertoi ikävistä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä, jotka käytännössä tarkoittivat yhteiskunnan toimintojen alasajoa.

Päivä päivältä odotimme nousevia käppyröitä ja sairastuvien tulvaa. Olin huolissani läheisteni terveydestä, mutta surin myös kaikkien yrittäjien puolesta, joilta kiellettiin yritystoiminnan harjoittaminen ja jotka jäivät puille paljaille ilman toimeentuloa. Ja ne, jotka pystyivät toimintaa jatkamaan, joutuivat laittamaan lapun luukulle, koska asiakkaat olivat kaikonneet.

Surulliseksi teki myös suuri lomautettujen määrä, talousennusteiden madonluvut ja työttömyyden kasvun uhkakuvat. Minne syövereihin me olimmekaan syöksymässä?

Mietitytti myös, miten mahtaa hoitokodissaan pärjätä iäkäs läheiseni, joka ei ehkä täysin ymmärrä koronamaailmaa, mutta joka ymmärtää sen, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Huolehditaanko hänestä riittävästi? Miten hän saa ajan kulumaan, kun paikan yhteinen viikko-ohjelmakin on peruttu? Miten suurta yksinäisyyttä hän mahtaakaan tuntea?

Ystäväni kertoi, ettei hän ole nähnyt muistisairasta äitiään yli kuukauteen. Poikkeustilan julkistamisen aikoihin hän oli menossa katsomaan äitiään normaaliin tapaansa, mutta talon alaovi oli lukittu. Hoitaja oli tullut ovelle ja kertonut, etteivät vierailut ole enää sallittuja. Läheisiä ei oltu informoitu asiasta mitenkään, jotta tilanteeseen olisi voinut edes jossain määrin varautua. Sinne jäi äiti lähes oman onnensa nojaan vangiksi omaan kotiinsa. Tulee väkisinkin mieleen, että jos ei korona tapa, kuolevatko hylätyt vanhukset suruun, ikävään ja yksinäisyyteen?

Monen korona-arki lienee tällaista?

Meni viikko, kaksi, kolme, neljä koronan poikkeustilaa. Olemme alkaneet kaipaamaan vietävästi sosiaalista elämää, ystävien tapaamista, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, matkoja, tapahtumia, kirjastoa, normaaliutta ylipäätään. Sopulikolossamme elo alkaa käydä tylsäksi ja turhauttavaksi. Pinna kiristyy tuon tuosta pienistä asioista ja miehen kanssa otetaan yhteen entistä useammin.

Yksi päivä mies katsoi netistä koronatilannekuvia Ruotsista. ”Hitsi, ne istuvat siellä terasseilla”, sanoi mies ja huokaisi syvään. Nauratti vähän tuo tilanne, mutta samalla tuli mieleen Osmo Soininvaaran mietteliääksi vetävä koronakirjoitus. Siinä vertailtiin Suomen ja Ruotsin koronatoimenpiteitä ja kyseenalaistettiin meidän linjaamme.

Onko lopputulema sellainen, että kuolleiden määrä on vuoden päästä samalla tasolla molemmissa maissa? Tosin sillä erolla, että Ruotsissa elelee edelleen hyvinvoiva kansa, joka porskuttaa täysillä. Sen sijaan meillä on sukellettu ennen näkemättömään lamaan, jota siivittävät suurtyöttömyys ja konkurssiaalto?

Juu meillä on tällä hetkellä vähemmän kuolemia, mutta tuleeko sille liian kallis hintalappu, jos uhraamme tulevan hyvinvointimme jo valmiiksi sairaiden ja/tai iäkkäiden suojelemiseksi? Tiedän, että on hirveää pohtia tällaista kylmällä analytiikalla ja jonkinlaista sohaisua ampiaispesään tämä onkin. Siltikin, kun katsoo meidän tilastolukuja, väkisinkin käy mielessä, että ovatko kaikki toimenpiteet sittenkään olleet tarkoituksenmukaisia, kenties jopa ylimitoitettuja?

24.4. meillä oli 177 koronan aiheuttamaa kuolemantapausta. Yli 90 %:lla näistä kuolleista oli yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Kuolleista 97 henkilöä oli yli 80-vuotiaita. Eipä käy kateeksi päättäjiä, jotka joutuvat arvottamaan ihmishengen hintaa versus talous. Ja kaiken yllä vaanii näkymätön koronapeikko, jonka käänteistä kukaan ei tiedä.

Hyvä tietysti, etteivät THL:n ennusteet toteutuneet (ainakaan vielä), mutta huonoa se, että kaikki massiiviset yhteiskunnan rajoitustoimenpiteet on mitoitettu ymmärtääkseni toisenlaisiin lukemiin. Hintalappu on iso puhumattakaan siitä, mitkä ovat tilanteen pitkittyessä kerrannaisvaikutukset sosiaalipuolen ongelmien kautta. Tuleeko meille sitä kautta lisää hoidettavia ja kuolemia? Olisiko sittenkin jo aika purkaa rajoituksia ja avata yhteiskuntaa normaalisuuteen?

Meidän korona-arki on väliin tällaista.

Me yritämme miehen kanssa pitää päät kunnossa. Meille tämä korona-arki ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. On osattu pysähtyä kiireiltämme rauhoittumaan jo aiemminkin, luontosuhdekin on tullut luotua jo iät ajat sitten ja arjen pienistä asioista on osattu aina nauttia. Nyt vaan ollaan sellaisessa pattitilanteessa, että pelkkä kotoilu alkaa maistua puulta ja koti tuntua ahtaalta. Ei voi mitään, tylsää on.

Täytyy tunnustaa, olemme tehneet syntiä. Ystävät kävivät nimittäin salaa kylässä hiljattain. Emme halailleet, mutta saman pöydän ääressä istuttiin. Ette usko, miten hyvältä ja virkistävältä tuntui vaihtaa ajatuksia pitkästä aikaa muiden kanssa. Hassua, miten samalla tuli syyllinen olo. Tunsi itsensä lähinnä lainrikkojaksi, vaikka kyse oli vain ystäviemme tapaamisesta. Korona-arki on totisesti omituinen arki.

Milloin pääsisimmekään takaisin elämään, jossa ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tavallisista asioista? Kukaan ei vaatisi olemaan tapaamatta vanhuksia, pitämään etäisyyttä muihin, olemaan menemättä mökille, käymättä ostoksilla tai käyttämättä palveluita.

Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

26.4.2020 11 comments
ElämäntaitoLappiLuontomatkailuRetkeily

Tähtihetkiä Lapin reissuilta

by Annemaria 19.4.2020

Minä voin lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde minusta. Ei koskaan.

Kävin tänään vanhoja kuva-arkistoja läpi siivotakseni pois turhia kuvia. Vuosien varrella on tullut näpsittyä melkoinen määrä ruutuja, joiden joukossa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota on turha säilytellä.

Vanhojen valokuvien tutkaileminen on jotenkin terapeuttista. Vanhat muistot lähestulkoon liikuttavat. Kuviin liittyy niin paljon muistoja ja tunnelmia eri paikoista ja tilanteista. Tuntui kuin kuvia selatessa olisin muutaman tunnin aikana tehnyt aikamatkan elämäni viimeisimpiin vuosikymmeniin.

Hyvää huomenta luksusmajoituksesta. Punaiselta matolta valmiina päivän koitoksiin.Alkusyksystä punaista mattoa levitellään pohjoisen maastoon.

Lappi-rakkautta

En edes muistanut, miten monissa paikoissa onkaan tullut käytyä vilkkaimpien matkavuosien aikana. Eniten valokuvia oli Suomen Lapista, eikä ihme. Onhan me miehen kanssa matkailtu siellä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, tiiviimmin viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Olemme mökkeilleet, retkeilleet, vaeltaneet, telttailleet, kalastelleet, hillastaneet, hiihdelleet, ja aiemmin myös lasketelleet. Ylipäätään olemme liikkuneet Lapin luonnossa monipuolisesti kaikkina vuodenaikoina.

Suomen Lappi on tullut näiden vuosikymmenten aikana kovin rakkaaksi ja läheiseksi. Joka vuosi on ollut vähän kuin pakkopolte päästä sinne edes kerran. Minusta Lapissa oleskelu on tehnyt aina hyvää myös parisuhteellemme. Olemme Lapissa ikään kuin kahdenkeskisellä parisuhdeleirillä.

Vuosien varrella muutamasta Lapin kolkasta on tullut minulle erityinen. Jos olen löytänyt uusimman mansikkapaikkani Espanjan Andalusiasta, on minulla muutama mansikkapaikka entuudestaan myös pohjoisessa. Kerronpa teille vähän pohjoisen tähtihetkistäni.

Lapin kultaa. Rakastan hillastamista ja tähtihetki on aina kun saa saalista.Tähtihetkiä ovat myös ne kultaiset ja kummalliset pohjoisen yöt, jolloin aurinko ei  laske.Huippuhetkiä ovat myös Lapin kultaiset suot, jotka tuoksuvat niin hyvälle.

Yhteisiä kalareissuja ja se elämäni kala

Mieheni on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa innokas kalastaja. Jokainen kalastajan vaimo tietää, että jos haluaa kalastavan miehensä kanssa viettää lomilla yhteistä aikaa, paras tapa siihen on alkaa kalastaa myös itse.

Näin kävi meille, kalastuksesta tuli yhteinen harrastuksemme. Odotimme kesälomiamme kuin kuuta nousevaa päästäksemme Lappiin ja kalaan. Miten ihanaa ja vapauttavaa oli, kun saattoi pakata auton täyteen retkeilyvarusteita ja vapoja. Tosin sitä puolet tavaratilasta täyttävää kahdentoista sentin patjaa mies ei oikein tahtonut ymmärtää…

Vuosien varrella monet pohjoisen joet ja järvet tulivat tutuiksi. Kaunein tietämäni joki minusta on edelleenkin Teno, Inarin Juutuan tullessa hyvänä kakkosena. Osan aikaa kalamatkoillamme yövyimme usein teltassa maastossa tai leirintäalueilla, jossain vaiheessa siirryimme yleensä lakanoiden väliin mökki- tai hotellimajoitukseen. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän jälkimmäiset vaihtoehdot ovat kummasti vieneet pidemmän korren.

Olin juuri saanut upouudet kalastusvermeet. Ikävä kyllä perhokalastajaa minusta ei koskaan tullut miehen toiveista huolimatta.Kalastajan muija.

Kaikkein rakkain kalastuskohde meille on ehdottomasti ollut Inarin Paadarjärvi. Löysin aikoinani erämaiselta järveltä vanhan poropirtin, jota oli alettu vuokrata matkailukäyttöön. Kaukana kaikesta olevalle mökille ei johda edes tietä, vaan poromies Sulo vie meidät perille jokiveneellä ja hakee, kun sovitaan. Täällä olemme käyneet kalassa säännöllisesti usean vuoden ajan.

Missään muualla ahti ei ole ollut meille yhtä runsaskätinen. Paadarilla olen saanut sen elämäni merkittävimmän kalan, taimenen jollaisesta en koon puolesta ole tohtinut edes uneksia. Tuollaista kalojen kalaa ei varmaan koskaan tule kohdalleni uudelleen. Paadarin kalajumala on ollut meille suotuisa jatkossakin.

Suosittelen muutenkin Inaria matkakohteeksi, vaikka et niin erähenkiseksi tuntisikaan itseäsi. Jos näillä nurkilla viipyilet, käy tutustumassa mielenkiintoiseen saamelaiskeskukseen Siidaan, tee risteily katamaraanialuksella upealla Inarinjärvellä, retkeile Juutuanjoen kauniissa maisemissa ja syö tasokkaasti Inarin Kultahovin palkitussa Aanaar-ravintolassa.

Paadarin upeaa hiekkabiitsiä. Voiko olla hienompaa veneretkikohdetta?Tällä kertaa oli hymy vähän herkässä.

Luostolla muutakin kuin lystinpitoa

Kun Lappi-rakkautemme alkoi syvetä, rupesi mielessä pyörimään ajatus oman kiintopisteen hankkimisesta pohjoisesta. Tutkailimme eri vaihtoehtoja ja punnitsimme niitä budjettiimme, toiveisiimme ja ajomatkaan nähden.

Luontoa ja rauhaa rakastavina katseemme kääntyi Luostoon. Kun alueelta löytyi hinnaltaan sopiva rivarinpätkä, päätös oli selvä. Meistä tuli useaksi vuodeksi kelomökinomistajia Lapista.

Luoston mökkimme rytmitti vuottamme. Joulu, juhannus, loppukesä ja syksy olivat meille Luosto-aikaa. Usean vuoden aikana kesä aloitettiin kiipeämällä juhannusyönä tunturiin Ukkoluoston huipulle juomaan samppanjaa ja ihmettelemään yötöntä yötä. Tästä tuli meille traditio ja yksi vuoden kohokohdista. Suomen kesä tuli näin korkattua.

Luoston juhannus ja yötön yö.

Kesälomat vietettiin aina Luostolla ja sen ympäristössä hillastellen, retkeillen ja kalastellen. Juhannuksen lisäksi toinen vuoden kohokohdista oli Luoston kelomökissä vietetty joulu. En ihan äkkiä tiedä, mistä löytäisin vastaavaa joulutunnelmaa. Se aito joulunhenki asuu ilmiselvästi täällä.

Levottomia sieluja kun olemme, Lapin matkailumme alkoi laajentua muuanne ja huomasimme kuin varkain viettävämme lomapäiviä usein jossain muualla pohjoisessa. Möimme loma-asuntomme muutama vuosi takaperin, osin myös sen hetkisen aikapulan takia. Oli turha kiinnittäytyä samaan kohteeseen, kun mieli teki usein uusille seikkailumaille. Mutta edelleen Luostolla on minulle erityinen sija sydämessä. Se on tarjonnut meille niin monta Lapin parasta tähtihetkeä.

Joulu Luostolla on aina ollut tähtihetki.

Koskettava Lappi

On ehkä jotenkin kliseistä puhua lapinlumosta, mutta kaikki, joita Lappi on koskettanut tietävät, mitä tarkoitan. Lappi oikeasti lumoaa ja koukuttaa.

Mietin tänään niitä kaikkia Lapin yrittäjiä, joilta perhanan korona on keskeyttänyt kevätsesongin ja vienyt ison siivun toimeentulosta. Toivon kovasti, että kun tästä piinasta päästään, mahdollisimman moni suuntaa kohti upeaa pohjoisinta osaa maatamme. Kenties sinullekin käy kuten minulle; löydät elämääsi suuren rakkauden ja koet oman elämäsi tähtihetkiä.

Inspiraatioksi kaikille, tässä vielä lisää pohjoisen tähtitunnelmia:

Saanan valloitus. Voiko Suomessa oikeasti olla näin upeita maisemia?On aina tähtihetki syödä itse pyydettyä kalaa.Ja juoda samppanjaa tällaisissa maisemissa.Lapissa ei tarvitse hienostella. Voi olla ihan oma itsensä. Lappi on paras paikka ajatuksille ja unelmille. Tähtihetkiä parhaasta päästä.

Lapin majoittajia, joita suosittelen:

Hotelli Inarin Kultahovi

Inarin Poropirtit

Holiday Village Valle, Utsjoki

Ylläs Lodge 67°, Äkäslompolo

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

19.4.2020 4 comments
AndalusiaCosta del SolElämäntaitoEspanjaFuengirola

Miten Espanja on muuttanut minua?

by Annemaria 12.4.2020

Tämän jutun kirjoitusaikoja minun piti laskeutua Malagaan. Espanjan talvikaudesta olisi ollut jäljellä vielä kolme odotettua viikkoa. Vaan toisin kävi. Ei tullut matkaa, ei tullut uusia seikkailuja Andalusian auringon alla. Tuli raivostuttava korona.

Olen jotenkuten pystynyt hyväksymään matkani yllättävän peruuntumisen. Väistämättömille asioille ei voi mitään vaikka kuinka hakkaisi päätä seinään. En voi myöskään mitään sille, että taustalla nakertaa harmitus. Espanjan kevätkausi päättyi niin yllättäen aivan kesken. Minulla on Espanjaa ikävä. Iso ikävä.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut onnellinen voidessani viettää Espanjassa pidempiä jaksoja. Olen saanut kurkistaa Andalusian elämään ja kulttuuriin monipuolisesti, matkustaa aluetta laajalti, aistia sen tunnelmaa ja hengittää sen ilmapiiriä.

Kaikella Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut vaikutusta minuun, niin pienissä kuin suuremmissa asioissa. Minkälaisia vaikutuksia sitten Espanjassa vietetyllä ajalla on ollut?

Espanjalainen arki on tuntunut niin hyvältä, että joskus mietin, onko se vain vaaleanpunainen kupla, joka jossain vaiheessa puhkeaa.

Naisellisuus kunniaan

Vaatekaappiini on alkanut kertyä entisestä poikkeavia retonkeja. Huomasin jossain kohtaa, että kaikissa viime aikoina ostamissani vaatteissa on röyhelöitä, rimpsuja tai jotain muuta naisellista hörhelöä. Entinen minäni valitsi yksinkertaisia ja suoraviivaisia vaatteita. Nyt minua viehättävät selvästi runsaammat ja naisellisemmat mallit. Ja mekkoja, niitä pitää ehdottomasti olla.

Tajusin yhtymäkohdan Andalusiaan siivotessani tietokoneeni kuva-arkistoa. Olin ottanut kymmenittäin kuvia flamencopuvuista, ihastellut näyteikkunoista näitä upeita röyhelöluomuksia ja käynyt alan liikkeissä hipeltämässä värikkäitä ja runsaita kuoseja. Huomaamattani olin siirtänyt ihailemaani naisellista flamenco-henkeä omaan vaatekaappiini.

Espanjalainen nainen on minusta pohjoismaista kanssasisartaan naisellisempi. Meikkiä, koruja, korkkareita ja mekkoja näkee katukuvassa selvästi totuttua enemmän. Kaikkea naisellisuutta korostavaa on joskus jopa ylikorostetun runsaasti. Paikallisia tv-ohjelmia seuratessa olen jopa ihmetellyt, miksi luonnostaan kauniit naiset käyttävät niin voimakasta meikkiä. Silmämeikissä ei säästellä ja huulipunaa, sitä ei sovi unohtaa. Mitä punaisempaa, sen parempi. Nudesävyt ja minimalismi eivät ole espanjalaista naista varten.

Olen saanut tästäkin ilmiselviä vaikutteita, sillä omaan laukkuuni on eksynyt entistä punaisempia huulipunia. Ja huulipunasta on tullut muutenkin päivittäinen must. Ehkä nyt juuri ja juuri voin viedä roskat ilman punattuja huulia, mutta muuten ihmisten ilmoille en enää lähde ilman huulipunaa.

Eikä nyt ole enää niin väliä, jos puvun dekoltee yltää vähän alemmas. Espanjassa tämä näyttää olevan ihan peruskauraa. Naisellisuus saa ja sen tulee näkyä.

Espanjalla on ollut vaikutusta pukeutumiseeni ja tyyliini.

Volyymia olla pitää

Kun espanjalaiset keskustelevat, ääntä riittää. Maan tapa näyttää olevan, että kun puhutaan, ei tosiaankaan kuiskailla. Olen usein ihmetellyt paikallisten tapaa kailottaa täysillä esimerkiksi puhelimeen tai vieressä istuvalle kumppanille. Eikä näytä myöskään yhtään haittaavan vaikka kaikki ympärillä olevat vieraat ihmiset kuulevat keskustelun aivan selvästi.

Ravintoloissa ei tarvita taustamusiikkia peittämään kiusallista hiljaisuutta, sillä sellaista ei koskaan pääse tulemaan. Jo muutaman paikallisen keskustelu riittää täyttämään tilan. Jos sattuu olemaan ravintolassa, mikä on täynnä paikallista porukkaa, joutuu huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan vastapäätä istuvalle kumppanille. Ja uskokaa pois, tämä kuuluvampi puhetapa tarttuu ja jää helposti päälle.

Olen huomannut itsessäni, että etenkin, jos innostun tai suutun jostain asiasta, alan puhumaan selvästi totuttua äänekkäämmin ja nopeammalla puherytmillä. Volyymi ikään kuin tehostaa puheen vaikutusta. En myöskään nykyisin enää häiriinny ympäröivästä metelistä samoin kuin aiemmin. Siitä on tullut niin kovin tavallista. Hillitty ja pidättyväinen suomalainen minussa on saanut selvästi uutta temperamenttia.

Kaipaan ihmisiä ympärille

47 miljoonan asukkaan Espanjassa väkeä riittää joka kulmalle. Sosiaaliset espanjalaiset viettävät muutenkin paljon aikaa ulkosalla ja siihen kun lisätään myös sankka joukko turisteja, vilkasta elämää ympärillä piisaa myös Aurinkorannikolla kaikkina viikonpäivinä.

Rauhaan tottunut suomalainen minussa on alkanut pitämään siitä, että ihmisiä on ympärillä menit minne menit. Kun kontrasti Suomeen on perin suuri, oma kotikaupunkini tuntuu kolkon kuolleelta, tylsältä ja värittömältä. Kaduilta puuttuu elämä ja sen myötä kiinnostavuus. Jos kaipaan rauhaa, menen metsään. Kaupungissa kuuluu olla elämää.

Arjella ja arjella on eroa

Miten usein (etenkin nyt koronan aikana) kuulee sanottavan, että tavallinen arki on parasta. Hmmm, arki on hyvää, mutta se riippuu paljon siitä, millaista arkea tarkoitetaan. Selitänpä vähän.

Elän kahdenlaista arkea, espanjalaista ja suomalaista. Suomen arjessa paiskin töitä, valitan huonoja kelejä, liikun liian vähän, elinpiirini on aika suppea ja elämä muutenkin melko tapahtumaköyhää. Pääosin elämämme rajoittuu kotimme seinien sisälle.

Espanjan arjessa vietämme paljon aikaa ulkona, syömme usein ravintoloissa, notkumme kahviloissa, vietämme sosiaalisempaa elämää, kävelemme lähes päivittäin pitkiä matkoja, matkustelemme ja teemme erilaisia ”mikroseikkailuja” lähiympäristöön. Arjessa on mukana sellainen mukava flow-tila, joka ruokkii hyväntuulisuutta ja innostumista. Olen joskus sanonut, että Espanjan arki on vähän kuin arkea potenssiin kaksi.

Tavallista arkea Andalusiassa.

Niinhän siinä sitten on käynyt, että kun Malagan kone laskeutuu Helsinkiin, on kuin hymy katoaisi kasvoilta. Ymmärrän hyvin, että elämme Espanjassa eräänlaisessa onnellisuuskuplassa, mutta ikävä kyllä se saa tämän suomalaisen normiarjen näyttämään harmaalta ja lattealta, vähän kuin marraskuuta vertaisi kesäkuuhun.

Suuri kontrasti kahden todellisuuden välillä ei aina ole hyvä juttu. Ennen, kun en paremmasta tiennyt, olin ihan tyytyväinen suomalaiseen arkeeni, joka oli sitä tavallista peruspuurtamista ilman suurempia kohokohtia. Espanjassa asumisen myötä olen päässyt kurkistamaan toisenlaiseen arkeen, joka tuntuu niin vietävän hyvältä. Kun enemmän saa, muuttuuko sitä vaan vaativammaksi? Tiedän, että vähään tyytymistä pidetään hyveenä, mutta minkäs sitä ihminen tunteilleen voi.

Korona on tuonut taivaalle tummia pilviä.

Tällä hetkellä koronamyllerryksen keskellä kukaan ei pysty sanomaan, milloin päästään normaaliin elämään ja millaiseksi maailma palaa koronan jälkeen. Entä, jos samanlaista vapaata ja huoletonta Espanja-arkea ei enää tulekaan?

Joka tapauksessa Espanja on jättänyt minuun vahvan jäljen. Samalla myös ikävän ja kaipuun maistaa Espanjaa lisää. Odotan toki tulevaa kesää Suomessa, mutta samalla myös seuraavaa talvikautta Andalusiassa. Luulen, että olen löytänyt mansikkapaikkani.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

12.4.2020 12 comments
ElämäntaitoIkääntyminenYleinen

Löydä onnesi ja tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi

by Annemaria 29.1.2020

Menneellä viikolla olen miettinyt paljon onnea ja sitä millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi.

Kuulostaako otsikko vähän kliseiseltä ja jopa banaalilta? Helppohan se on sanoa, mutta kun matti on päässyt kukkaroon, perhe ja työ huutavat vaateita, kaikessa on riittämättömyyden tunne ja terveyskin vielä reistailee. Ole siinä sitten onnellinen ja toimi seppänä, joka takoo omaa onneansa.

Mutta toisaalta, tämä kaikki on elämää. Sitä jokapäiväistä tapahtumien ketjua, johon liittyy niin hyviä kuin huonoja asioita, iloa ja surua, onnistumisia ja epäonnistumisia, työtä ja arkea, mustaa ja vaaleanpunaista. Tie on joskus raskas kulkea, asiat takkuavat ja suru on piiloutunut puseroon.

Siltikin uskon vahvasti, että siellä samaisen puseron laskoksissa lymyilee myös onni. Sillä vaan on aina taipumusta olla hetkittäin kadoksissa ja muuttaa muotoaan elämäntilanteiden muuttuessa. Joskus, kun olosuhteet ovat onnesi tiellä, on vaan pakko puristaa onnea esiin vaikka väkisin. Muuten ei jaksa.

Onnelle on varmasti niin monta määritelmää kuin on meitä ”onnenonkijoita” (miksi se on muuten negatiivinen sana?) vai pitäisikö puhua onnellisuuden onkijoista. Jollekin onni on jotain suurta ja ihmeellistä, toiselle sellaisia pieniä arjen valonpilkahduksia. Mutta, jotta onnea kohden voi kurkottaa, joskus on ihan hyvä miettiä, mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi. Helpompi on kaivaa onni esiin, jos tietää, mitä etsii tai ainakin tiedostaa, mikä tekee onnettomaksi.

Minulle onni on henkistä hyvinvointia ja tasapainoista mielentilaa, jolloin naurattaa vähän niin kuin sisältäpäin. Sellaista hyvää balanssia itseni ja ympäristöni vuoropuhelussa. Voin olla tyytyväinen itseeni ja voin heijastaa hyväksyntää läheltäni. Asiat on mallillaan, velvoitteet hoidettu, arki rullaa, parisuhde on seesteistä, vapaa-aikaa on riittävästi ja elämässä tapahtuu mukavia asioita.

Minun onneeni liittyy usein jonkin sortin vapautta, mahdollisuutta toteuttaa itseäni. Matkailu on yksi suurimmista intohimoistani. Se tuo mukanaan paljon asioita ja elämyksiä, jotka lisäävät elämäniloani ja täydentävät onneani.

Joskus onneni voi hetkittäin olla jopa yksinäisyyttä. Mutta jotta onni olisi täydellistä, minä tarvitsen onneeni myös toista ihmistä. Tietoa siitä, että lähellä on joku, jolle olen tärkeä ja joka välittää. Joku, joka on peruskallioni ja kiinnityspoijuni, vaikka maailma kuinka ympärilläni myrskyäisi. Joskus se peruskallio voi tuntua liian kovalta, joskus tylsältä, mutta kun se on siinä ja kestää vuodesta toiseen, se luo vakautta, joka tuntuu onnelta.

Onneni on huipussaan silloin, kun voin kokea vapauttavaa huolettomuutta. Tämä minulle on ehkä se kaikkein vaikein tavoite. Olen liiankin kanssa asioista stressaava tyyppi ja pyöritän sisälläni koko maailman murheita, halusin tai en. Tunnollisuus on minussa enempi paheeni kuin hyveeni, velvoitteet seuraavat kaikkialle ja huolisäkki on usein pullollaan. Jos vaan oppisin laskemaan enemmän irti niin luulenpa, että olisi helpompi olla onnellisempi.

Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää kuinka suuri osa onnea on terveys. Kun mikään ei rajoita tavanomaista toimintaa, kun minnekään ei koske ja kun elimistö voi hyvin, on paljon syytä olla onnellinen.

Jos väittäisin, ettei onni ole minulle materiaa, valehtelisin. Ei raha yksin tuo onnea, mutta köyhyyttä kokeneena tiedän, ettei sitä tuo myöskään rahan puute. Päinvastoin. Minun onneni tarvitsee jonkin asteista taloudellista turvallisuutta. Ja sitä paitsi raha mahdollistaa monen sellaisen asian tekemisen, joka tuo minulle onnea. Siksi työnsyrjässä on pakko pysyä vielä muutama vuosi, vaikka työ ei itsessään minulle tällä hetkellä juuri onnea tuokaan.

Olen miettinyt paljon myös sitä, mitkä asiat nakertavat onneani. Jokainen meistä tietää kuinka paljon energiaa vievät sellaiset ihmiset, jotka kylvävät eripuraa ja lietsovat negatiivista ilmapiiriä. Kenties kateellisuuden kalvamat tyypit, jotka eivät oikeasti toivo parastasi tai onnistumistasi. Edessäpäin ovat”ystäviä”, mutta selkäsi takana muuttuvat pistäviksi käärmeiksi. Onnellisuuden kannalta olisi parempi karistaa nämä tapaukset vaikutuspiiristä.

Jos kuuntelet liikaa muiden ihmisten mielipiteitä, voit helposti mennä onnesi kanssa allikkoon. Aina on niitä, jotka kertovat, mitä pitää tehdä ja mitä ei saa tehdä. Joskus on vaan hyväksi pitää oma päänsä, vaikka joutuisitkin tekemään asioita vastoin yleistä mielipidettä tai lähipiirisi toiveita.

Onni on perustarve ja se kuuluu kaikille. Jos et toiminnallasi loukkaa tietoisesti muita, pidä oma kurssisi ja tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Kyse on kuitenkin sinun onnestasi.

Minä lennän piakkoin takaisin Aurinkorannikolle. Yhdestä asiasta olen aivan varma. Tällä hetkellä tämä asia tekee minut onnelliseksi.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

29.1.2020 8 comments
ElämäntaitoFuengirolaYleinen

Viikon varrella koettua ja värien kaipuuta

by Annemaria 18.1.2020

Suomen tammikuu näyttää marraskuulta. Katsoin lentokoneen ikkunasta ulos ja mietin, että kuka on sammuttanut kaikki valot.

Kotona jälleen pienen mutkan kautta. Malagan kone oli lähes tunnin myöhässä, minkä seurauksena missasin viimeisen junan. Ei auttanut muu kuin yöpyä lentokenttähotellissa ja nauttia Pringles-illallinen hytin kokoisessa huoneessa. Aamulla herätys viideltä, jotta ennättäisin ensimmäiseen junaan ja aloittamaan duunit ajoissa. Tästä se arki taas lähtee.

Aamiaisella huomasin, että tomaatit eivät maistuneet miltään. Voi näitä suomalaisia keinovalon alla kypsytettyjä kasvihuonevihanneksia. Tomaatilla ja tomaatilla on eroa. Jos aina napsii mauttomia vihanneksia, sitä unohtaa jossain vaiheessa, miltä maistuu auringon kypsentämä mehukas punaposki.

Olipa mielenkiintoista kuunnella lentokenttäbussissa kahden matkailijan keskustelua. Höristelin korviani, kun kuulin Herra X:n kommentteja Fuengirolasta. ”Sellainen suomalaisghettohan se on. Ei siellä muuta ole kuin suomalaisia, suomikauppoja ja suomiravintoloita. Jopa kadunnimet ovat suomenkielellä. Asunnot ovat homeisia, kosteita ja vetoisia. Sähkö on monta kertaa Suomea kalliimpaa ja sääkin on talvella ihan jäätävää. Kuka sinne nyt haluaa?”

Ei herra itse ollut Fuengirolassa käynyt, mutta tuttavat olivat kertoneet. Siksi hän oli lähdössä Kanarialle, se kun on sitä paljon aidompaa Espanjaa. Mitäpä tuohon nyt mitään sanomaan. Sieltähän ne tulivat taas kaikki Fuengirolan stereotypiat ”asiantuntijan” suusta. Hyvää matkaa vaan.

Kotona oli ihanaa mennä kylppäriin, joka oli lämmin. Vaikka Espanjan asuntomme saa lämpimäksi lämpöpumpuilla, kylppärimme on ilman minkäänlaista lämmitystä ja siksi aina aika viileä. Pyyhkeet on pakko nostaa kuivumaan muuanne.

Oli pitkästä aikaa ihanaa tepastella paljain jaloin lämpimällä lattialla. Tuli mieleen ne kotikaupunkini intialaisopiskelijat, joiden suurin huoli Suomeen muutossa oli ollut, että miten he tarkenevat asunnoissaan näin kylmässä maassa. Olivat onneksi joltain kuulleet, että täältä saa ostaa sellaisia lämpimiä makuupusseja, jotka kestävät jopa pakkasasteita.

Pitkän tauon jälkeen tuntui töiden aloittaminen ihan hyvältä. Luulin lamaantuvani paluusta, mutta minullahan onkin ihan hyvä flow päällä. Tauko on selvästi tehnyt hyvää. Normiarki tässä kohtaa ei maistukaan niin puisevalta kuin kuvittelin.

Olin unohtanut, miten aikaisin tulee pimeää. Missä välissä se päivä oikein olikaan? En ehtinyt huomaamaan.

Parina ensimmäisenä aamuna herättyäni en ole heti muistanut missä olen. On pitänyt vähän aikaa tuijotella makuuhuoneen seiniä ja tehdä tuttavuutta tämän toisen todellisuuden kanssa. En tiedä mistä johtuu, että olen nähnyt poikkeuksellisen paljon unia, hyvin sekavia sellaisia.

Toissapäivänä olisi pitänyt olla Matkailumessuilla Helsingissä. Tarkastelin työtilannettani ja totesin, että nyt on pakko laittaa jäitä hattuun ja leipätyö etusijalle. Harmitti jättää väliin kaikki kivat kutsut, mutta tässä kohtaa tarvitsen jokaisen työpäivän selvitäkseni aikatauluista.

Toisaalta epämääräisen käytävävaeltelun ja osastolta toiselle marhaamisen rinnalle haluaisin mennä messuille paremmalla suunnittelulla. Ottaa etukäteen yhteyttä mahdollisiin uusiin yhteistyökumppaneihin ja valmistautua miettimällä, mitä annettavaa bloggaajana minulle eri yrityksille voisi olla. Onneksi on uudet messut vuoden päästä. Sinne tähdätään.

Kävin katsomassa uuden kotimaisen elokuvan Teräsleidit. Typerästä ja täysin sopimattomasta nimestään huolimatta leffa oli ihan viihdyttävä ja antoi jopa ajattelemisen aihetta. Se, että vanhat naiset juovat viinaa ja harrastavat seksiä oli kuitenkin vain sivuseikka. Taustalla oli vakavampaa sanomaa. Onko pakko elää 75-vuotiaaksi ymmärtääkseen vasta, että omia toiveitaan pitää kuunnella?

Vähän väkisin kootun juonikuvion sai pysymään kasassa väliin jopa herkullinen ja kärkevä dialogi. Ja ehdottomasti nuo kolme upeaa ja kokenutta naisnäyttelijää: Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta. Erityisen iloinen olen myös siitä, että tässä elokuvassa on iäkkään naisen poikkeava näkökulma. Muutakin voi tehdä kuin osallistua pelargoniakerhoon…

Tuli mieleen eräs lukemani ajatus: kuolinvuoteella moni harmittelee sitä, mitä jäi tekemättä, ei niinkään sitä, mitä tuli tehdyksi. Olisiko tässä jotain muistettavaa loppu elämälle?

Viikon varren askelmittari näyttää heikkoja lukemia. Viime vuoden malliin, mieli ei halua ulos synkkyyteen. Olen poistunut kotoa vain sen verran kuin työasiat vaativat. Viikon saldo Fugessa 56,4 km + päälle 1 x padel ja 1x pingis. Lukemat viikolta kotisuomesta 19,3 km. Pitäisi varmaan laittaa jonkin sortin pakkovaihde ja ruoskinta päälle.

Mikä on sinusta suurin ero arjen välillä Suomessa ja Espanjassa, kysyi ystäväni. Hmmm, tammikuinen arki on Suomessa harmaa. Espanjan arki on kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti paljon värikkäämpi. Osittain sitruunankeltainen, osittain palmunvihreä, vähän appelsiininoranssia, merensinistä ja häivähdys bougainvilleanpunaista. Voi hyvänen aika, miten paljon auringon lisäksi kaipaankaan noita Espanjan asuinmiljööni värejä.

Älkää sitten ihmetelkö, miksei hosita lähteä lenkille.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

18.1.2020 6 comments
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • 6

BLOGIN TAKANA

BLOGIN TAKANA

Elämästä hullaantuneen kukkamekkotädin matkablogi, jossa seikkaillaan maalla, merellä ja samppanjabaareissa. Elämännälkäinen visualisti ja ruuan perässä matkaava kulinaristi rakastaa Espanjaa, lumoutuu Lapista ja inspiroituu kaikesta kauniista. Ja väliin juo samppanjaa, olosuhteiden pakosta joskus myös muovimukista.

YHTEISTYÖ – OTA YHTEYTTÄ

samppanjaa.muovimukista@gmail.com
Teen mielelläni yhteistyötä blogini linjaan sopivien yritysten kanssa. Ota rohkeasti yhteyttä ja pyydä mediakortti.

SEURAA BLOGIA MUUALLA

Facebook Instagram

Viimeisimmät julkaisut

  • Malaga – I Love you!

    16.2.2025
  • Voimaannuttavia päiviä Aurinkorannikolla

    9.2.2025
  • Elämäni paskin vuosi

    13.11.2024
  • Elämäni ensimmäinen yö laavulla – still alive!

    13.10.2024
  • Stressitön syysviikko Luostolla

    28.9.2024

Kategoriat

  • Ahvenanmaa (9)
  • Andalusia (99)
  • Bloggaaminen (6)
  • Costa del Sol (79)
  • Elämä (9)
  • Elämäntaito (60)
  • Espanja (152)
  • Etelä-Karjala (10)
  • Etelä-Savo (19)
  • Fuengirola (51)
  • Ikääntyminen (24)
  • Italia (1)
  • Kainuu (4)
  • Kanariansaaret (15)
  • Katalonia (21)
  • Kroatia (5)
  • Lappi (45)
  • Luontomatkailu (37)
  • Majoitus Suomessa (43)
  • Matkaturvallisuus (7)
  • Museot Suomi (16)
  • Norja (3)
  • Pohjois-Karjala (9)
  • Pohjois-Savo (3)
  • Putiikkien helmiä (3)
  • Ranska (13)
  • Retkeily (27)
  • Risteilyt (21)
  • Ruoka ja viini (66)
  • Ruotsi (3)
  • Saimaa (11)
  • Saksa (2)
  • Singapore (7)
  • Suomen kaupungit (29)
  • Syöpä perheessä (9)
  • Taide ja kulttuuri (26)
  • Tanska (5)
  • Unkari (7)
  • Venäjä (8)
  • Viro (21)
  • Yleinen (117)

Instagram

@2023 - Samppanjaa Muovimukista

Samppanjaa muovimukista
  • KOTI
  • Blogin takana
  • Yhteistyö