Uusi vuosi toivoa täynnä. Ja myös kevyempää elämää.

Vuosi vaihtui meillä selvästi rauhallisemmin kuin parina edellisenä vuonna Aurinkorannikolla. Kiva uusi vuosi tämäkin, vaikkakin erilainen. Ystävien kanssa vähän kilisteltiin ja pelattiin lautapelejä aamukolmeen.

Olin jo hyvissä ajoissa päättänyt laittaa heti alkuvuodesta stopin jatkuvalle lihomiselle. Viime vuosi teki minusta koronalohtusyöjän. Kaipasin ihan ylettömästi kaikkea makeaa ja herkutteluöverit tuli vedettyä turhankin usein.

Huomasin, että vaatekaapissa alkoi olla yhä enemmän vaatteita, jotka eivät enää mahdu kunnolla päälle. Peiliin katsomisen paikka oli muutenkin kuin noin konkreettisesti. Lisääntynyt läski sai enemmän aikaan itseinhon reaktioita kuin kehopositiivisia tuntemuksia. Eikä iällä voi kaikkea selittää. Nämä kilot oli ihan itse hankittu.

Siispä ottamaan läskiä jenkkakahvoista, mutta hellästi. En halunnut mitään yletöntä laihdutuskuuria, jossa jokainen suupala punnitaan ja kaikesta kieltäydytään. Enemmänkin lähtökohtana oli järkevöittää ruokailutottumuksia ja lisätä liikuntaa. Jos on liikakilot tulleet pikku hiljaa, kai sitä voi ottaa vähän aikaa niistä eroon pääsemiseksi.

Sokerin syönnin päätin laittaa katkolle joksikin aikaa. Nyt ei vähään aikaan suklaata eikä leivonnaisia. Viiniäkin rajoitetusti. Tosin satunnaisissa spesiaalitapauksissa säännöistä poikkeaminen sallitaan, sillä paljon paremmalta tuntuu henkisesti, kun laihduttamiseen ei kohdista jyrkkiä kieltoja. Ihmismieli on kummallinen. Mitä enemmän jotain itseltään kieltää, sitä enemmän sitä rupeaa haluamaan.

Ja sitäpaitsi, ruoka on niin ihana asia elämässä, että sen kanssa ei kannata olla liian tiukkapipo. Herkuttelulle on oltava tilaa, kunhan muistaa vähän katsoa sen perään, mitä suustaan alas laittaa. Suklaata ei tarvita kaikkiin päiviin.

Minusta on tullut vähän iltakukkuja ja sitä kautta myös iltasyöppö. Iltakymmeneltä alkaa kummasti tehdä mieli jotain pientä iltapalaa. Ehkä vähän juustoa ja viinirypäleitä, pari voikkua tai suklaata kirjan seuraksi. Iltasyömingeille päätin sanoa myös hyvästit.

Katsotaan, mihin saakka näillä eväillä päästään.

Se toinen puoli laihduttamista, liikunnan lisääminen, ei nyt lähtenyt ihan toivotulla tavalla liikkeelle. Kävelylenkkien lisäksi päätin tehdä yhden sykettä nostattavan liikuntasuorituksen kerran viikossa.

Ilokseni huomasin, että meidän lähelle oli ajettu hiihtolatu ja mikäpä sen parempaa liikuntaa kuin hiihtäminen. Tosin kouluvuosien jälkeen en ole ollut oikein sinut tämän lajin kanssa, mutta hiihto nyt kuitenkin on istumatyöläisen kropalle mannaa.

Siispä eräs kaunis päivä suunnistin ladulle heti aamusta. Reipas pieni lenkki ja sitten pirtsakkana työpöydän ääreen. Olisi ehkä pitänyt ajatella etukäteen, onko hyvä juttu lähteä näillä hiihtotaidoilla ihan ensimmäiseksi vaativaan mäkiseen maastoon. Mutta tapani mukaan jälleen kerran teko ensin ajattelua.

Pakkasta oli muutama aste ja luisto mitä liukkain. Niinhän siinä sitten kävi, että jyrkimmässä mäessä vauhdin kiihtyessä turhan kovaksi tupsahdin takapuolelleni sillä seurauksella, että alaselkä ja häntäluu saivat kunnon tällin.

Ehkä tämäkin on yksi iän mukanaan tuomista rasitteista. Kun ennen kaatui, ei tuntunut missään. Nyt kun kaatuu, sattuu joka paikkaan.

Voisiko joku kertoa, miten pitkään kestää, kun häntäluu paranee? Istuminen tuottaa tuskaa ja selkä kipeytyy entisestään, kun joutuu hakemaan parempaa asentoa epäergonomisista asennoista.

Eniten tämä ongelma vaikeuttaa töiden tekoa. Istumatyöläisestä on nyt pakon edessä tullut enemmin seisomatyöläinen. Samalla myös v-käyrä nousee, kun hankalaa on niin istuminen kuin liikkuminen.

Ajelin viikolla lähikaupunkiin tutkailemaan vähän alennusmyyntejä. Haussa oli uudet ulkoiluhousut ja uusi kevytuntuvatoppis. (Edelliset kutistuivat 🙂 ).

Vannon Haglöfsin ulkoiluvaatteiden nimeen. Vaikka hinta onkin korkea, nämä tuotteet kestävät. Hyvällä tuurilla onneksi joskus onnistuu löytämään hyviä tuotteita alennusmyynneistä.

Tällä kertaa harmittelin housujen ja takkien mallien sopimattomuutta. Mitoitukset olivat selvästi tarkoitettu timmivartaloille. Pyöristyneelle täti-ihmiselle ei löytänyt sopivia housuja eikä takkia. Jos housujen vyötärö oli sopiva, housut olivat muuten liian suuret ja pituutta tuhottomasti liikaa. Tai jos takki oli olkalinjasta ja hihoista sopiva, vetoketjun sai hädin tuskin kiinni.

Luulen, etten ole ongelman kanssa yksin. Voisi heittää toiveen ulkoiluvaatteiden valmistajille mitoitusten suuntaan. Me kaikki ulkoiluvaatteita käyttävät emme ole litteävatsaisia tai kirahvijalkaisia.

Helmikuussa tekisi niin vietävästi mieli jonnekin reissuun. Etelästä ei liene uskalla vielä haaveilla, mutta katsotaan kutsuuko pohjoinen. Yritämme joka tapauksessa siirtää koronan pois ajatuksistamme ja lähteä varovaisesti ja järkevästi avaamaan elämää kodin ulkopuolelle.

Ja selvitä tästä talvesta. Kevättä ja valoa kohden ystävät.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista