Category:

Luontomatkailu

Särkitunturi – ei niin korkea, mutta julmetun kaunis

by Annemaria 5.9.2018

Onneksi kaikki tunturit eivät ole pitkien matkojen ja suurten ponnistelujen takana. Yksi näistä on Muonion Särkitunturi, jonne kipuaminen onnistuu heikommallakin kunnolla. Pieni ponnistelu kannattaa, sillä ylhäällä odottavat hulppeat maisemat.

Pysytäänpä hetki vielä tunturitunnelmissa. Jos Pallastunturin Taivaskerolle kapuaminen otti voimille, toisen Muonion hienoista tuntureista, Särkitunturin, tavoittaa huomattavasti helpommin.

Jalat olivat edellisen päivän vaelluksesta vielä vähän höttöä, joten tämä reilun kuuden kilometrin talsiminen tuntui tälle päivälle juuri sopivalta.

Särkitunturi sijaitsee Rovaniementien (kantatie 79) varrella Särkijärven kohdalla. Leviltä matkaa tuli reilut 50 kilometriä.

Särkitunturi on 492 metriä korkea tunturi, jonka erityispiirteitä ovat kaunis näköala Pallaksen suuntaan sekä tunturin laella oleva lampi. Matkaa parkkipaikalta ylös huipulle on opasteen mukaan 3,2 kilometriä.

Tunturiin nousu oli helpohkoa, sillä lähes koko matkan sai kulkea tasaista hiekkatietä, joka nousi hiljalleen kohti tunturin lakea. Ainoastaan huipun tuntumassa maasto muuttui kiviseksi, mutta mistään rankasta rakkakivikosta ei ole kyse. Tukevaa polun pohjaa on jalkojen alle tarjolla koko matkan. Huipulla maasto on lähinnä kumpuilevaa kalliota.

Helpon saavutettavuutensa vuoksi Särkitunturi on sopiva retkikohde niin heikommin liikkuville kuin lapsiperheille. Lähdimme samaan aikaan parkkipaikalta seniori-ikäisen miesporukan kanssa ja niin vaan heistä jokainen jaksoi kivuta ylös asti.

Matkan voi hyvin taittaa ihan lenkkaripohjalta. Jos joissain kohdin nousu oli hieman jyrkempää, alastulo oli sitten sitäkin helpompaa. Kunhan muistaa palata samaa reittiä alas. Kuulin, että joku oli lähtenyt vahingossa tulemaan alas eri reittiä ja päätynyt kuuden kilometrin päähän parkkipaikalta. Tämä voisi kyllä onnistua minultakin. Eikä ihme, sillä huipun upeat maisemat saavat helposti pään pyörälle.

Puolessa välissä reittiä on lammen rannalla erinomainen kota tulipaikkoineen. Myös ylhäällä on nuotiopaikka, mutta ei polttopuita. Jos aikomuksesi on paistaa makkaraa laella, ota polttopuut mukaasi reitin varrelta tai tuo tullessasi.

Ylös kapuamisen vaivannäkö kannatti. Tunturin päältä avautuivat upeat näkymät järvi- ja tunturimaisemaan. Varsinkin Pallastunturit näyttäytyvät tänne hienosti. Laella oleva lampi kimmelteli kuin peili auringossa. Kirkas valo sai lammen veden näyttämään uskomattoman siniseltä. Hienoa kerrassaan.

Maisemia ihastellessa ja eväitä mussutellessa saimme ylhäällä menemään lähes parisen tuntia. Onnellinen olen siitä, että tulipa taas koettua palanen kauneinta Suomea.

Hyvät ajo-ohjeet Särkitunturin parkkipaikalle löydät Live now dream later -blogista täältä.

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

5.9.2018 7 comments

Lappi Luontomatkailu Retkeily

Aivojen puhdistusvaellus Muonion hienoimmalle tunturille Pallakselle

by Annemaria 2.9.2018

”Kun vain mahdollisuus tarjoutuu, lähden heti, sillä tuuli tunturista puhdistaa aivot talven aikana kertyneestä pölystä.”

– Tapio Wirkkala

Olen niin samaa mieltä herra Wirkkalan kanssa. On se vaan kumma juttu kun tunturiin pääsee, niin koko maailman murheet unohtuvat ja mieli on kepeä kuin mikä. Ja kun kasvoja koskettaa raikas tunturituuli, siinä on maailman ravitsevin seerumi niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Olin aiemmin nähnyt hienoja kuvia Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon kuuluvasta Pallastunturista ja mieli teki kovasti joskus päästä sinne. Tai itse asiassa kyse on tunturijonosta, jossa huippuja on peräti seitsemän. Eipä ihme, että Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pallastuntureiden korkein kohta on Taivaskero, joka nousee 809 metrin korkeuteen. Koska asemapaikastamme Leviltä Pallakselle ei ollut kuin reilut 60 kilometriä, päätimme tehdä päiväretken Taivaskerolle, sääkin kun näytti meitä hienosti suosivan.

Kurvasimme Pallastunturin luontokeskuksen pihaan, mistä hain meille reittikartan ja sain ohjeet rengasreitille. 9 kilometrin mittainen Taivaskeron kierros lähtee aivan luontokeskuksen vierestä.

Vaikka kipuaminen ylös olikin minulle ajoittain rankkaa ja sai sykkeet nousemaan maksimiin, upeassa alkusyksyn auringossa kulkeminen ei tuntunut niin pahalta kuin etukäteen uumoilin. Sitä paitsi koko ajan paranevat maisemat ruokkivat jaksamista ja pienet tauot kahvikupposen ääressä antoivat sopivasti lisäpotkua. Pallas sijaitsee lähes kokonaan puurajan yläpuolella, joten näkymät olivat sen mukaiset.

Alkumatkasta näimme ne muutamat tiilet, jotka olivat jääneet jäljelle Suomen Matkailijayhdistyksen rakennuttamasta ensimmäisestä Pallaksen tunturihotellista vuodelta 1938. Miettikääpä, noissa olosuhteissa arvokasta funkishotellia rakennettiin peräti kaksi vuotta. Perustuksia muurattiin lumitunnelissa ja tiiletkin tehtiin lähistöllä. Hotellin huonekalut olivat itse Alvar Aallon suunnittelemia.

Pitkä ei hotellin historia ikävä kyllä ehtinyt olemaan. Sota tuli väliin ja lopulta saksalaiset räjäyttivät koko rakennuksen perääntyessään 1944. Melko nopeasti sodan jälkeen aloitettiin uuden hotellin rakentaminen, joka avattiin jo 1948. Sama perinteikäs Hotelli Pallas on toiminnassa yhä edelleenkin ja se kuuluu nykyisin Lapland Hotels -ketjulle.

Reitti oli aluksi soratietä, joka muuttui myöhemmin kiviseksi poluksi. Ylin osa huipulle kuljettiin rakkakivikossa. Väsymys painoi, mutta kyllä kannatti. Tässä kohtaa ymmärtää, miksi tätä kohtaa Suomesta kutsutaan Tunturi-Lapiksi. Näkymät olivat kerrassaan aivan mahtavat. Maailma ympärillämme oli suuri ja avara. Pyöreä tunturi toisensa jälkeen piirsi horisonttia.

Taivaskeron lakea koristi muistolaatta, joka kertoi, että tälle kohtaa sytytettiin olympiatuli vuonna 1952. Mielenkiintoisen paikanpa olivat valinneet.

Huipulla muuten puhalsi melkoinen tuuli. Vaikka alhaalla olisi kuinka hieno keli, muista ottaa mukaan pipo, lämmintä lisävaatetta ja/tai hupullinen takki. Reppuun pakatut ylimääräiset fleesit tulivat tarpeeseen.

Tulimme takaisin rengasreitin mukaisesti Laukukeron kautta ja laskeuduimme alas hiihtohissin reunaa. Tässä kohden alastulo oli aika kivistä, joten jalkoja sai asetella huolella. Jyrkkyyttä oli myös sen verran paljon, että lasku kävi erityisesti polviin. Jos tekisin reitin uudelleen, laskeutuisin ensin Vatikuruun ja kulkisin sieltä takaisin kurussa virtaavan joen viertä.

Alastullessa mietin millainen Pallas mahtaa olla talvella. Mielenkiintoista on, että Pallastuntureiden kahdeksan laskettelurinnettä ovat täysin luonnonlumisia, keinolumetusta ei käytetä lainkaan. Laskettelijoiden käytössä on vain kaksi ankkurihissiä. Jotenkin aika viehättävää, että alue on pyritty pitämään mahdollisimman luonnontilaisena.

Taivaskerolle kannattaa ehdottomasti kivuta, jos vähänkään kunto antaa myötä. Tulet kohtaamaan palan parasta Lapin maisemaa.

www.luontoon.fi/pallas-yllastunturi/reitit/pallastunturinrengasreitti

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

2.9.2018 0 comments

Luontomatkailu Norja Retkeily

Lintujen ja bongareiden paratiisi

by Annemaria 19.8.2017

Täällä vallitsee ilmavoimien valta. Turha yrittää mitään tai saatat joutua raivoisan emon hyökkäyksen kohteeksi.

En olisi koskaan uskonut maksavani yli 40 euroa (400 NOK) siitä, että pääsen katselemaan lintuja jonnekin saarelle. Vaikka lintuja onkin kiinnostavaa seurata, en normitilanteessa olisi ollut valmis maksamaan tästä ilosta. Eikös noita lintuja nyt näe luonnossa ilmaiseksi ihan tarpeeksi, on paremminkin kuvastanut ajatusmaailmaani.

Nyt ei kuitenkaan ollut normitilanne. Kerroin edellisessä postauksessani siitä kuinka jäimme autovian takia jumiin Pohjois-Norjan Vardøn kaupunkiin (suomeksi tunnetaan Vuoreijana).

Ankea kaupunki oli äkkiä nähty ja tietoa auton varaosan saapumista odotellessa meillä ei ollut oikein mitään järkevää tekemistä. Siksi tartuimme vuokraisäntämme tarjoukseen lähteä veneellä katsomaan lintuja läheiselle Hornøyan saarelle.

Hornøyan lintusaari on jonkinlainen pyhiinvaelluskohde monille lintuharrastajille laajan ja runsaan lintupopulaationsa ansiosta. Saaren pystysuorat kallioseinämät koloineen ja ulokkeineen tekevät siitä ihanteellisen pesimispaikan arviolta noin 150 000 merilinnulle. Perun puheeni, saarelle kannattaa ehdottomasti mennä vaikka ei mikään aktiiviharrastaja olisikaan.

Varustautuneena repullisella eväitä hyppäsimme sovitusti pikakiitäjäveneeseen ja vajaassa kymmenessä minuutissa olimme keskellä mielenkiintoista luonnonnäytelmää. Ette usko minkälainen äänimaailma meitä oli vastassa. Kaakatuksen, raakkumisen, kirkumisen ja piipityksen äänet puuroutuvat korvia vihlovaksi sekameteliksi.

Merimetsot päivystivät rantaa alimmalla tasolla.Eri lajit elelivät sulassa sovussa.

Osasin odottaa, että lintuja olisi paljon, mutta että noin paljon. Etenkin pikkukajavat tuntuivat täyttäneen jyrkän kallioseinämän jokaisen pienenkin ulokkeen. Ja liike oli tietenkin sen mukaista. Katkeamattomana virtana sadat yksilöt tulivat ja menivät kuin ohikiitävät ohjukset. Olin hyvilläni, että olin varustautunut hupullisella, vettähylkivällä takilla. Pariin otteeseen ilmavoimat onnistuivat nimittäin saamaan osuman.

Saarella asustavien lintujen lisäksi saaren edustalla uiskentelivat tuhannet vesilinnut suurina lauttoina.

Pääni päältä sujahtivat kirkkaan oranssit pikku räpylät. Alta katsottuna näytti kuin suurikokoinen muna, jolla oli siivet ja jalat singahti pääni yli. IHANAA, lunneja! Näin elämäni ensimmäisen kerran lunneja, noita näillä leveysasteilla poikkeuksellisen värikkäitä merilintuja.

Hyvän lannoituksen vuoksi kasvillisuus oli saarella vehreää.

Lunnien olemuksessa on erikoisen ulkonäön lisäksi jotain, mikä tekee niistä hauskan oloisia. Ne kirjaimellisesti tepastelevat oransseilla räpyläjaloillaan pingviinimäisesti ja lentävät ketarat oikoisenaan siipien käydessä tuhatta ja sataa.

Toinen suosikkilajini olivat merimetsot. Niiden pistävä, tarkkaileva katse ja hieman ärhäkkä käytös tekivät niistä jollain lailla inhimillisiä. Oli hellyttävää seurata kuinka antaumuksella emot huolehtivat jo lähes itsensä kokoisista poikasistaan. Yhdyskunta näytti myös kiivaasti toimivan yhteen. Auta armias, jos satuit liian lähelle poikasia. Siinä oli heti koko suku puolustuskannalla kertomassa, että nyt kannattaa vähän perääntyä tai täältä pesee.

Merimetson smaragdinvihreiden silmien terävä katse.Kiiltävä ja kaunis höyhenpeite.Connection.

Parasta saarella vierailussa valtaisien lintumäärien lisäksi oli, että lintuja pääsi tarkkailemaan hyvin läheltä. Oli mielenkiintoista seurailla niiden arkipuuhia ja touhuja jälkikasvunsa kanssa. Aloin jo vähän ymmärtää, mikä saa lintuharrastajat matkustamaan pitkiäkin matkoja tiettyjen lajien perässä tai tekemään ulkomaanmatkoja ainoastaan lintujen vuoksi. Hornøya tarjosi meille parituntisen tapahtumarikkaan luonnonnäytelmän, jota seurasimme aivan ihmeissämme.

Siistiytymishetki. Pienokaisten sulat ojennukseen.Lentoharjoitus.Ruoka-aika.Äidin tiukasti valvovan silmän alla.Yhdessä on turvallista.

Ainut harmittava tekijä oli, että tänä kesänä korkeilta kallioilta oli runsaiden sateiden vuoksi pudonnut kivilohkareita alas. Turvallisuussyistä liikkumista oli entisestään rajoitettu, mikä oli vähän pettymys. On hyvä asia, että pesimisaikana liikkuminen on rajattu vain merkityille poluille, mutta tänä kesänä liikkuma-ala oli entistä kapeampi.

Niin, meillä oli ne eväät. Jäivät syömättä. Ei nimittäin ollut sellaista kohtaa mihin olisi viitsinyt istahtaa. Oli sen verran hyvin lannoitettu koko alue, minkä kyllä hyvin saattoi haistaa.

Pienten oppitunti vuorossa.Paha haltijatar saapuu, varokaa!Merillekö pienen mieli?Lepohetki.Hornøyalle kannattaa mennä, vaikka venekyydistä joutuukin vähän maksamaan. Pääset osalliseksi melkoisesta lintumaailman spektaakkelista. Olin jopa salaa iloinen, että sattuma johdatti meidät tälle saarelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.

www.hornoya.com

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.

19.8.2017 18 comments

Lappi Luontomatkailu Norja Retkeily

Pohjois-Norjan pieni kylä, jossa karuus on kauneutta

by Annemaria 14.8.2017

Onko sinulle koskaan reissussa jokin paikka tehnyt niin suuren vaikutuksen, että tuntuu kuin sinne olisi pakkomielteisesti päästävä uudelleen?

Tänä kesänä halusin nähdä miltä maailma näyttää Jäämeren rannalla. En ollut koskaan käynyt Norjassa ja minua kiinnosti kovin nähdä noita monista kuvista tuttuja kauniita maisemia. Halusin ajella teitä, joita reunustavat jylhät tunturit ja halusin ennen kaikkea päästä vaeltamaan puuttomille tunturiylängöille.

Kaikkea tätä pääsin kokemaan muutaman Pohjois-Norjassa vietetyn matkapäivän aikana. Ehkä liiankin hyvin, sillä sydämeni sykkii tällä hetkellä voimakkaasti Varangin niemimaan luoteisosan piskuiselle kalastajakylälle Kongsfjordille ja erityisesti sen Veinesin niemekkeelle.

Ajoimme Kongsfjordiin, tähän alle 40 asukkaan kylään, lähinnä sattumalta. Uteliaisuus ajoi meidät Varangin tuohon osaan, sillä joskus vaan pitää nähdä, miltä maailma jossain kolkassa näyttää. Sää oli kolea eikä Jäämeren tuuli ollut kovinkaan lempeä (onko se koskaan?). Mystiseksi luonnehdittu arktinen valo ei antanut parastaan, vaan aurinko pysyi tiukasti paksun pilvirintaman takana. Katsoimme parhaimmaksi etsiä tulevaksi yöksi kattoa pään päälle.

Kongsfjordin ympäristössä ei majoitusvaihtoehtoja kovinkaan runsaslukuisesti löytynyt, mutta yksi paikoista nousi selvästi ylitse muiden.

Kongsfjord Gjestehus on pieni matkailualan yritys Veinesin niemellä reilun kilometrin päässä Kongsfjordin kalastajakylän keskustasta. Useasta rakennuksesta koostuvassa matkailuyrityksessä on majoitushuoneita sekä oma pikkumökki kokonaan vuokrattavaksi. Paikka on vanha maatila, jonka rakennukset ovat suojelukohteita. Onneksemme saimme huoneen yhdestä noista majataloista, sillä paikan 18 huoneesta vain kaksi oli enää vapaana.

Huoneemme sijaitsi vanhaan karjatilaan remontoidussa talossa. Huone oli kunnostettu paikan vanhaa henkeä kunniottaen ja sisustettu kodikkaasti. Tunnelmassa oli jotain kiehtovaa pysähtyneisyyttä ja rauhaa.

Sinänsä mielenkiintoista oli, että 1800-luvun loppupuoliskolla perustetun vanhan tilan toinen alullepanijoista oli suomalaissyntyinen oululaisrouva, joka muutti Veinesiin norjalaismiehensä kanssa. Myöhemmin pariskunnan kymmenlapsisesta perheestä yhdeksän rakensi paikalle omat talonsa ja näihin rakennuksiin Kongsfjord Gjestehus on syntynyt. Perheen tyttäristä yksi muutti Yhdysvaltoihin, koska ei saanut isältään naimalupaa rakastamansa nuoren miehen kanssa.

Mutta Kongsfjord ja Veines olivat paljon muutakin kuin vain viehättävä majapaikka. Matkamme vaikuttavimmat ja kauneimmat rannikkomaisemat olivat mielestäni juuri täällä. Täältä löysin sen huikean luonnon ja kauneuden, mitä Norjasta tulin hakemaan. Samalla kertaa kovin karua ja häikäisevän kaunista. Riisuttua, mutta kuitenkin niin moni-ilmeistä.

Norjalaiset, olen teille vähän kade. Onhan tuntureita meilläkin, mutta näyttää, että luontoäiti on suonut teille kaikkea monin verroin enemmän.

Tilalta ei tarvinnut nousta kovinkaan kauas ylös niemenkärkeä kohden päästäkseen näkemään vaikuttavat näköalat molemmin puolin aukeavalle Jäämerelle. Täällä oltiin tunturihaukan asuinsijoilla. Luonnon armoilla.

Löysimme pystysuoraan mereen putoavan kallion reunamalta pienen näköalamökin. Mökin merenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Voin sanoa, että tämä on ehdottomasti eriskummallisin paikka, missä koskaan olen juonut kuohuvaa. Sillä niinhän siinä kävi, että meidän piti ottaa toinenkin vuorokausi tähän ihastuttavaan paikkaan. Viimeisenä iltana palasimme nauttimaan näköaloista ja päivittämään kokemuksia repussa pieni pullollinen kuohuvaa juomaa.

Seuraava päivä pyhitettiin kalastukselle ja suuntasimme majapaikan rouvan ohjeiden mukaan etsimään läheistä tunturijärveä. Rankahkon kipuamisen jälkeen tuntureiden ympäröimä järvi löytyikin. Harmi vaan, että se arktinen valo pysyi yhä paksujen pilvien kätköissä. Maisemat olivat hienot, mutta värit eivät päässeet oikeuksiinsa ilman aurinkoa.

Mies kalasti ja minä keskityin lähinnä kuvaamiseen ja maisemista nautiskeluun. Lämpökerrastoista huolimatta tuivertava tuuli kylmetti ja ajoi meidät jossain vaiheessa takaisin lämpimän mökkimme suojiin. Raudut jäivät odottamaan seuraavaan kertaan.

Voi Luoja kuinka kaunista maailma olikaan tuolla Jäämeren reunalla. Maastossa kävellessä tuli hetkittäin epätodellinen tunne kuin katselisi jotain luontodokkaria. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pääsin tämän ihmeellisen maailmankolkan näkemään.

Minulla on kyllä sellainen kumma kutina, että me vielä tapaamme Kongsfjord. Se arktinen valo pitäisi vielä nähdä. Ja se rautukin saada.

Ivalosta Kongsfjordiin on 340 km.

http://www.kongsfjord-gjestehus.no/

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.

14.8.2017 8 comments

Lappi Luontomatkailu

Ylläs on huippumesta myös kesäaikaan

by Annemaria 7.8.2016

Mitä Ylläs tarjoaa kesämatkaajalle? Kokemuksemme perusteella paljonkin.

Länsi-Lapin Ylläksen alue on jäänyt itselleni vähän vieraaksi lukuunottamatta taannoisten vuosien pikaisia laskettelureissuja. Tänä kesänä päätin tutustua Yllästunturin ympäristöön muutaman päivän ajan vähän tarkemmin ja selvittää mitä kaikkea siellä voi kesäaikaan tehdä.

Olin jo unohtanut, ettei sellaista paikkakuntaa kuin Ylläs ole olemassakaan. Nimi tulee Yllästunturista, jonka molemmille puolin matkailu on keskittynyt. Suurempi keskuksista on Äkäslompolo, josta löytyy eniten majoituskapasiteettia ja parempi palvelutarjonta. Toisella puolen tunturia on Ylläsjärven alue. Matkaa kylien välillä on viitisentoista kilometriä ja niiden välissä kulkee kaunis maisemareitti, josta on hienot tunturinäkymät.

Suuntasimme ensimmäiseksi Metsähallituksen ylläpitämään Yllästunturin Kellokas-opastuskeskukseen. Täältä saimme paljon hyvää käytännön tietoa, esimerkiksi tietoa alueen retkeilyreiteistä ja nähtävyyksistä. Tosin tässä kohtaa iski retkeilijä-ähky: vain muutama päivä aikaa ja niin paljon mielenkiintoisia maastoreittejä ja nähtävyyksiä. Ostimme kuuden euron hintaisen retkeilyreittikartan, johon oli merkitty lähialueen retkeilyreitit ja nähtävyydet. Tämä osoittautuikin hyväksi oppaaksi päivien suunnitteluun ja suunnistamiseen.

Kellokkaassa on myös ilmainen näyttely, joka esittelee lappalaista elintapaa, Lapin luontoa ja eläimistöä. Tosi mielenkiintoinen näyttely, jossa lapset oli hyvin huomioitu. Yritimme painaa täällä mieleen mm. Lapin linnustoa ja ihmettelimme Lapin suuria pöllöjä. Ylläksen alueeseen tutustuminen kannattaa ehdottomasti aloittaa täältä. Kellokkaasta pääsee myös monille alueen retkeilyreiteille.

Luonto on Ylläksen alueen juttu etenkin kesäaikaan. Olen varma, että jos pidät luonnossa liikkumisesta, pidät myös Ylläksestä. Seitsemän tunturin alueella maisemat ovat vailla vertaansa ja sen pääsimme useaan otteeseen kokemaan. Ensimmäiseksi teimme noin yhdeksän kilometrin mittaisen vaelluksen Ylläs-Pallas kansallispuistossa. Reitti kulki aluksi kauniissa lehtomaastossa pitkin Varkaankurun Velhopolkua tunturipuroa seuraillen. Kaunis lehtomaasto-osuus on noin 3,5 km ja hyvin helppokulkuinen. Reitillä on laavu, tulistelupaikka ja vessat.

Lehtomaaston jälkeen nousimme tunturikurun rakkakivikkomaisemiin ja sieltä havumetsikön kautta Kesänkijärvelle, josta suuntasimme takaisin lähtöpisteeseemme opastuskeskus Kellokkaalle. Tosi mukava reitti, joka tarjosi monipuolisen katsauksen Lapin vaihtelevaan maastoon. Ihaninta kulkemisessa oli, että tunturihorisontti reunusti kulkuamme joka puolella.

Kiinnitimme huomiota siihen, miten hyvässä kunnossa retkeilypolut olivat. Vähänkin kosteimpiin kohteisiin oli rakennettu pitkospuut eikä tunturikurussakaan tarvinnut rakkakivillä taiteilla, vaan pystyi tepastelemaan pitkin lankkusiltoja. Kaikki vaikeammat paikat olivat pitkostettu tai porrastettu. Ei ihme, että kokonaisia perheitä pienten lasten kanssa näkyi maastossa kaikkein pienempien matkatessa kantorinkassa.

Ylläksen alueen retkeilyreittien runsaus ja monipuolisuus yllätti muutenkin. Jopa lyhyitä muutaman kilometrin mittaisia päiväretkelle sopivia reittejä oli tarjolla paljon. Lähinnä koimme runsaudenpulaa mikä valita ja mihin tarttua.

Seuraavana päivänä tarkoituksemme oli nousta Aakenustunturin huipulle, mutta runsas sumu peitti maaston ja maiseman. Katsoimme parhaimmaksi muuttaa suunnitelmaa ja sen sijaan lähdimme katsomaan kahta luontonähtävyyttä: Pakasaivoa ja Äkäsmyllyä.

Lapin helvetiksi kutsuttu Pakasaivo on rotkojärvi, joka on luokiteltu Inarijärven jälkeen Suomen toiseksi syvimmäksi järveksi. Tämän paikoin 60 metriä syvän järven pohjoispää on ollut aikoinaan saamelaisten palvontapaikka. Järveä ympäröivät jylhät kallioseinämät, pahtaseinät, jotka nousevat paikoin 70 metriä kohtisuoraan järven pintaa ylöspäin. Paluumatkalla juutuimme tapamme mukaan hillasuolle hillan kiilto silmissämme. Hyvä hillavuosi kun tänä kesänä on, saaliina lähes ämpärillinen ihanaa hillaa.

Toinen nähtävyys Äkäsmylly on kosken rannalla sijaitseva vanha vesimylly, jota alueen asukkaat ovat aikoinaan käyttäneet viljan jauhamiseen. Alueella on myös laavu, nuotiopaikka sekä paikalle siirretty riihi, jossa sijaitsee vilkkaampana ajankohtana kahvio. Kaunis paikka kuohuvan kosken rannalla.

Paluupäivän aamuna teimme vielä helpoimman mahdollisen tunturiin nousun. Ylläsjärven puolelta pääsee gondolihissillä Yllästunturin huipulle 718 metrin korkeuteen. Lipun pystyi ostamaan joko yhteensuuntaan tai edestakaisin. Mainio ja helppo tapa päästä tunturin laelle kunnosta riippumatta. Näköalat ylhäältä olivat sanoin kuvaamattomat. Huipulla oli pieni kahvila/ravintola, jonka terassilla on kiva istuskella näköaloja ihaillen.

En osaa sanoa tämän lyhyen kokemuksen perusteella onko Ylläs ykkönen, mutta huipulla se on ainakin. Tämä vierailu jätti vain nälän, jota täytyy tulla tyydyttämään takuuvarmasti myöhemmin, toivottavasti pidemmällä ajalla. Ylläs yllätti kesämatkaajan upeiden luontokohteiden runsaudella ja kiinnostavien retkeilyreittien paljoudella. Ja niin mukavilla majoituspaikoilla, joista kokemuksia seuraavissa postauksissa. Kesämatkailun monipuolisuudessaan Ylläs on ehdottomasti huippupaikka.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.

7.8.2016 0 comments

Lappi Luontomatkailu

Hiljaisuuden valkoinen valtakunta

by Annemaria 30.12.2015

En ole koskaan liiemmin pitänyt talvesta. Talvi on edustanut minulle pimeää ja kylmää vuodenaikaa, joka sitoo sisätiloihin ja rajoittaa elämää varsinkin sitä iloisempaa ja sosiaalisempaa puolta siitä. Koin, että talviaikaan eletään ikään kuin säästöliekillä, tarkkaillaan vain lämpömittaria ja päivitellään huonoja kelejä. Olisin hyvin voinut siirtyä untuvapeiton alle nukkumaan talviunta, jos vain joku olisi työntänyt vällyn alle punaviiniä ja suklaata säännöllisin väliajoin.

Etelän asfaltinmustalla alkutalvella on varmaan oma osuutensa siihen, että olen ollut todella ihastunut vietettyäni jouluviikkoa Lapissa. Kelit ovat vaihdelleet plusasteista paukkupakkasiin lumenvalkoisissa ja myös yllättävän lumenvaloisissa olosuhteissa. Talvilappiin yhdistetään aina kaamos, joka etelän asukille tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin vuorokauden läpeensä kestävä pimeys. Pakko todeta, että tämän vuotiseen etelän talvipimeään verrattuna Lapin pimeydestä ei voi puhua. Kun maa on vitivalkoinen, taivaalla tähtirykelmä ja nyt joulunaikaan vielä poikkeuksellinen täysikuu, hiihdellä sopii vaikka yöaikaan keskellä sysintä korpimetsää.

Lähdin tänään hiihtoretkelle Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Pakkasta oli reilut kymmenkunta astetta, suksi luisti ja valkoistakin valkoinen lumi oli verhonnut metsän hohtavaksi talven ihmemaaksi. Puhdasta, raikasta ja jumalaisen kaunista. Ja se hiljaisuus. Vain jossain kaukana korpin huuto ja juuri muita ääniä suksien ja sauvojen narskumisen lisäksi ei kuulunut. Mieleen nousi Eino Leinon runo ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun on hohtava hanki alla.”

Puiden lomasta esiin pölähtänyt valkoinen naarasporo, vaadin, pelästytti minut hetkellisesti. Kun pysähdyin, porokin pysähtyi. Se jäi hetkeksi tarkastelemaan minua nietosten lomasta hieman huolestuneena miettien ilmiselvästi olisiko tästä pipopäisestä kummajaisesta mitään uhkaa. Hetken se uteliaana malttoi olla paikallaan, kuin kuvausta varten, ja jolkotti sitten tiehensä umpihangessa. Toivottelin sille hyviä kelejä ja kantavia hankiaisia.

Matkoilla minusta on aina ollut rauhoittavaa käydä kirkoissa. Istua hetki takapenkille ja katsella vanhoja kattofreskoja tai lasimosaiikkeja, nauttia hiljaisuudesta ja pysähtyneestä tunnelmasta. Täällä vanhassa kynttiläkuusikossa tunsin samanlaista rauhaa ja pyhyyttä, suorastaan jumalallista läsnäoloa. Suuren kirkkoni valkoiset hanget olivat alttarini, lumihuuruiset, naavaiset oksat kirkkotaiteeni ja muutaman paikalle pyrähtäneen kuukkelin huilumainen viheltely kirkkokuoroni. Koskettavampaa jumalanpalvelusta ei ole olemassakaan.

Olin samaan kertaan valaistunut, uudestisyntynyt ja nirvanan saavuttanut.

www.luontoon.fi/pyha-luosto

Samppanjaa muovimukista blogi nyt myös Facebookista: www.facebook.com/samppanjaamuovimukista

30.12.2015 0 comments