En ole koskaan liiemmin pitänyt talvesta. Talvi on edustanut minulle pimeää ja kylmää vuodenaikaa, joka sitoo sisätiloihin ja rajoittaa elämää varsinkin sitä iloisempaa ja sosiaalisempaa puolta siitä. Koin, että talviaikaan eletään ikään kuin säästöliekillä, tarkkaillaan vain lämpömittaria ja päivitellään huonoja kelejä. Olisin hyvin voinut siirtyä untuvapeiton alle nukkumaan talviunta, jos vain joku olisi työntänyt vällyn alle punaviiniä ja suklaata säännöllisin väliajoin.
Etelän asfaltinmustalla alkutalvella on varmaan oma osuutensa siihen, että olen ollut todella ihastunut vietettyäni jouluviikkoa Lapissa. Kelit ovat vaihdelleet plusasteista paukkupakkasiin lumenvalkoisissa ja myös yllättävän lumenvaloisissa olosuhteissa. Talvilappiin yhdistetään aina kaamos, joka etelän asukille tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin vuorokauden läpeensä kestävä pimeys. Pakko todeta, että tämän vuotiseen etelän talvipimeään verrattuna Lapin pimeydestä ei voi puhua. Kun maa on vitivalkoinen, taivaalla tähtirykelmä ja nyt joulunaikaan vielä poikkeuksellinen täysikuu, hiihdellä sopii vaikka yöaikaan keskellä sysintä korpimetsää.
Lähdin tänään hiihtoretkelle Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Pakkasta oli reilut kymmenkunta astetta, suksi luisti ja valkoistakin valkoinen lumi oli verhonnut metsän hohtavaksi talven ihmemaaksi. Puhdasta, raikasta ja jumalaisen kaunista. Ja se hiljaisuus. Vain jossain kaukana korpin huuto ja juuri muita ääniä suksien ja sauvojen narskumisen lisäksi ei kuulunut. Mieleen nousi Eino Leinon runo ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun on hohtava hanki alla.”
Puiden lomasta esiin pölähtänyt valkoinen naarasporo, vaadin, pelästytti minut hetkellisesti. Kun pysähdyin, porokin pysähtyi. Se jäi hetkeksi tarkastelemaan minua nietosten lomasta hieman huolestuneena miettien ilmiselvästi olisiko tästä pipopäisestä kummajaisesta mitään uhkaa. Hetken se uteliaana malttoi olla paikallaan, kuin kuvausta varten, ja jolkotti sitten tiehensä umpihangessa. Toivottelin sille hyviä kelejä ja kantavia hankiaisia.
Matkoilla minusta on aina ollut rauhoittavaa käydä kirkoissa. Istua hetki takapenkille ja katsella vanhoja kattofreskoja tai lasimosaiikkeja, nauttia hiljaisuudesta ja pysähtyneestä tunnelmasta. Täällä vanhassa kynttiläkuusikossa tunsin samanlaista rauhaa ja pyhyyttä, suorastaan jumalallista läsnäoloa. Suuren kirkkoni valkoiset hanget olivat alttarini, lumihuuruiset, naavaiset oksat kirkkotaiteeni ja muutaman paikalle pyrähtäneen kuukkelin huilumainen viheltely kirkkokuoroni. Koskettavampaa jumalanpalvelusta ei ole olemassakaan.
Olin samaan kertaan valaistunut, uudestisyntynyt ja nirvanan saavuttanut.
Samppanjaa muovimukista blogi nyt myös Facebookista: www.facebook.com/samppanjaamuovimukista
