Joka vuosi Lapin reissullamme olemme laittaneet tavoitteeksi uuden tunturin valloittamisen. Tänä kesänä Pää pilvissä blogin innoittamana päätimme tehdä päivän retken asemapaikastamme Luostolta Kittilän puolelle Kumputunturiin.
Innolla starttasimme matkaan sankasta aamusumusta huolimatta. Niin innolla, että taas kerran kumpikaan meistä ei muistanut tarkistaa tarkempia ajo-ohjeita. Jälkiviisas on helppo olla, mutta jos jotain tältä reissulta opin, niin sen, että maastoon en enää lähde pelkän musta tuntuu/muistaakseni/luin jostain ohjeistuksen perusteella. Perille löytäminen ei tällä kertaa sujunut ihan kuin Strömsössä.
Ajoimme siis aamutuimaan Sodankylän tietä Kittilään päin ja noin kahdeksan kilsan päästä Tepsan kylästä käännyimme oikealle, jossa oli tienviitta Kumputunturi. (Tähän saakka olimme ajo-ohjeet sisäistäneet). Vaan hetken päästä tuli tenkkapoo; olimme tienristeyksessä, jossa tuli valita kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Aamu oli kovin sumuinen, emmekä itse tunturista nähneet sankan pilvirintaman vuoksi piirtoakaan, joten siitäkään emme voineet päätellä kumpaan suuntaan kääntyisimme. Randomina valitsimme oikealle kaartuvan tien. Miehelläni oli jostain mielikuva, että tietä ajettaisiin kahdeksan kilometriä parkkipaikalle, josta vaelluspolku lähtisi. Kymmenen kilometrin kohdalla alkoi epäilys kalvamaan. Terveisiä vaan metsiemme hallitukselle: olisiko suuri kustannuserä laittaa tuohon tienristeykseen opaste helpottamaan perille löytämistä?
Puhelimessa oli sen verran verkkoa, että pystyin soittamaan Levin matkailuneuvontaan. Asiakaspalvelija yksi ei ymmärtänyt ollenkaan missä olemme ja virkailija kaksikaan ei osannut vastata kysymykseen oikealle vai vasemmalle, vaan kehotti meitä valitsemaan enemmän ajetun tien. Jaa, tässä kohtaa vähän vaikea sanoa… Hän kuitenkin epäili meidän olevan väärällä tiellä, koska reitillä ei ollut juurikaan nousua. Siispä käänsimme automme ympäri, ajoimme takaisin tienristeykseen ja lähdimme tällä kertaa ajamaan vasenta reittiä. Ajoimme ja ajoimme, kunnes hiekkatie muuttui asfalttitieksi ja tupsahdimme asutuksen keskelle johonkin kylään.
Siispä kysymään paikallisilta neuvoa. Pysäytin vastaantulevan mönkijänkuljettajan, joka opasti meitä kääntymään läheiselle Kumputunturintielle. Siispä sinne, vaan hetken ajettuamme tuli eteen taas tienristeys: Kumputunturintie ja Kumputunturin metsätie. Mies oli opastanut meitä ajamaan mökkikylän ohi, mutta kummankohan tien varressa se mökkikylä mahtoi olla? Eikä tunturista sumun vuoksi vieläkään minkäänlaista näkymää.
Minusta Kumputunturintie kuulosti johdattelevammalta, joten sinne. Ja taas ajettiin ja ajettiin, mutta mitään parkkipaikkaa ei tien päästä löytynyt. Puhelimessa ei ollut minkäänlaista kenttää, joten siitäkään ei apua ollut. Auto taas ympäri ja palasimme kylään. Onneksi tällä kertaa saimme ystävälliseltä pariskunnalta selkeät ohjeet. Itse asiassa ihan ensimmäinen tie olisi ollut se oikea, olimme vaan antaneet liian aikaisin periksi. Koska olimme ajaneet näinkin pitkälle, meidät opastettiin toiselle reitille, joka sijaitsi Kumputunturin metsätien päässä. Takaisin siis äskeiseen paikkaan, tällä kertaa oikealle kääntyvälle tielle ja sieltä tien päästähän parkkipaikka löytyi.
Vihdoinkin pääsimme maastoon ja polulle kohti tunturia, jonka olemassaolosta ei usvan vuoksi vieläkään minkäänlaista merkkiä. Totesimmekin, että tämän aamuisella tuurillamme sumu ei hälvenisi laisinkaan, emmekä näkisi ylhäällä yhtikäs mitään. Onneksi tässä kohtaa onni kääntyi.
Kumputunturiin kannatti vaeltaa. Maasto oli mukavan vaihtelevaa käsittäen aluksi lehtometsää, sitten yli 200 vuotiasta havumetsää ja ennen puutonta vyöhykettä vaivaiskoivikkoa. Polku nousi koko matkan loivasti, mitenkään vaativaa noin neljän kilometrin taival ylös ei ollut. Harmitti vaan, kun matkaa tehtiin sumupilvessä eikä menomatkalla ympärille avautuvia näköaloja pystynyt ihailemaan.
Jotain hyötyäkin aamuisesta sähellyksestä oli. Saavuimme laelle onneksemme aiottua myöhemmin, sopivasti juuri siinä kohtaa, kun aurinko alkoi ilmestyä pilviverhon takaa ja avasi meille esiripun huikeisiin maisemiin. Tässä kohtaa ymmärsin todellakin mitä tarkoittaa tunturilappi. Horisontissa siinsivät Ylläs, Pallas, Aakenus, Levi, Nattaset, Luosto… Olipa tässä näköalakahvilassa hienoa nauttia eväitä.
Itse tunturin laki koostui poikkeuksellisesti järeistä kivenjärkäleistä, joten liikkuminen siellä oli hieman hankalaa. En paljoa ymmärrä geologiasta, mutta jääkausi ymmärtääkseni oli rakentanut tämän kivilouhoksen. Ilmeisesti kivimassa oli joskus ollut sulaa, sillä mielenkiintoista oli huomata kuinka suuriin kivenmöhkäleisiin oli ikään kuin liimautunut pienempiä yksittäisiä kiviä.
Tunturin laella oli entinen palovartijan maja autiotupana, jossa saattoi yöpyä sekä huvimajaa muistuttava näköalamökki. Liekö metsänvartija täältä tähystellyt maastopaloja?
Kumputunturin laki oli hieno paikka 581 metriä merenpinnan yläpuolella. Helppo saavuttaa (kunhan ensin löytää parkkipaikalle 🙂 ) tunturin tarjoillessa hulppeat näkymät tunturilapin keskiössä. Kannatti käydä.
Täältä tarkemmat ajo-ohjeet:
