Kaksi ja puoli kuukautta miehen kuolemasta. Elämän peruspilarit ovat pettäneet. Haahuilen vailla suuntaa jossain välitilassa. Entistä elämää ei enää ole, muttei uuttakaan. Ympärillä ihmiset odottavat innolla tulevaa kesälomaa. Minä en odota mitään.
Suru tulee ryöppyinä ja useimmiten varoittamatta. Se istuu olkapäälläni odottaen sopivaa hetkeä ottaakseen vallan. Tietty ruoka, paikka, tilanne, biisi, mikä vaan kelpaa surulle. Ja sitten tulee romahdus. Samassa hetkessä tai yhdessä lauseessa voi asua sekä nauru että itku. Mieli elää omaa elämäänsä ja sen ohjaimissa on suru.
Koen suurta ulkopuolisuuden tunnetta. En oikein kuulu mihinkään, enkä tiedä mitä minun pitäisi elämälläni tehdä. Aika ajoin koen avuttomuutta ja voimattomuutta, mutta kaikkein suurin tunteista on yksinäisyyden kokemus. On raskasta päättää kaikesta yksin ja tehdä niin pienet kuin suuret asiat kaikki yksin. Moni entisen elämäni tärkeä asia tuntuu nykyisin merkityksettömältä.
Möin minulle rakkaan talomme ja muutin kirjani entiselle asuinpaikkakunnalleni. Minulla on ihan kiva uusi koti, jota en vain osaa vielä kutsua kodiksi. Huomaan puhuvani asunnostani tai sanon meneväni kämpille. Kuvaa hyvin tunnetilaani. Olen jollain tasolla irtolainen, henkisesti koditon ja eksyksissä.
Yritän vähän keinotekoisesti järjestää itselleni kaikenlaista ohjelmaa ja päiviini sisältöä. Sisimmässäni tiedän, etten tule juurikaan nauttimaan monestakaan asiasta, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin viettää painostavia hetkiä yksin neljän seinän sisällä. Tarvitsen yksinoloa, mutta samalla en pystykään olemaan sinut sen kanssa.
Päätin lähteä viettämään juhannusta yksin Lappiin. En koe olevani vielä valmis juhannuksen viettoon isolla porukalla. Paremmalta ajatukselta tuntui paikan vaihdos ja matkustaminen tunturiterapiaan. Niin monet kerrat Lappi on tarjonnut päätä puhdistavaa voimaa ja monenlaisia eheyttäviä tunteita. Vähän jännittää, millainen Lappi-kokemus tästä tulee, nyt ensi kertaa ihan yksin.
Uusi arki on vaatinut myös paljon käytännön asioiden opettelua. En ole oikein vieläkään löytänyt rytmiä syömiseen, kotirutiineihin tai oman hyvinvoinnin vaalimiseen, kuten vaikkapa liikuntaan. Pitäisi jotenkin päästä pois ei huvita -moodista ja löytää asioille jälleen merkitystä.
Tiedän, että jossain syvälläni elää paljon tukahdutettua elämää, joka odottaa ulospääsyä. Toistaiseksi suru on tukkinut tiehyeet, enkä pysty aloittamaan uutta elämääni niin kuin toivoisin. Mutta uskon, että vaikka suru tulee varmaan aina olemaan osa minua, se ei loputtomasti pysty hallitsemaan minua. Sitten on aika jonkun uuden.
Luin jostain, että surusta voi myös oppia jotain. Suru voi tuoda mukanaan herkkyyttä kohdata elämän haurautta, mutta samalla suru voi opettaa löytämään itsessään piilevää vahvuutta. Parhaimmassa tapauksessa suru kirkastaa sen, mikä on tärkeää. Jos hyvin käy, surun kautta voin löytää paremman version itsestäni.
Lainasin yllä Thomas Wilderin tunnettuja sanoja. Vapaasti suomennettuna: ”On raskasta kääntää sivua, kun tiedät, ettei se joku tule olemaan seuraavassa luvussa… mutta tarinan on jatkuttava.” Kaikesta huolimatta uutta kohden.
6 comments
Raskasta se on, tiedän. Jos jotain olen oppinut niin tämän; älä pakota itseäsi toimimaan vastoin tunteita. Toivon sinulle voimia, on hienoa että jaksat kirjoittaa -sekin autaa.
Kiitos. Viisas neuvo. Tunteilleen ei tosiaan mitään voi. Mitä enemmän niitä yrittää tukahduttaa ja siirtää syrjään, sitä voimakkaammin ne vaan pyrkivät esiin.
Ymmärrettävää, että suru valtaa arjen tässä hetkessä. Puolisosi kuolemasta on vasta vähän aikaa vaikka se saattaakin tuntua ikuisuudelta. Paljon olet tässä lyhyessä ajassa joutunut tekemään ja saanut aikaan. Surua varmasti tuottaa myös yhteisestä kodista luopuminen ja uuteen kotiin tottuminen (jota vielä asunnoksi/kämpäksi sanot). Surua siitä ettei toinen ole enää jakamassa arkea tai niitä matkakokemuksia mitä teillä on ollut ja oli suunnitelmissa, laittamassa yhteistä ateriaa tai istumassa viinilasillisen ääressä keskustellen asioista ja nauramassa yhteisille muistoille. Nyt teet kaiken yksin, joudut suunnittelemaan ja tekemään kaiken yksin, suremaan yksin.
Toisaalta mieti, olisiko puolisosi halunnut sinun olevan onneton? Vai olisiko hän halunnut kuitenkin sinun olevan onnellinen, nauttivan elämästäsi, koska sinä kuitenkin olet elossa?
Olet lähdössä Lappiin, voitko siellä pohjoisen tuulien mukaan antaa pahimman surusi ja tuoda reissun jälkeen kotiin ajatuksen, että puolisosi tuonpuoleisessa on onnellinen sinun puolestasi, että elät?
Nämä sanat voivat kuulostaa kliseisiltä, ja varmaan ovatkin sitä… anteeksi näistä kliseisistä ajatuksista ja sanoista, ne eivät varmasti lohduta tässä hetkessä!
Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää, jaksamista surun keskellä ja ennen kaikkea sitä, että elät ja myös käyt suruasi läpi kirjoittamalla ja jakamalla kokemuksesi täällä blogissa. Voiko sanoa, että kirjoittaminen on sielun terapiaa?
Kiitos Maija. Niin se on, että jokainen arkinenkin asia muistuttaa toisesta ja yhteisistä hetkistä. Ja nostaa osaltaan surun pintaan. Kaikki vaatii tässä uudessa tilanteessa niin paljon sopeutumista ja totuttelua. Suru tulee ryöppyinä. Se ei paljon kysele, milloin sopisi tulla. Eikä sitä pysty ohjailemaan. Huomasin, että mitä tiukemmin yritän sitä suitsia, sitä kiivaammin se pyrkii pintaan. Uskon, että kunhan aikaa menee vähän enemmän, suru muuttaa muotoaan ja heikentää otettaan.
Kirjoittaminen on minulle tosiaan parasta terapiaa. Pysyn paremmin järjissäni, kun saan pään sisällä vellovan ajatusmassan ”paperille”.
Olet keskellä elämäsi ehkä suurinta muutosta, ei ihme että kaikki on kuin sumussa eläisi. Olet toisenlainen ihminen tämän jälkeen ja – uskon näin – herkempi näkemään ympärilläsi sekä kauneutta että pimeyttä. Loppujen lopuksi se, joka nauttii eniten elämästään ja jolla on kyky siihen, on voittaja. Voit myöhemmin todeta: on ollut hyviä ja huonoja päiviä. Hyviä on ollut enemmän.
Oikeastaan vasta nyt tajuan, kuinka suuri tämä muutos elämässäni onkaan. Lähes kaikki on mennyt uusiksi. Vaikka juuri nyt kaikki on kovin näköalatonta, täytyy toivoa, että joku päivä jälleen kirkastuu ja saan ilon ja värit takaisin elämääni.