Kuusi opettavaista tuntia sairaalan päivystyspoliklinikalla

Käynti sairaalan päivystyspoliklinikalla avasi silmäni monella tapaa. Pääsin kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle tuiki tuntematon. Samalla koin piinaavaa pelkoa ja äärimmäistä helpottuneisuutta.

Voin pitää itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun ei ole ollut paljoakaan tarvetta availla oman tai läheisteni sairauksien takia sairaaloiden ovia. Sairaalamaailma on jäänyt vieraaksi ja siitä varmaan johtuu, että minulle tulee aina kummallisen  jännittynyt, ehkä jopa vähän ahdistunut olo, astuessani sairaalan ovien sisäpuolelle.

Niin kävi tälläkin kertaa. Voimakas vatsakipu ajoi työterveyden kautta sairaalan päivystyspoliklinikalle, paikkaan, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin.

Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus lienee paras kuvaus tunnetilasta, joka iski päälle. Olin oudossa tilanteessa, oudossa paikassa, täysin toisten ohjeistettavissa. Asettauduin pitkäkseni minulle osoitettuun vuoteeseen, puin sairaalan vermeet päälleni ja sitten alkoi pitkä odotus.

Pelottava tilanne.

Tällaisissa tilanteissa tulee usein miettineeksi ihan absurdeja juttuja. Kuten sitä, että miksi sairaalan vaatteiden täytyy olla niin rumia. Tulee entisestään kurjempi olo sairaalan rujoissa pyjamissa. Harmittelin myös sitä, että olin juuri tänään pukenut päälleni näin rumat alusvaatteet. Tiedän, tämä on aivan älytön ajatus, mutta ehkä juuri outo ja hermostuttava tilanne saa tarttumaan johonkin tuiki tavanomaiseen.

Voin muuten sanoa, että sääliksi käy hoitohenkilökuntaa, joka joutuu työskentelemään koko työpäivän kasvomaskien kanssa. Ovat kertakaikkisen epämukavia ja huonosti istuvia. Maskiin ei saisi koskea, vaikka väkisin tulee yhtämittaa tunne, että sen asentoa pitäisi korjata. Mitä lie Tiina Jylhä -malleja, mutta maski kutitti ja kuumotti, sai silmälasit huurtumaan ja jos otti rillit pois, maskin yläreuna tökki alaluomea.

Siinä maatessa oli aikaa kuunnella ja seurailla, mitä ympäristössä tapahtui. Ja kyllähän siellä tapahtui. Vähän oli kuin olisin seurannut telkkarin tapahtumarikasta sairaalasarjaa.

Toisella puolella vartija ja hoitajat yrittivät rauhoitella aggressiivista nuorukaista, joka ei osoittautunut kovin yhteistyöhaluiseksi. Korona on täällä työskenteleville itse asiassa vain yksi uhka muiden joukossa. Väkivallan uhka lienee näissä hommissa päivittäistä, ainakin käytävällä näytti päivystävän samaan aikaan kaksikin vartijaa. Pani myös miettimään, että mikähän on mennyt tuonkin nuoren elämässä niin pahasti pieleen, ettei halua tai pysty ottamaan edes hoitavaa apua vastaan.

Toisella puolella hoitaja yritti saada selvyyttä dementoituneen ja huonokuuloisen vanhuksen tilasta. Hoitaja joutuu huutamaan kysymykset, mutta vastausten saaminen osoittautui silti haastavaksi.

”Miksi te olette tulleet tänne”, huutaa hoitaja. ”En mie tiiä”, vastaa vanhus. ”Onko teillä kipuja?”, hoitaja jatkaa. ”Ei miulla vissiin ole.” ”Tiedättekö, missä te olette?”. Ei vastausta. ”Missä te asutte?” Ei vastausta. ”Tiedättekö mikä päivä tänään on?” ”En mie muista”, vastaa vanhus. ”Muistatteko, mikä vuosi nyt on?”, kysyy hoitaja viimeksi. ”Jotain 1900 aloittaa vanhus”. Hoidon tarpeen kartoituksessa näytti nyt olevan melkoista haastetta.

Käytävältä alkoi kuulua kovaa metakkaa. ”Saatanan apina, älä koske minuun”, raivoaa sisään tuotu uusi potilas, sanottakoon häntä vaikka kassialmaksi. Siinä saivat haistattelujen kera kuulla kunniansa koko hoitohenkilökunta. Vartijaa tarvittiin useaan otteeseen rauhoittelemaan kierroksilla käyvää karkeasuista naista.

Mietin mielessäni miltä minusta tuntuisi, jos joutuisin työssäni kokemaan haistattelua päivittäin. Kaikkeen varmaan tottuu ja nahka paksuuntuu, mutta siltikin se tuntuu kovin ikävältä. Samalla ajattelin myös sitä, että on hienoa, että on tällainen yhteiskunta, jossa hoito kuuluu kaikille, myös niille kaikista heikoimmassa asemassa oleville.

Tämä nainen kesti kutakuinkin rauhallisena, mitä nyt vähän vapisutti.

Oma tapaukseni myös eteni. Hoitaja kävi ottamassa muutaman putkilon verta. Kyynärtaipeeseen asennettiin kanyyli ja lääkäri kävi tutkimassa ja kysymässä tilanteestani. Sitten taas odoteltiin. Vilkaisin aina välillä puhelimeeni ladattua Koronavilkkua. Ei havaittuja altistumisia.

Vähän ihmettelin sitä, että minulta otettiin samat kokeet uudelleen kuin aiemmin tänään Terveystalon työterveydessä. Liekö joku tietoturvaan liittyvä asia, etteivät eri tahojen hoitolaitokset voi päästä näkemään toistensa tiedostoja? Minusta tämä tuntui lähinnä rahan haaskaukselta. Olin valmis näyttämään sairaanhoitajalle Oma Terveys sivustoon kirjaantuneet tulokset, mutta tämä ei käynyt. Jokainen taho haluaa näköjään tehdä omat testit.

Hoitaja tuli kertomaan, että minun piti valmistautua siihen, että kohta mennään TT-kuviin. Audi TT on ainut, mikä tuosta kirjainyhdistelmästä tuli mieleen, joten googlaus oli paikallaan. Tietokonetomografiasta oli kyse eli jonkinlaisesta kehon viipaleröntgenkuvauksesta.

Porukkaa tuli päivystykseen yhä vaan lisää. Näytti siltä, että suurin osa poliklinikan asiakkaista oli vanhuksia ja erityisesti kaatumisillaan itseään kolhinneita. Jäin miettimään, että ihmisten eliniän vain kasvaessa, riittääkö hoitokapasiteetti? Vanhusten hoitotarve tulee kasvamaan rajusti ja sitomaan suurimman osa hoitoresursseista. Kun ja jos itse olen tuossa tilanteessa, välittääkö enää kukaan? Onko meitä vaan yksinkertaisesti reursseihin nähden liikaa?

Hetken päästä hoitaja tuli hakemaan minua kuvauksiin. Muistin nähneeni jossain tv-ohjelmassa kyseisen TT-kuvaushärvelin. Tutkimuksessa maataan selällään ja ympärillä pyörähtää muutaman kerran pyöreä karusellimainen yksikkö. Kuvaus oli täysin kivuton, mitä nyt varjoaineen laittaminen tuntui hieman epämiellyttävältä. Koko juttu kesti vain muutaman minuutin.

Kiitin taas yhteiskuntaa, joka mahdollistaa tällaisen tutkimuksen. Valvomossa olevasta henkilömäärästä päätellen kyse ei ollut ihan halvasta toimenpiteestä.

Paluumatkalla vuoteelleni yritän ottaa vettä, mutta hoitaja tuli nopeasti kieltämään juomisen. Koska ei tiedetä vielä jatkotoimenpiteistä, en saisi juoda.

Seuraavaksi vierelleni tuotiin tippapulloteline. Verensokerini on kuulema niin alhainen, että minua piti nesteyttää. ”Kunhan kirurgi ehtii, hän tulee kertomaan tuloksista ja jatkotoimenpiteistä”, hoitaja valaisee minua. Mitä, apua? Onko tämä jotain vakavaa? Aloin olla toden teolla huolissani.

Tässä kohtaa tietämättömyys lisää tuskaa. Kun ei tunne sairaalan käytäntöjä, jopa tippapullo tuntuu pelottavalta.

Seuraavat pari tuntia olivat piinaavan pitkät. Alkoi suorastaan vapisuttamaan. Siinä odotellessa oli aikaa miettiä kaikenlaista. Mitä tekisin, jos saisin huonoja uutisia? Miltä tuntuisi, jos yhtäkkiä kaikki pantaisiin uusiksi? Tai miltä mahtaisi tuntua, jos pitäisi valmistautua siihen, että tämä elämä olisi tässä? Loppupelissä oikeastaan terveys on ainut, jolla on merkitystä. Jos saisin terveen paperit, lupasin olla vähemmän huolissani kaikesta.

Sitten lääkäri tuli ja kertoi ”hyvät” uutiset. Minulla oli tulehdus suolistossa, joka oli lääkkeillä hoidettavissa. Olisin voinut halata tuota nuorta naislääkäriä. Voisin pukea päälleni ja lähteä sairaalasta kotiin. Jatkaa elämääni normaalisti. Nauttia tulevista päivistä täysillä.

Espanjassa ihmiset kokoontuivat iltaisin koronan riehuessa taputtamaan käsiään kunnianosoituksena hoitohenkilökunnan työlle. Minä taidan nyt vähän taputtaa itsekseni päivystyspoliklinikan henkilökunnalle kiitokseksi saamastani hyvästä hoidosta.

Jaksamista teille kaikille hoitoalan osaajille vaativaan työhön, joka on täynnä monella tapaa haastavia tilanteita. Ja taputan minä myös suomalaiselle tasavertaiselle terveydenhoidolle.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista