Luonneanalyysiä: yli-innokas ja liian utelias kuormittuu helposti

Kannan usein mukanani tunnetta, että elämässä on liikaa kaikkea. Liikaa töitä, liikaa tekemistä, liikaa tavaraa, liikaa suunnitelmia, liikaa odotuksia, liikaa huolia…

En oikein ymmärrä, miksi koen jatkuvasti olevani niin ylikuormittunut. Kaikki tuntuu olevan ihan mallillaan ja kotona on mieskin, joka kantaa suurimman vastuun kotitöistä. Siltikin pääkoppa tuntuu liian täydeltä ja mieltä kalvaa jatkuva riittämättömyyden tunne.

Sinkoilen sinne sun tänne ja siinä välissä yritän saada jotain tolkkua arjen vaateista. Öisin heräilen unista, joissa olen ajautunut mahdottomiin tilanteisiin ja herätessä tunnen suurta helpotusta, että kyse oli onneksi vain unesta.

Eniten tässä yhtälössä mättää se, että nykyisellään minulla on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan aiemmin. Nyt, jos koskaan, pitäisi olla tarpeeksi aikaa tehdä ja touhuta ja ennen kaikkea saada tehdyksi jotain sellaista, mitä on suunnitellut. En ehdi, en jaksa tai en muuten vaan saa aikaiseksi. Mihin ihmeeseen kaikki aikani oikein hukkaantuu?

Aina menossa jonnekin.

Vähensin seitsemän vuotta sitten leipätyön määrää reippaasti ja vaihdoin yrittäjyyden osa-aikatyöhön. Kuvittelin, että nyt jää aikaa purkaa vuosien suunnitelmia ja toiveita. Aloittaa uuden kielen opiskelu, opetella laittamaan ruokaa, uppoutua leivonnan saloihin, tehdä elämäntapamuutos, perustaa hyötypuutarha, kiertää Suomen kansallispuistot, lukea kaikki ne sadat kirjaklassikot, joita ei koskaan muka ennättänyt, opetella tuntemaan Suomen linnut ja päiväperhoset, osallistua eläinten hyväntekeväisyystoimintaan, suunnitella remonttia, matkustaa kaikkiin niihin maihin, joista olen aina haaveillut….

Maailmanvalloitukseni on vielä hieman vaiheessa. Sinuhe egyptiläinen lukematta. Espanjan opiskelu alkeistasolla. Hyötypuutarhani käsitti muutaman kesäyrtin. Painoa on tullut vain lisää ja kuntosali ei innosta. Perhostuntemukseni on edelleen nokkosperhostasoa. En osaa edelleenkään kokata enkä leipoa. Japani, Färsaaret ja Islanti vielä odottavat. Ja työrintamalla huomasin taas tekeväni täyttä päivää. Mikä ihme tässä kokonaisuudessa oikein mättää?

Ongelmani on luonteeni. Jos kysyt mistä pidän tai olen kiinnostunut, voin helposti luetella sadan asian listan. Jos taas kysyt, mistä en pidä, luettelosta tulee aika tynkä.

Olen kiinnostunut vähän kaikesta ja usein ihan äärilaidoista. Minua riivaa jonkin asteinen yliuteliaisuus kaikkea kohtaan. Tykkään yhtä paljon matkustaa kaupunkeihin kuin Lapin erämaahan. Rakastan metsää ja hiljaisuutta, mutta välillä kaipaan ihmisten keskelle suurkaupungin sykkeeseen. Viihdyn viiden tähden hotellissa, mutta myös vaatimattomassa eräkämpässä ilman mukavuuksia. Nautin nokipannukahveista nuotiotulilla, mutta siemailen mielelläni samppanjaa viinibaareissa. Haaveilen joutilaisuudesta, mutta täytän vapaa-aikani kaikella sälällä. Se, että tykkää vähän kaikesta, voi joskus olla jopa väsyttävää.

Elämä on tasapainoilua kaikkien ärsykkeiden keskellä.

Innostun myös helposti, mikä on samaan aikaan sekä heikkous että mahdollisuus. Kaikki te, jotka tunnistatte tämän piirteen itsessänne, tiedätte, miten helposti liika innostuminen voi johtaa niin hyvään, mutta valitettavasti loppupelissä myös ei-toivottuihin asioihin.

Kun tähän soppaan sekoitetaan aimo annos spontaanisuutta ja hitunen luovuutta, niin sitähän on hetken mielijohteesta menossa pää kolmentena jalkana milloin minnekin.

Olen yleensä valmis vähän kaikkeen ja lähden helposti mukaan asioihin, etenkin niihin, jotka ovat uusia ja ennen kokemattomia. Tässä vaan usein tahtoo käydä niin, että a) aika ei riitäkään tai b) ensi-innostuksen jälkeen asiat tuppaavat jäämään alkutekijöihin. Kyllästyn helposti ja ennen pitkää keksin taas uuden jutun. Pitkäjänteisyys ei totisesti ole minun taitolajini.

Inhoan myös ei-sanaa, joka johtaa usein siihen, että tilanteissa, joissa pitäisi sanoa ei, sanonkin ”vahingossa” kyllä. Ja sitten taas haron hiuksia ja poden aikapulaa. Koen töissäkin olevani jotenkin huono, jos en ole valmis ottamaan yhtämittaa lisätöitä.

Joskus pitäisi vain pysähtyä.

Voikohan ihminen luonteelleen mitään? Joskus vaan tuntuu, että olisi paljon helpompaa, jos pystyisi oikeasti tyytymään edes vähän vähempään, eikä olisi koko aikaa kurottamassa jotain uutta kohden. Kuulostaa ehkä kliseiseltä puhua hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, mutta tämä taito tekisi itselleni ilmiselvästi hyvää. Jos vain pystyisi.

Pian koittaa kauan kaivattu lomajakso ja pitkään odotettu matka. Valloitettavana on kolme ihanaa kaupunkia täynnä mielenkiintoa ja uusia houkutuksia. Aika ”paha” kombo tällaiselle luonteelle. Maailma odottaa haltuunottoa. Toivottavasti en ole kovin uupunut, kun palaan kotiin 🙂

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista