Viikon varrella koettua ja värien kaipuuta

Suomen tammikuu näyttää marraskuulta. Katsoin lentokoneen ikkunasta ulos ja mietin, että kuka on sammuttanut kaikki valot.

Kotona jälleen pienen mutkan kautta. Malagan kone oli lähes tunnin myöhässä, minkä seurauksena missasin viimeisen junan. Ei auttanut muu kuin yöpyä lentokenttähotellissa ja nauttia Pringles-illallinen hytin kokoisessa huoneessa. Aamulla herätys viideltä, jotta ennättäisin ensimmäiseen junaan ja aloittamaan duunit ajoissa. Tästä se arki taas lähtee.

Aamiaisella huomasin, että tomaatit eivät maistuneet miltään. Voi näitä suomalaisia keinovalon alla kypsytettyjä kasvihuonevihanneksia. Tomaatilla ja tomaatilla on eroa. Jos aina napsii mauttomia vihanneksia, sitä unohtaa jossain vaiheessa, miltä maistuu auringon kypsentämä mehukas punaposki.

Olipa mielenkiintoista kuunnella lentokenttäbussissa kahden matkailijan keskustelua. Höristelin korviani, kun kuulin Herra X:n kommentteja Fuengirolasta. ”Sellainen suomalaisghettohan se on. Ei siellä muuta ole kuin suomalaisia, suomikauppoja ja suomiravintoloita. Jopa kadunnimet ovat suomenkielellä. Asunnot ovat homeisia, kosteita ja vetoisia. Sähkö on monta kertaa Suomea kalliimpaa ja sääkin on talvella ihan jäätävää. Kuka sinne nyt haluaa?”

Ei herra itse ollut Fuengirolassa käynyt, mutta tuttavat olivat kertoneet. Siksi hän oli lähdössä Kanarialle, se kun on sitä paljon aidompaa Espanjaa. Mitäpä tuohon nyt mitään sanomaan. Sieltähän ne tulivat taas kaikki Fuengirolan stereotypiat ”asiantuntijan” suusta. Hyvää matkaa vaan.

Kotona oli ihanaa mennä kylppäriin, joka oli lämmin. Vaikka Espanjan asuntomme saa lämpimäksi lämpöpumpuilla, kylppärimme on ilman minkäänlaista lämmitystä ja siksi aina aika viileä. Pyyhkeet on pakko nostaa kuivumaan muuanne.

Oli pitkästä aikaa ihanaa tepastella paljain jaloin lämpimällä lattialla. Tuli mieleen ne kotikaupunkini intialaisopiskelijat, joiden suurin huoli Suomeen muutossa oli ollut, että miten he tarkenevat asunnoissaan näin kylmässä maassa. Olivat onneksi joltain kuulleet, että täältä saa ostaa sellaisia lämpimiä makuupusseja, jotka kestävät jopa pakkasasteita.

Pitkän tauon jälkeen tuntui töiden aloittaminen ihan hyvältä. Luulin lamaantuvani paluusta, mutta minullahan onkin ihan hyvä flow päällä. Tauko on selvästi tehnyt hyvää. Normiarki tässä kohtaa ei maistukaan niin puisevalta kuin kuvittelin.

Olin unohtanut, miten aikaisin tulee pimeää. Missä välissä se päivä oikein olikaan? En ehtinyt huomaamaan.

Parina ensimmäisenä aamuna herättyäni en ole heti muistanut missä olen. On pitänyt vähän aikaa tuijotella makuuhuoneen seiniä ja tehdä tuttavuutta tämän toisen todellisuuden kanssa. En tiedä mistä johtuu, että olen nähnyt poikkeuksellisen paljon unia, hyvin sekavia sellaisia.

Toissapäivänä olisi pitänyt olla Matkailumessuilla Helsingissä. Tarkastelin työtilannettani ja totesin, että nyt on pakko laittaa jäitä hattuun ja leipätyö etusijalle. Harmitti jättää väliin kaikki kivat kutsut, mutta tässä kohtaa tarvitsen jokaisen työpäivän selvitäkseni aikatauluista.

Toisaalta epämääräisen käytävävaeltelun ja osastolta toiselle marhaamisen rinnalle haluaisin mennä messuille paremmalla suunnittelulla. Ottaa etukäteen yhteyttä mahdollisiin uusiin yhteistyökumppaneihin ja valmistautua miettimällä, mitä annettavaa bloggaajana minulle eri yrityksille voisi olla. Onneksi on uudet messut vuoden päästä. Sinne tähdätään.

Kävin katsomassa uuden kotimaisen elokuvan Teräsleidit. Typerästä ja täysin sopimattomasta nimestään huolimatta leffa oli ihan viihdyttävä ja antoi jopa ajattelemisen aihetta. Se, että vanhat naiset juovat viinaa ja harrastavat seksiä oli kuitenkin vain sivuseikka. Taustalla oli vakavampaa sanomaa. Onko pakko elää 75-vuotiaaksi ymmärtääkseen vasta, että omia toiveitaan pitää kuunnella?

Vähän väkisin kootun juonikuvion sai pysymään kasassa väliin jopa herkullinen ja kärkevä dialogi. Ja ehdottomasti nuo kolme upeaa ja kokenutta naisnäyttelijää: Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta. Erityisen iloinen olen myös siitä, että tässä elokuvassa on iäkkään naisen poikkeava näkökulma. Muutakin voi tehdä kuin osallistua pelargoniakerhoon…

Tuli mieleen eräs lukemani ajatus: kuolinvuoteella moni harmittelee sitä, mitä jäi tekemättä, ei niinkään sitä, mitä tuli tehdyksi. Olisiko tässä jotain muistettavaa loppu elämälle?

Viikon varren askelmittari näyttää heikkoja lukemia. Viime vuoden malliin, mieli ei halua ulos synkkyyteen. Olen poistunut kotoa vain sen verran kuin työasiat vaativat. Viikon saldo Fugessa 56,4 km + päälle 1 x padel ja 1x pingis. Lukemat viikolta kotisuomesta 19,3 km. Pitäisi varmaan laittaa jonkin sortin pakkovaihde ja ruoskinta päälle.

Mikä on sinusta suurin ero arjen välillä Suomessa ja Espanjassa, kysyi ystäväni. Hmmm, tammikuinen arki on Suomessa harmaa. Espanjan arki on kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti paljon värikkäämpi. Osittain sitruunankeltainen, osittain palmunvihreä, vähän appelsiininoranssia, merensinistä ja häivähdys bougainvilleanpunaista. Voi hyvänen aika, miten paljon auringon lisäksi kaipaankaan noita Espanjan asuinmiljööni värejä.

Älkää sitten ihmetelkö, miksei hosita lähteä lenkille.

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista