Olavi Uusivirta laulaa tunnetussa biisissään siitä kuinka helppoa on olla onnellinen ja tyytyä siihen mitä saa. Kahden viime kuukauden aikana olen saanut tuntumaa siitä, kuinka vaikeaa onnellisena oleminen voikaan olla. Ei auta, vaikka olen aiemmin luokitellut itseni lähes yltiöpositiiviseksi ihmiseksi. Kun elämä murjoo kunnolla, siinä on kuulkaa vaikeaa tuntea onnellisuutta ja kiitollisuutta.
Hyvää uutukaista vuotta. Toivottavasti vuotesi on lähtenyt iloisemmissa merkeissä käyntiin kuin meillä. 14.11. meidän elämän kivijalka romahti. Mies sai lääkäriltä huonoja uutisia. Syöpä. Paha sellainen. Sen jälkeen ilon aiheet ovat olleet vähissä.
Ensimmäiset viikot menivät itselläni itkeskellessä ja väliin jopa raivotessa tilanteen toivottomuutta. Nyt kahden kuukauden päästä diagnoosista tuntuu, että olen tässä kohtaa lähinnä lamaantunut. Olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan sopeutua tilanteeseen, mutta vaikeaa se on ollut. Voi olla, etten pysty koskaan olemaan sinut eteen tulleiden asioiden kanssa.
Syöpä on työntänyt meidät ahtaalle. Elämme kuin vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. Emme voi tehdä juuri mitään. Emme voi mennä mihinkään. Emme voi suunnitella mitään. Hädin tuskin uskaltaa edes toivoa mitään. Suuren infektioriskin ja moninaisten haittavaikutusten vuoksi syöpähoidot estävät meiltä normaalin ja vapaan elämän. Sen hyvän elämän, mihin olimme aiemmin tottuneet.
Elämämme pyörii täysin syövän ympärillä. Tähtäämme vain seuraaviin sytostaattihoitoihin ja siinä välissä toivomme, että miehellä olisi mahdollisimman hyviä päiviä.
Itse tarkkailen ja skannaan miestä koko ajan pysyäkseni tilanteen tasalla. Mikä on vointi, mihin koskee, mitä lääkkeitä olet ottanut, oletko nukkunut tarpeeksi ja muistanut syödä? Pitäisi varmaan osata vähän hellittää, sillä kuka jaksaa päivystää 24/7? Tuntuu vain niin avuttomalta katsoa vierestä, kun toinen kärsii kovista kivuista.
Välillä tuntuu kuin olisin itsekin sairastunut. Miten minusta onkaan näin nopeasti tullut näin synkkä ja ahdistunut. On aamuja, jolloin en jaksaisi nousta ylös ja kohdata uutta päivää, jolla ei ole tarjottavana mitään iloa. Päivät kuluvat kuin sumussa räpiköiden. Elämässä ei ole enää värejä lainkaan. Yritän vain jotenkuten selvitä arjen vaateista iltaan ja seuraavaan päivään.
Vielä harmillisemman tilanteesta tekee se, että muutimme kolme vuotta takaperin uudelle paikkakunnalle, josta emme tunne juuri ketään. Ystävät ja tukiverkosto ovat sen verran kaukana, ettei voi piipahtaa hetkeksi tuulettamaan päätään kenenkään kanssa tai pyytää ketään ex tempore vähän jeesimään. Täällä olemme kahdestaan yrittäen tukea toinen toistamme. Välillä tosin tuntuu, että me molemmat horjumme pahoin.
On helppoa olla onnellinen, kun elämän perusasiat ovat kutakuinkin tasapainossa. Silloin sinulla on kelkassa myös toivo ja tulevaisuus ehkä myös terveys ja vapaus. Seikkailulla nimeltään elämä on niin paljon hyvää annettavaa, mutta seikkailu voi myös hetkessä kääntyä ei toivottuun suuntaan.
Se, miten muutoksesta selviää, riippuu niin paljon yksilöstä. Pahinta, mitä minusta tässä kohtaa voi alhoon pudonneelle sanoa on, että yritä nyt tsempata ja ajatella positiivisesti. Kun murhe murskaa, kaikki ei ole ihan omissa käsissä. Kuopan reunat vaan voivat olla niin korkeat, ettei sieltä yksinkertaisesti pysty kipuamaan omin voimin ylös. Tai ainakin vaaditaan aikaa voimien keräämiseen.
Voi olla, että pystyn vielä ajan kanssa löytämään kadotetun onnen takaisin tai sitten rakentamaan onnemme uusista palikoista. Nyt tuntuu, että kalistelen vain lamaantuneena vankilamme kaltereita.
Jos nyt jotain hyvää yrittäisin löytää, niin ruuanlaittotaitoni on kehittynyt vauhdilla, etenkin kun lähtötasoni oli nollassa. Niin ja hauis kasvaa polttopuiden raahaamisesta näillä pakkasilla. Uskaltaisiko toivoa edes vähän lauhempia kelejä? Ja vähän tasaisempaa polkua kuljettavaksi. Enkä panisi pahaksi, jos pimeydessä pilkahtaisi edes vähän valoa nimeltään toivo.
26 comments
Voimahalit!
Kiitos.
Sairaus muuttaa aivan kaiken, sisintä myöten, etenkin sen. Räpiköiden ja rämpien, ehkä jonain päivänä vielä valokin loistaa ja aurinko lämmittää.
Niin totta. Tilanne on meille aivan uusi ja myös siksi niin vaikeaa on tähän sopeutua. Sydämistämme toivomme, että meille annetaan yhdessä vielä hyvää ja kaunista.
Tuo on kyllä varmasti totta, että uudelle paikkakunnalle muuttaminen tuottaa omat haasteensa. Näin meilläkin, kun muutimme pois tutulta länsirannikolta, vaikka meillä ei tuollaisia haasteita toistaiseksi olekaan ollut.
Jaksamista, ja toivottavasti kaikki kääntyy paremmaksi!
Oon aiemmin ollut sitä mieltä, että on ihan sama missä asuu, jos rakkain on matkassa. Eikä paikkakunnalla olekaan ollut meille aiemmin merkitystä. Tässä tilanteessa vasta huomasin kuinka tärkeää on, jos ympärillä olisi ystäviä ja läheisiä.
Tässä joulun molemmin puolin miettinyt miten teillä mahtaa mennä – kiitos että kerroit vaikka hyviä uutisia ei tarjolla ollutkaan. Uskon että me kaikki seuraajasi toivomme sydämen pohjasta että tämä tarina päättyy hyvin. Vaikka emme voi olla fyysisesti läsnä, olemme kuitenkin ”linjoilla” ja saatamme jopa kuulla huokauksesi. Elämä on täynnä ihmeitä ja niitä ihmeitä sekä voimia jokaiseen uuteen päivään pyydämme teille molemmille – voimia!
Huomasin juuri, että en ole vastannut mitään kommenttiisi. Kiitos ihana niin lohdullisista sanoista. Minäkin uskon elämän ihmeisiin. Niitä kohden 🙂
Parempaa ja valoisampaa Uutta Vuotta teille molemmille.
Käsittääkseni sytostaattihoidot kestävät n. 6 kk:tta, jonka jälkeen tilanteesta riippuen tulee ehkä sädehoidot, lääkehoidot tai kantasolusiirrot, leikkaushoito tai mitä ikinä syöpä vaatiikin.
En osaa teitä lohduttaa, mutta kesällä kaikki voi kaikki olla jo paremmin. Toivottavasti. Sitähän ei voi kuin elää päivän kerrallaan.
Voin kertoa, sinua lähes kymmenen vuotta vanhempana, että pelkään myös, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, koska olemme vakavien sairauksien kanssa viime vuodet eläneet. Toinen meistä on selvinnyt syövästä, ja kokenut sydänleikkauksen. Minä piikitän itseäni kahden viikon välein pysyäkseni toimintakuntoisena ja estääkseni tautini pahenemisen.
Sitä huomaa, kuinka lyhyt elämä onkaan, kun kaikki mukava alkaa olla jo takanapäin. Mutta, ihminen sopeutuu, kun joku asia kestää tarpeeksi kauan. Alkaa muokkaamaan elämäänsä vallitsevan tilanteen mukaisesti. Eli suunnittelee suurinpiirtein seuraavaa päivää. Jos varaa jotain, ottaa aina huomioon, että kaikki voi peruuntua. Ei pety jokaisesta mönkään menneestä suunnitelmasta. Ja koskaan ei pidä luovuttaa, molempia auttaa varmasti, kun suunnittelee vaikka vain seuraavan päivän syömisiä tai jotain muuta pientä asiaa. Tiedän kyllä itsestänikin, että se on vaikeaa, kun on ollut suunnitelmia vähintään vuodeksi eteenpäin.
Uskon ihan varmasti, että koette vielä parempia aikoja ja saatte supervoimia kestääksenne tämänhetkisen tilanteen. Olen ajatuksissani teidän kanssanne.
🫶 🙏 Ei ole sanoja, joilla lohduttaisin… Toivon kuitenkin kaikkea hyvää teille huolimatta tämänhetkisistä vaikeista ja raskaista ajoista!
Kiitos Maija, kun kannustat ja välität 🙂 Elämäniloista vuotta sinulle.
Kiitos Merja toiveikkaista ja kannustavista sanoista. Paljon sitä on ollut teilläkin läpikäytävää. Nuorempana sitä tosiaan kuvitteli olevansa kuolematon ja mitä enemmän tulee ikää, sitä paremmin alkaa ymmärtämään kuinka ohuella langalla täällä kuljetaan. Sitä vaan toivoisi, että tuo lanka jaksaisi kantaa mahdollisimman pitkään. Kaikkea hyvää teille.
Valoa ja voimaa teille kummallekin.
Itseltäni kuoli avomies 1997 äkillisesti. Olimme juuri muuttaneet ja toinen poikamme oli syntynyt. Kumpikin alle 3-vee. Minulla ei ollut töitä.
Apua en saanut. Tilanne oli kamala.
Nyt kumpikin on aikuinen.
Minulta kysytään edelleen, miten selviydyit.
Vastaan samoin kuin silloin: ei ollut vaihtoehtoja. Rakkaus lataa akut. Sama sinulla ja miehelläsi. Luota siihen, että saatte voimia.
Pysy pinnalla.
Oi Taina, tarinasi veti sanattomaksi. Lähes toivottoman tuntuisesta tilanteesta olet selvinnyt. Ihminen näköjään voi selvitä ja sopeutua, vaikka toivo tuntuisi jättäneen. Kiitos, kun jaksat muistakin välittää.
Niin surullista.
En löydä yhtään lohduttavaa sanaa , mutta tulipa mieleeni että hienoa kun osaat kirjoittaa tunteistasi niin aidon oloisesti eli vaikkei sitä tukiverkkoa olekaan lähellä niin voit aina kun jaksat tuulettaa mieltäsi kirjoittamalla. Sekin saattaa auttaa edes pikkiriikkisen.
Voimia !!
Osuit naulankantaan 🙂 Kirjoittaminen on mulle eräänlaista terapiaa. Siinä tulee jäsenneltyä omia ajatuksiaan ja tunteitaan ja se tosiaan auttaa. Mukavaa ja onnenkantamaa vuotta sinulle.
Jatka kirjoittamista, osaat niin hyvin. Kuten yksi lukijasi jo sanoi kauniisti: kirjoittaminen helpottaa ainakin hetkellisesti. Kaikki tunteet, epätoivo, huoli, viha, raivo, voimien puute… ne tulevat koska normaali, tervejärkinen ihminen kokee nämä negatiiviset tunteet vahvasti kun elämä murjoo. Näin sanoi minulle lääkäri hieman yli parikymmentä vuotta sitten ollessani pahassa tilanteessa ja oli oikeassa lohduttaessaan että tilalle tulee toiset tunteet ajan kanssa kun tilanne muuttuu. Toivon, että hoidot auttavat ja tarinanne jatkuu vielä pitkään.
Viisas lääkäri sulla ollut. Tunnistan itsekin niin tuon pään sisäisen tunnemyrskyn. Joskus mietin, että onko edes oikein kokea myös voimakkaita negatiivisia tunteita. Helpottavaa tietää, että aika tasaannuttaa. Ja varmasti helpottaa, jos saamme toiveikkaita uutisia hoitojen vaikutuksesta.
Parempaa uutta vuotta toivon teille molemmille, toivottavasti kevään valoisuus toisi mukanaan valoa teillekin.
Tämä kylmä ja pimeä sää rajoittaa muutenkin rajoittunutta elämää.
Perheessämme oli kuten aiemmin olen kirjoittanutkin vuosi, jonka aikana miehelläni oli aivoverenvuoto ja itselläni löydettiin syöpä. Kuolemattomia olimme siihen saakka.
Onneksemme kaikki on kuitenkin sujunut hyvin alkutaipaleen jälkeen.
Kesä toi helpotusta, vaikka makasinkin apaattisena ulkona lepotuolissa.
Syöpäosastolla kehoitettiin elämää ns normaalia elämää. Kerroin meidän elämään kuuluneen matkustelun ja kyselin voinko sytojen aikana matkustaa Kreikkaan. Ohje oli, jos tunnet jaksavasi niin kyllä. He olisivat jopa muuttaneet tiputusajankohtaa matkan sitä vaatiessa. Mutta pystyimme matkustamaan tiputusaikataulujen puitteissa. Tietysti pitää myös olla selvillä matkavakuutusten ehdoista, jos apua sattuisi matkalla tarvitsemaan.
Meri ja aurinko ei ole ollut koskaan ihanampi kuin syöpähoitojen keskellä.
En tietysti tiedä teidän tilannetta, onnistuisiko vastaava teilläkin. Mutta toivon teille sitä kuitenkin.
Itselläni oli myös tapana soittaa eräälle sukulaiselleni saavuttuani kotiin tiputuksesta, oli vähän rituaalinen soitto. Tiputusta oli 12 kertaa.
Ymmärrän hyvin tunteesi, osaan peilata niitä omiin tuntemuksiini, tuo mieleen omat tunteet yli 10 vuoden takaa.
Kaikkea hyvää teille molemmille ja uskoa tulevaan kaikesta huolimatta.
Raskaita aikoja olette käyneet läpi. Lohdullista kuulla, että kaikki sujui hyvin. Mietin, että jos olisimme olleet vain kotona viihtyviä, ehkei tilanne tuntuisi ihan näin vaikealta. Tässä yhdistyy niin monta huonoa asiaa, joita pimeys ja pakkanen vain pahentavat. Toivotaan, että valon lisääntyminen ja kevään tulo toisi helpotusta. Selvitimme myös tuota matkustamista sytojen välillä (itse asiassa mieheni ensimmäinen kysymys oli, että milloin hän voi lentää), mutta meidän tapauksessa lentäminen ei ikävä kyllä tule nyt kyseeseen. Toivottavasti jossain kohtaa pääsemme vielä näkemään Välimeren ja auringon. Kaikkea hyvää teille uuteen vuoteen.
Toivottavasti tunnelin päähän tulee valoa! Voimia ja jaksamista! ❤️
Kiitos Merja. Kevättä kohti, toivottavasti valoa luvassa myös meille.
Komppaan Merjaa! Toivon niin paljon, että valo ja toivo löytäisivät teidän luo <3 Hurjan paljon jaksamisia teille molemmille!
Kiitos Eveliina. Olemme päättäneet ripustautua toivoon 🙂
Hei,
Kiitos että jaat ajatuksiasi. Teillä ei ole helppo tilanne. Olen ollut blogisi innokas lukija.
Meitä yhdistää matkailu.
Saatteko apua ystäviltä tai sukulaisilta?
Sanotaan että kaksi toisilleen tärkeää ihmistä samassa kriisissä vie enemmän yhteen kuin koskaan.
Itse mietin että jos voimat loppuvat molemmilta, niin kuka kannattelee?
Ei tietenkään tarvitse vastata julkisesti, ellet halua, mutta olethan itse hakenut apua? Esimerkiksi työterveydestä psykologin apua. Ymmärsin että olet vielä työssä oleva.
Minun läheinen sairastui muutama vuosi sitten.
Minulla meni voimat, yöunet ja usko tulevaan.
Psykologin avulla minä selvisin.
En masentunut, mutta kuten kuvailin työteveyslääkärille, että ottaa aivoon kun ei saa nukuttua, ja siinä on ketutuksen ja masennuksen ero kohdallani.
Läheinen sai apua ja lääkitystä. Hän näyttäisi selvinneen siitä. Monta vuotta siihen meni. Toistaiseksi tilanne on rauhallinen. Huomisestahan ei kukaan tiedä.
Toivon teille voimia ja uskoa tulevaan.
Osuit Nina niin naulankantaan. Tunnistan itsestäni nuo kaikki tunteet ja asiat, joista kirjoitit. Voimat ovat totisesti koetuksella, mutta onneksi ystävät ovat kannatelleet. Olen hakeutunut työterveyden kautta saamaan apua, joten ammattiapuakin on nyt luvassa. Kiitos sinulle 🙂