Huolien täyttämää elämää päivä kerrallaan

Liityin hiljattain Facebook-ryhmään ”Eniten vituttaa läheisen syöpä”. Siinäpä lyhyesti tämän hetken tärkeimmät kuulumiset. Vitutuksesta huolimatta päivä kerrallaan mennään.

Miehen vakava sairaus on opettanut meille konkreettisesti, mitä tarkoittaa elää päivä kerrallaan. Meillä on vain tämä päivä, huomisesta emme tiedä. Usko on kuitenkin kova, että huominen toisi tullessaan hyvän päivän.

Olemme miehen kanssa aina olleet kovia tekemään suunnitelmia ja miettimään kaikenlaista mukavaa, mitä tulisimme tekemään ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi kesänä. Oli kiva suunnitella yhdessä tulevia matkoja, kodin remontteja, ystävien tapaamisia, kesäretkiä, uusia hankintoja ja isommassa mittakaavassa vaikkapa yhteisiä eläkevuosia.

Sitten tuli päivä, jolloin meidän mukava ja melko huoleton elämämme muuttui totaalisesti. Meidän perheeseen muutti virtahepo nimeltään Syöpä, joka hallitsee nykyisellään elämäämme täysin. Poissa on vapaus tehdä valintoja. Poissa on turvallisuus ja tasapaino. Poissa on tunne, että jotenkin hallitsee omaa elämäänsä. Sen sijaan pitää varautua joka hetki kaikkeen yllättävään.

Mikään ei ole enää varmaa tai ennakoitavaa. Epävarmuuden, pelon ja suunnattoman huolen täyttämässä tilassa eläminen on meille molemmille kovin raskasta. Yritämme kaikin tavoin olla vaipumatta epätoivoon ja uskoa lujasti siihen, että tämän hankalan vaiheen jälkeen tulee aika, jolloin voimme saada takaisin ainakin osan entisestä elämästä. Olkoon se sitten elämämme versio 2.

Yritimme vähän niskuroida tautia vastaan ja varasimme hääpäivälle pienen hotellilomasen Helsinkiin. Hetken kun näytti vähän paremmalta. Sairaus ei tästä ilmeisesti tykännyt ja niinpä päivää ennen lähtöä piti varaukset peruuttaa. On niin vaikeaa tottua siihen, että meillä oikeasti on vain tämä päivä.

Kun koko elämä on mennyt hetkessä uusiksi, tuntuu, ettemme meinaa kestää näiden muutosten kelkassa. Hetki sitten olimme toimintakykyinen ja ilman rajoitteita oleva pariskunta. Onnellisiksikin meitä kai olisi voinut luonnehtia.

Nyt toinen meistä kamppailee kaikilla voimillaan rankkojen hoitojen kourissa tätä paskaa sairautta vastaan ja toinen meistä taistelee oman mielentilansa kanssa pysyäkseen edes jotenkin kasassa. Miten tässä on voinutkaan käydä näin?

Sairaalassa meille sanottiin, että yrittäkää elää mahdollisimman normaalia elämää. Miten muka, kun mikään ei ole normaalia?

Ehkä ajan kanssa pystymme paremmin sopeutumaan tilanteeseen, jolle ei mitään voi. Juuri nyt voimat ovat koetuksella ja kaikkea eteen tullutta on mahdoton hyväksyä. On tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa.