Yksi päivä sitä vain ymmärtää, että hitto soikoon, elettyä elämää on takana jo huomattavasti enemmän kuin koskaan voi olla edessäpäin. Suurin osa elämästä on eletty, ei voi mitään.
Naureskelin itselleni eräänä päivänä, kun huomasin lukevani paikallislehdestä kuolinilmoituksia. Toki niitä on tullut vilkaisseeksi ohimennen aiemminkin, mutta nyt ihan eri intensiteetillä. Nimien lisäksi tarkistin myös syntymävuodet.
60 oli ennen paljon ikävuosia ja sen ikäiset tuli luokiteltua sarjaan eläkeläiset. Nykyisin 60 on ihan sopiva ikä (vaikka väliin ajattelen, että onneksi sentään siihen on vielä muutama vuosi). Vähän kuin toinen vaihe nuoruuden jälkeen, jolloin alkaa tuntemaan itsensä, jos ei niin villiksi, niin kutakuinkin aika vapaaksi.
Vaikka viralliseen eläkeikään on vielä matkaa, varmuuden vuoksi on pitänyt tarkistaa Eläketurvakeskuksen eläkelaskurista oma eläkeikä ja tulevan eläkkeen määrä. Kauheaa, miten vähän tuloa on tulevaisuudessa odotettavissa. Ainakin se vahvistaa tietoisuutta, että parasta panna töpinäksi nyt niiden asioiden kohdalla, mitä loppu elämältä odottaa.
Huomaan lukevani mediasta hyvin tarkkaan ihmisten ikää koskevat tiedot, erityisesti silloin, kun ne liippaavat läheltä omaani. Tahtomattaan tulee tehtyä ikäskannausta. – Onpa tuokin vanhan näköinen ikäisekseen. Tai on tuotakin varmasti leikelty, ei se muuten olisi noin nuoren näköinen. Ennen mielipiteeni oli ehdoton ei kauneusleikkausten suhteen. Nyt pientä fiksaamista voisi jopa harkita.
Luen kiinnostuksella myös kaikki terveyttä koskevat artikkelit, kuten mitä pitää syödä ja mitä välttää tai mistä tunnistan eri sairauksien oireita. Ennen olisin ohittanut nämä jutut ilman suurempaa mielenkiintoa. Kaikki terveyteen liittyvä info on saanut ihan uuden merkityksen.
On se vaan kummallista, että ympärillä muut vanhenevat nopeampaa tahtia kuin itse. Vai eikö peilistä oikein selkeästi enää näe? Ei sinänsä ihme, sillä ilman laseja ei kyllä nykyisin näe mitään. En muuten ymmärrä yhtään, miksi ovat kaupoissa alkaneet teitittelemään ja rouvittelemaan.
Ystävä- ja tuttavapiiri on alkanut esittelemään lastenlastensa kuvia. Miten oikeasti minun ikäisillä ihmisillä voi olla lapsenlapsia? Miten kauhean nuorina ne ovat tehneet lapsensa?
Samassa piirissä myös yksi toisensa jälkeen on joutunut viime aikoina sanomaan lopulliset hyvästit vanhemmilleen. Niin väistämätöntä, mutta siltikin niin surullista. Moni kipuilee dementoituneiden tai muuten sairaiden vanhempiensa kanssa.
Omassa itsessä tapahtuvat ulkonäön muutokset lähinnä itkettävät, mutta omassa käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset sen sijaan ovat vähän huvittavia. Muistan, kun vielä jokunen vuosi sitten vannoin korkkareitten perään. Vaikka ne usein olivatkin epämukavat jalassa, tykkäsin siltikin kulkea korot kopisten. Vaikka kuinka pinnistelin muistia, en muista milloin viimeksi olen kulkenut kunnon koroissa. Kummasti jalkinevalinta on kääntynyt mukaviin pehmustettuihin lättäpohjiin. Vannon Skechersien nimeen. Harmittaa vain ne kymmenet parit vähälle käytölle jääneitä kauniita kenkiä kaapin koristeena. Kaikki kunnia Kirsti Paakkaselle.
Mukavuudenhalu on muutenkin kasvanut. Pitkiä lentoja ei jaksaisi millään, telttaretkelle tarvitaan vähintään 10 sentin patja, painavia kantamuksia ei halua enää raahata ja yökylän sijaan mieluimmin ajaa kotiin yöksi. Ja silloin, kun ilta syystä tai toisesta vierähtää aamutunneille, tarvitaan koko seuraava päivä palautumiseen.
Vaateostoksilla käynti on alkanut ahdistamaan. Ennen sai vetää päälle vaatteen kuin vaatteen ja hyvältä näytti. Nyt kaupat ovat täynnä kikkanoita pikkutyttöjen vaatteita, jotka kirraavat joko vyötäröltä tai rinnasta. Mistä oikeasti löytäisi aikuisten vaatteita, jotka eivät ole mummomallistoa?
Yhtäkkiä olen huomannut, että joudun yhä useammin googlettamaan outoja sanoja, joita en ymmärrä. Voisiko joku kertoa mitä tarkoittaa fleksaaminen, flossaus, ripata tai yksä? Suurin osa laulajistakin alkaa olla sarjaa never heard.
Kropassa on alkanut olla omituisia kolotuksia ja omituista jäykkyyttä. Kaiken normaalista poikkeavan liikkumisen tuntee seuraavana päivänä. Mihin oikein on kadonnut entinen elastisuus ja notkeus? Ja mistä onkaan kotoisin vyötäröni pelastusrengas? Lähestynkö kauhuskenaariota lihapullasta, johon on isketty hammastikut?
Vaaka ja peili eivät ole olleet ystäviäni pitkän aikaa. Onneksi sentään on ihania oman ikäluokan ystäviä, joiden kanssa ollaan kaikki samassa veneessä. Ikä ei meitä jalosta, mutta hurtti huumori sitäkin enemmän. Ei ole tarvetta ottaa itseään enää niin vakavasti. Pannaan kukkamekko päälle ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Hyvältä näyttää, ainakin omasta mielestä.
Ja onneksi meitä on kotona kaksi samaa vauhtia vanhenevaa. Joku päivä tulee aika, ettei kaikki enää onnistu. Silloin toivoisin, että sinä voisit olla minulle tarvittaessa käsi, niin minä olisin sinulle jalka. Jos et kuule, voin olla sinulle korva, jos sinä olet minulle silmä. Elämää tämä vaan on. Ja vanhenemista. Halusi tai ei.
Millaisista asioista sinä huomaat tulleesi vähän vanhemmaksi?
Kuvat ovat Pulsan Asemalta Lappeenrannasta.
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
10 comments
Toinen vanheneva kuoli vierestäni hiljattain kuuskymppisenä, siis mieheni, joka oli vain muutama vuosi minua vanhempi… Otti tosi vakasvaksi ja pysäytti miettimään, paljonko itselleni on annettu vielä elää. Toisaalta yli 80v vanhempani ovat vielä pirteät, vaikkakin kello jo varmasti tikittää. Ikääni huomaankin vasta rakkaan kumppanin kuoltua, lapsieni sekä vanhempieni ikää katsoen. Muuten olisin vielä nuorekas mimmi, ainakin omasta mielestäni 😊, korkokengätkin on vielä käytössä, vaikka jalat huutaa joskus hosiannaa. Entinen kärsimätön minä on muuttunut helvatin kärsiväliseksi ja paljon helpompi on antaa kaikille anteeksi kaiken huonon tai ainakin olla välittämättä kiusanteosta. Myös anteeksipyynnöt ovat nykyään helppoja, vaikkakin harvoin tarvitse pyytää. Koska mottoni on – älä tee muille sitä, mitä et halua itsellesi. Omaa rauhaa ja tilaa itselleni tarvitsen entisestään huomattavasti enemmän ja tarvittaessa EI:n sanominen on kun lastenleikki. Viimeistä tarvitaankin jo aika usein. Life is Life and beautyful!
Otan osaa Aila. Elämän haavoittuvuudesta tulee iän myötä aina entistä tietoisemmaksi. Lahjaa itse asiassa jokainen päivä. Vaikeista kokemuksistasi huolimatta, olet ilmeisesti pystynyt rakentamaan elämääsi uudelleen. Tekstistäsi päätellen jopa vahvistumaan. Kaikkea hyvää sinulle ja iloa elämääsi vastoinkäymisistä huolimatta.
Rahaa on oppinut käyttämään kolmessa vuodessa sopuisasti. Kun oikein mitään ei enää tarvitse, ostaminen ahdistaa. Eläkkeellä olo on kivaa eikä rypytkään enää haittaa. Vanhana olo on tosi mukavaa ja ainut mikä haittaa on, että elämä loppuu kesken. Ei siis huolta vaan suloista kun saa olla miten tahtoo.
Ihanan positiivinen asenne sinulla. Kuulostat niin tasapainoiselta. Ikääntyminen ja eläköityminen tuo tosiaan usein mukanaan vapautta. Sitä odotellessa 🙂
Tutulta kuulostaa..toisaalta helpottavaa,kun huomaa ettei reagoi niin tulisesti enää asioihin,seuraa vain kauempaa..;)mutta hidastuminen,jäykkyys..ei mukavaa..
Totta, sitä ei jaksa enää niin voimakkaasti reagoida kaikkeen ympäröivään. Asioita taphtuu, mutta kaikella ei koe olevan niin suurta merkitystä kuin nuorempana. Ulkoinen rapautuminen taas raivostuttaa ainakin minua sitäkin enemmän 🙂
Rahan tulo hidastuu ja meno nopeutuu. Kaiket päivät kun on aikaa miettiä mitä kivaa tekis ja kaikki kiva melkein maksaa. Tosin tavaraa ei enään tarvitse, päinvastoin pitäisi ruveta karsimaan tosi rankasti.
Kroppa antaa merkkejä rapistumisesta, joten terveyden ylläpitämiseen menee myös enemmän aikaa ja rahaa kuin ennen.
Työn lopettaminen ja eläkkeelle jäänti oli myös melkoinen shokki ainakin tällaiselle työorjentoituneelle lapsettomalle ihmiselle. Jonkinlainen surutyö oli tehtävä senkin suhteen.
Aviopuoliso ja ystävät sekä kesämökki ja matkat tuovat iloa elämään. Näillä mennään.
Niinhän se menee. Silloin, kun on enemmän rahaa käytössä, ei usein ole aikaa ja sitten kun olisi aikaa, ei usein ole rahaa. Tässä riittääkin miettimästä ja tasapainoilua ainakin mulla. Minkä verran töitä, että kestää leivässä ja matkoissa ja milloin jäädä pois työelämästä? Olen miettinyt itse joskus eläkkeelle jäämistä. Silloin kun työ rasittaa toivoo, että voisi lopettaa. Mutta onko se sittenkään autuaaksi tekevä juttu ja mitä tilalle?
Aika lailla samoja mietteitä mulla. Ajattelen, että just kun on oppinut elämään, niin alkaa loppusuora häämöttämään. Omat vanhemmat kuoli alle 70-vuotiaina molemmat. En aio olla kuin he. Olen lopettanut rahan perässä juoksemisen ja vähentänyt työaikaa. Olen aloittanut retkeilyn ja melontaharrastuksen. Vähentänyt viinin juontia ja cavan kokonaan (närästää). Alkoholi on hermomyrkky, karsinogeeni ja se vanhentaa, samoin stressi. Liikkuvuuden ylläpitäminen on paras vakuutus itsenäisen pärjäämisen kannalta ikääntyessä. Tupakasta en ole päässyt eroon mutta en ole myöskään ylipainoinen. Elämää kohtaan olen nöyrä: näin kauan olen saanut olla terveenä mutta jo huomenna voi olla toisin.
Viisaita päätöksiä Tuija. Itse en ole koskaan polttanut, mutta viiniä sen sijaan juon. Se on mulle samalla suuri nautinto, mutta samalla suurin paheeni. Niin allekirjoitan tuon työajan vähentämisen ja keskittymisen enemmän itselle mieluisiin asioihin ja uusien harrastusten aloittamisen. Hurahdin itse viime kesänä padeliin. Joka vuosi ymmärtää entistä paremmin, että aikamme täällä on rajallinen. Käyttäkäämme se siis viisaasti!