Tiukkapipoinen täti-ihminen saapuu Sevillaan ja havaitsee ensimmäiseksi roskaiset kadut ja äänekkäät ihmiset. Jos espanjalaiset muutenkin ovat kovaäänisiä, Sevillassa desibelejä on nostettu entisestään. Miksi kaikkien on täällä pakko suorastaan huutaa?
Ravintolan tarjoilija vetää röökiä terassilla, mutta huomattuaan yksinäisen naismatkaajan istuutuvan pöytään, iloisesti hymyillen kiikuttaa tapaslistaa paikalle ja kysyy ottaisinko ihan ekaksi jotain juomista. Heillä olisi kuulema loistavaa Riojan punkkua viikon viininä. No mikäs siinä.
Täti-ihminen huomaa hassun yksityiskohdan: jokaisen terassipöydän alla on oma roskis. Tosin roskat eivät ole niihin päätyneet, vaan terassin alue on melkoinen sekamelska sinne tänne heitettyjä tupakantumppeja ja roskia. Lounasaika alkaa olla lopuillaan. Viereisessä pöydässä nauretaan, kädet käyvät ja puhe käy sen verran kovaäänisenä, että kuulostaa kuin siellä riideltäisiin. Sillä erotuksella, että kaikilla näyttää olevan hauskaa.
Täti-ihminen saa eteensä tilaamansa tapakset. Viini on hyvää ja tapakset, parhaita mitä koskaan on Espanjassa tullut syötyä. Ei mitään koirankuppiroiskauksia, vaan maukkaita ja kauniisti esille laitettuja. Aurinko paistaa, täti-ihmistäkin alkaa hymyilyttää.
Tiukkapipo, tervetuloa Sevillaan, kaupunkiin jossa otetaan ilo irti elämästä. Täällä ei mikään ole niin nökönuukaa, paitsi se, että elämä on hauskaa.
Muutaman päivän visiitti venähti vähän pidemmäksi, kaupungin elämäniloinen tunnelma tarttui. Tuonnempana lisää Sevillan kokemuksia.
