Kun Pariisiin lunta satoi ja mitä sitten tapahtuikaan.
Tiedättehän, on olemassa ihmisiä, joilla on lukihäiriö. Sanojen hammottaminen on vaikeaa ja kirjaimet tuppaavat menemään sekaisin. Mutta onko kukaan diagnosoinut hahmotusongelmaa, jossa yksinkertaisesti ei pysty hahmottamaan suuntia tai kokonaisuuksia? Olen nimittäin varma, että sellainen häiriö minulla on. Eksyn aina kaikkialla, enkä omaa pienintäkään suuntavaistoa.
Voitte vain kuvitella kuinka paljon tämä ongelma tuottaa harmia ja päänvaivaa yksinmatkaavalle. Uuteen paikkaan saavuttuani minun on tosi vaikeaa luoda minkäänlaista kokonaiskuvaa. Jo pelkästään majapaikkaan takaisin osaaminen vaatii monta toistoa, ennen kuin homma onnistuu ilman eksymistä.
Pahimpia ovat vanhojen kaupunkien kapeat kujat, joiden sokkeloihin pystyn eksymään totaalisesti. Myös metrojen suuret risteysasemat ovat haastavia. Vaikka opasteet ovat yleensä hyvät, siltikin olen pystynyt pyörimään maan alla kuin olisin tiheimmässä sademetsän viidakossa.
Uudet paikat ovat minulle yhtä sekavia kuin Pompidou keskuksen rakenteet.Koska tunnen ongelmani, olen tottunut varmistelemaan asioita etukäteen erityisesti silloin, kun jossain pitää olla tiettynä aikana. Jos menen lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä, kirjaan reitin ja meno-ohjeet tarkoin ylös. Tiedän nimittäin, että silloin kun hermostun, selkeä ajatteleminen on vaikeaa ja ”askelmerkit” sekoittuvat entisestään. Suurkaupungeissa on onneksi lähes aina olemassa vaihtoehto taksi, eksyneen viimeinen pelastus.
Tai no melkein aina. Ei nimittäin silloin, kun Pariisiin sattuu satamaan poikkeuksellisen paljon lunta.
Eiffel-tornissa oli pipo tarpeen.Kävi nimittäin niin, että kun olimme ystäväni kanssa lähdössä keskiviikkona Pariisista, edellisenä iltana taivas rupesi työntämään sakeanaan räntää. Luin jostain, että näin paljoa lunta kaupunkiin ei ollut satanut kerralla viimeiseen 15 vuoteen. Niin minun tuuria!
Koska uumoilimme jonkinlaista liikenneruuhkaa aamuksi, päätimme olla ennakkoviisaita ja mennä lentokentälle helpoimman kautta taksilla. Tilasimme hotelliltamme auton edellisenä iltana valmiiksi ja varasimme puolisen tuntia lisäaikaa kentälle menoon. Tähän asti kaikki oli hyvin ja matkalaisen elämä järjestyksessä.
Seisoimme hyvissä ajoin hotellimme ala-aulassa taksia odottamassa. Sitä ei vaan kuulunut sovittuna aikana. Menin oikein ulos katsomaan, jospa auto olisi jäänyt kapealla ja sohjoisella kadulla odottamaan meitä pienen matkan päähän. Eipä näkynyt.
Menin tiedustelemaan asiaa respan tytöltä, joka oli jo tovin istunut siinä kaksi luuria korvillaan, ilmeisemmin yrittäen saada yhteyttä taksiasemaan. ”Niin, missäköhän se meidän taksi mahtaa viipyä?” – No taxis today. ”Anteeksi, mutta meillä oli etukäteen tilattu taksi.” – No taxis today, there is snow. ”Niin, mutta ymmärräthän, meidän pitäisi päästä lentokentälle ja taksi on jo eilen tilattu.” – I’m sorry, no taxis.
Että sillä lailla. Olisikohan meitä kannattanut informoida tästä vähän aikaisemmin? Kehottaa esimerkiksi varautumaan kentälle menoon jollain muulla tavoin tai varaamaan edes tuplasti aikaa. Joku toinen hotelli olisi ehkäpä tiennyt, että koko Orleyn lentokenttä oli aamupäivän suljettu eikä sieltä lähtenyt yhtäkään lentoa. Ja että todennäköisesti meidänkin lentomme tulee olemaan rutkasti myöhässä. Tämä tieto olisi varmasti rauhoittanut panikoivaa mieltä. Mutta tätä emme tienneet. Tiesimme vain – no taxis, mikä ei itse asiassa pitänyt ihan paikkaansa. Kyllä noita mittariautoja näytti kaduilla silti ajelevan.
Ainut keino oli lähteä raahaamaan laukkuja sohjossa ja etsimään meille neuvottua metroasemaa ja sieltä metroa. Matkustaa sillä tietylle asemalle, vaihtaa siellä lähijunaan ja sitten pienempään lähijunaan. Tai toista reittiä tietylle metroasemalle ja vaihtaa sieltä lentokenttäbussiin.
Onneksi ystävä oli mukana. Tiedän kuinka paha tuollainen ruuhkainen metroasema tällaisessa hermo menee -tilanteessa tulisi minulle olemaan.
Ensimmäinen etappi sujui hyvin. Muutaman kerran kysyttyämme oikea metro löytyi ja onnistuimme jäämään oikealla asemallakin pois. Sitten porteista ulos ja sieltä oikeaan RER-lähijunaan.
Minä tapani mukaan juutuin portteihin. Syötin lippua hermostuksissani useaan kertaan metron lukijaan ennen kuin portin ovet suostuivat aukeamaan. Vaan sitten iski hyperventilaatiopaniikkisydämenpysähdys. Katsoin oikealle, katsoin vasemmalle, katsoin eteenpäin. Ystävästä ei merkkiäkään.
Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi, suunnistin laiturille, jonka luulin olevan oikea. Laituri on tupaten täynnä ihmisiä, ystäväni löytyminen tuosta ihmismassasta olisi lähinnä silkkaa hyvää tuuria. Enkä itseasiassa tiennyt olinko edes oikealla laiturilla.
Maan alla kun oltiin, puhelut eivät yhdistäneet tai jos yhdistyivät katkesivat lähes saman tien. Tai sitten melu oli sen verran kova, että kuuluvuus oli lähinnä nolla. Nousin liukuportaita takaisin ylös, siltä varata, että ystäväni olisi siellä. Ja sitten takaisin alas. Nyt oli pakko tehdä omat päätökset. Koneen lähtöön oli jo tässä vaiheessa liian vähän aikaa.
Tässä kohtaa voin sanoa, että pariisilaiset, I LOVE YOU! Mitä ihmettä on puhe, että pariisilaiset ovat ylimielisiä ja koppavia niitä kohtaan, jotka eivät puhu ranskaa? Tai sitten vaan surkea, eksynyt, panikoiva, yksinäinen täti-ihminen Pariisin metrossa on niin säälittävä näky, että sain apua usealta taholta. Ystävällinen mieshenkilö kantoi jopa Denfert-Rochereaun asemalla laukkuni ylös portaita ja opasti minut pysäkille, mistä lähtevät Orleyn lentokenttäbussit.
Tai siis piti lähteä. Sitten iski taas paniikki. Lumitilanteesta johtuen lentokenttäbussit eivät kulkeneet.
Pelastusenkeli ilmeisesti kuuli rukoukseni, sillä paikalle kurvasi kuin tilauksesta musta tila-auto, joka tarjosi seitsemälle hengelle kuljetusta kentälle 10 euron henkilöhintaan. Auto saatiin täyteen ja helpottunut täti-ihminen lentokentälle.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ystävänikin saapui mutkien kautta kentälle. Helsinkiin saavuttiin lopulta lähes viisi tuntia myöhässä.
Jos tuota reilun viiden sentin räntäkerrosta miettii suomalaisesta näkökulmasta, ei voi kuin ihmetellä, kuinka se sai koko suurkaupungin sekaisin. Räntäsade oli kuitenkin loppunut jo ajat sitten ja aamupäivällä kadut olivat jo sulana, mitä nyt vähän kasautunutta loskaa oli reunustoilla. Mutta pariisilaisille tämä oli ilmiselvästi liikaa. C’est la vie!
Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.
14 comments
Lohdullista kuulla, että joku toinenkin kärsii samasta ongelmasta. Onneksi matkustan aina mieheni kanssa, joka on osannut tähän mennessä perille 🙂
Lohdullista on myös se, ettei tartte olla kaikessa hyvä 🙂
Jopas oli keli! Voin kuvitella, että Pariisin liikenne on hieman sekaisin moisen johdosta, kun pelkkä lounasajan koittaminen jo riittää sen sekoittamaan. Olen ollut Pariisissa kaksi kertaa talvella, mutta lumisadetta ei onneksi ole siellä kohdalle osunut.
Minullakin on muuten rajoittunut suuntavaisto. Ulkona yleensä pärjään, vaikkakaan en ymmärrä sitä, että kaupungin kadut voivat noudattaa jotain muutakin muotoa kuin selkeää ruudukkoa. Vaan sisälle astuessani ymmärrys suunnista katoaa täysin. En osaa enää yhtään määritellä missä suunnassa mikäkin on ulkona kadulla. Olen havainnut, että tämä ei ole ihan tavanomaista. Ainakin työkavereista on kovin hauskaa, kun vaikkapa lounaspaikka on päinvastaisessa suunnassa osoittamaani nähden. 🙂
Eivät tuntuneet pariisilaiset olevan kovin sinuja lumen kanssa. Kuulin, että olivat oikein antaneet vakavan luokan kelivaroituksen lumisateen johdosta, mikä mein mittapuun mukaan oli ihan normi talvikeliä. Mitä nyt muutama sentti satoi märkää loskaa 🙂 Se hyvä puoli kelissä oli, että vähän hiljensi järkyttävää kaahaamista. Panin nimittäin silmälle, että ajavat keskustassakin ihan viimeistä päivää.
Eipä mun suuntavaisto ole yhtään parempi sisätiloissakaan. Kun tulen ulos vaikkapa jostain kaupasta, en enää tiedä kummasta suunnasta olen tullut ja mihin suuntaan menossa. Muun päästä puuttuu varmaan jotain 🙂
Hyi miten inhottava tilanne! Mulla on hyvä suuntavaisto eikä ongelmia uusienkaan kaupunkien hahmottamisen kanssa, mutta lentokentälle ajoissa pääsyä stressaan joka ikinen kerta niin Suomessa kuin etenkin ulkomailla. Toi ois mulle siis ihan järkky tilanne! Onneksi pääsit sinne ajoissa kaikkien kommelluksien jälkeen!
Oon miettinyt, että on se kumma juttu, että vaikka itsekin reissaan paljon, miksi aina pitää stressata lentokentälle menosta niin paljon. Yleensä sitten lähden hyvissä ajoin ja kiroilen lentokentällä liikaa aikaa. Mutta tulipa nyt todistettua, että huomattavasti parempi tämäkin kuin viime hetken panikointi 🙂
Kurjan näköinen sää! On se vain joskus ikävää miten keli ei ole yhteistyöhaluinen.
Sää kuuluu siihen kategoriaan matkoissa, johon ei voi itse vaikuttaa. Sen kanssa on vaan yritettävä pärjätä 🙂
Huh, aina ei mene ihan putkeen, mutta onneksi näissä tilanteissa paikalliset yleensä osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi!
Mikä mukavinta, jos vanhat stereotypiat eivät pidä paikkaansa. Kuinka usein olenkaan kuullut ranskalaisten epäystävällisyydestä ja siitä, etteivät suostu puhumaan englantia. Nämä käsitykset kyllä romuttuivat täysin ja oma kokemukseni oli aivan toinen. Matkailevan ihmisen on hyvä tietää, että olitpa missä päin maailmaa tahansa, ihmiset ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia ja haluavat auttaa hätään joutunutta.
Siirtymiset lentokentälle ovat yllättävän stressaavia, oli keli mikä tahansa. Italiassa jouduimme juoksemaan sydän kurkussa lentokentän läpi sen vuoksi, että KAKSI edeltävää lentokenttäjunaa päättivät olla lähtemättä asemalta liikkeelle. Konnarit levittelivät vaan käsiään ja turistit sinkoilivat rautatieasemalla paniikissa edestakaisin. Kuulutukset tulivat tietysti kaikki italiaksi. Siksi nykyään tähtään ulkomailla kentälle todella hyvissä ajoin. Mielummin pidän kiinni mielenrauhasta ja istun lentokentällä ylimääräisen tunnin kuin hermoilen epävarmoissa kulkuvälineissä ehdinkö lennolle.
Suuntavaistosta vielä: olen kuullut, että ihmisen sisäinen kompassi menee herkästi sisätiloissa sekaisin. Metalliset rakenteet esim. kauppakeskuksissa häiritsevät luonnollista suuntavaistoa. Ainakin minuun tämä pätee, sillä ulkona suuntavaistoni on erehtymätön, mutta sisätiloissa pää menee pyörälle ja tupsahdan ulos milloin mistäkin oviaukosta. 😀
Matkoilla sattuu ja tapahtuu. Mieluiten kuintekin ajoissa kuin myöhässä, helpottaa elämä kummasti.
Mä en ole huomannut mitään eroa siinä, että ulkotiloissa suuntavaisto toimisi paremmin kuin sisällä. Yhtä vaikeaa joka paikassa 🙂
Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, olisi jäänyt hyvä tarina kertomatta. 🙂 Itsekin stressaan helposti lentokentälle ehtimisestä, joten voin samaistua tunnelmiin. Kerran juuri Pariisissa piti turvautua taksiin lentokentälle mennessä, ei tosin lumipyryn vaan rehellisesti pommiin nukkumisen vuoksi. Pariisi on sekavan asemakaavansa ja suuren kokonsa vuoksi haastava kaupunki suunnistaa, vaikka suuntavaisto muuten kohtalaisesti toimisikin.
Totta se on, että bloggaajan jutut on tylsiä, jos aina kaikki menee ihan putkeen. Väliin tarvitaan näitä stressikerrointa nostattavia juttuja 🙂 Mitä tulee suunnistamiseen, mulla on kyllä ihan sama mikä kaupunki, iso tai pieni, on kyseessä. Suuntavaisto ei vaan toimi yhtään paremmin.