Kun oman ikäinen ihminen kuolee, se vaan tuntuu niin kovin pahalta.
Nuorempana en koskaan ajatellut kuolemaa. Se ei juurikaan ollut läsnä kaksi-, kolme- eikä oikeastaan edes vielä nelikymppisellekään minälle vuosikymmenen alkupuoliskolla. Kukaan lähipiiristäni ei ollut kuollut ja jotenkin omassa vahvuudessaan elämää piti itsestäänselvyytenä. Kaikki ikävät elämää rajaavat asiat tapahtuivat aina jollekin muulle, jollekin paljon vanhemmalle, jossain ihan muualla.
Sitten kuoli isäni. Ja vuosi sen jälkeen täysin yllättäen äitini. Minä olin tuolloin keski-ikäinen 45-vuotias. Kuolema tuli lähelle ja yhtäkkiä tajusin, että täällä ei eletäkään ikuisesti.
Tuossa kohden aloin ensimmäistä kertaa miettimään elämän rajallisuutta. Tuntui kummalliselta ajatella, että yksi kaunis päivä sinulle rakasta ja tärkeää ihmistä ei enää olekaan. Hänen numeronsa löytyy puhelimestasi, hänen kuvansa albumistasi ja hänen tekemänsä ruoka jääkaapista, ja sitten hän vain poistuu. Lopullisesti. Sitä oli niin vaikeaa ymmärtää. Ja niin vaikeaa hyväksyä.
Sitä mukaan, kun itselle tuli vuosia lisää, lähipiiristä poistui muitakin. Vanhusten kohdalla kuolema tuntui luonnolliselta, mutta sitten kun lähtökäskyn sai lähes oman ikäinen läheinen, se pani miettimään. Elämä on kuin suurta korttipeliä. Kuka saa häviäjän kortit? Kuka joutuu jättämään pelin kesken ja poistumaan pelipöydältä?
Viimeisen viikon aikana olen tullut kahdesti surulliseksi. Ensin Matti Nykäsen kuolemasta. Vain vuoden minua nuorempi. Sitten Olli Lindholm, kaksi vuotta minua nuorempi. Ei hitsi, molemmat liian nuoria kuolemaan. Joutsenlaulun joutuivat laulamaan aivan liian aikaisin. Pani taas miettimään, ettei olekaan itsestään selvää, että tämän ikäinen täällä porskuttaa ja painelee täysillä vielä vuosikymmeniä.
Jäin pohtimaan myös näiden kahden lahjakkaan suurmiehen taustoja. Toinen vähät välitti terveydestään ja elintavoistaan. Ennuste oli huono ja huonosti kävikin. Toinen taas oli tehnyt ryhtiliikkeen elämässään jo ajat sitten. Huonosti kävi myös hyväkuntoiselle himoliikkujalle. Niin helposti sitä kuvittelee, että kaikki on omassa kädessämme. Loppu on kuitenkin arpapeliä. Millaiset kortit sinulle on jaettu käteen.
Yksi iän mukanaan tuoma ilmiö omalla kohdallani on huoli läheisteni terveydestä. En koskaan aiemmin miettinyt tälläisia asioita. Kun itse ikääntyy, sitä myös lähipiiri ikääntyy ja yhdelle sun toiselle alkaa tulla kaikenlaista vaivaa ja sairautta. Vaikka kuinka toivoisimme, emme vaan pysy samanlaisina.
Jollain heikkenee toimintakyky, toisella pettää muisti ja yhdellä uusii vakava sairaus. Kaikille heille voi vain toivoa hyviä kortteja. Sitä niin kovin haluaisi pitää jokaisen rakkaansa lähellään mahdollisimman kauan. Ja toivoisi, että elämä voisi jatkua ja rullata eteenpäin niin kuin aina ennenkin.
Yksi asia on varmaa omalla kohdallani. Elettyä elämää on enemmän takana kuin edessäpäin. En koskaan allekirjoita sitä, että pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Mutta siihen pyrin, että jokainen loppu elämäni päivä olisi hyvä päivä. Ja että tämän annetun ajan käyttäisin mahdollisimman viisaasti. Sitten kun täältä on pakko lähteä, voisin lähteä niin, ettei tarvitse katua tekemisiään eikä tekemättä jättämisiään.
Jokainen terve päivä on hyvä päivä. Tunnen suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta siitä, että saan istua tässä juuri nyt toimintakykyisenä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämä on ihana seikkailu ja suurin lahja, mitä ikinä voimme saada.
R.I.P. Matti Nykänen ja Olli Lindholm
Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista
6 comments
”Elämä on ihana seikkailu ja suurin lahja, mitä ikinä voimme saada.” – voiko tämä paremmin sanoa!
Hieno kirjoitus Annemaria!
Kiitos Alex. Elämä on 🙂
Hieno, herkkä, koskettava ja osuva juttu, silmäkulma kostui. Osasit hienotunteisesti lähestyä tätä monellekin arkaa asiaa. Näyttää edelleekin olevan niin, että 50 v. + risat on monille miehille ns. vaarallinen ikäkausi
Kiitos Antonio. Tässähän meinaa itselle tulla nyt tippa linssiin 🙂 Ikä panee pohdiskelemaan sellaisia asioita, joille ei ennen luonut ajatustakaan. Mun mielestä 50 on jonkinmoinen taitekohta. Kaikki ei ole enää niin itsestään selvää kuin aiemmin. Surullista tällaiset liian aikaiset poismenot.
Kyllähän täällä on menty järkytyksestä toiseen. Jotenkin vaan ajattelee, että näiden kahden ihmisen poismeno oli jotenkin kovin ennenaikaista. Surullista todella, molemmilla olisi vielä ollut paljon elämää edessä, vaan toisin kävi.
Kun sanot, että 50 on jonkinmoinen taitekohta, se on sitä todella. Kun oli alle 50, vaivat parani ja se siitä. Mutta nyt kun tulee jotain remppaa, tuntuu siltä, että niistä jää jotain vaivaa loppuelämäksi. Ei ole vanhaksi tulemista. Nyt puhuttaa vielä vanhusten huono hoito ja jopa kaltoin kohtelu, mitä omankin äitini kohdalla näin.
Tunnelma on todella apea.
Ikä ei tule yksinään, pitää NIIN hyvin paikkaansa. Täytyy vain pitää mieli positiivisella puolella ja yrittää itsestään pitää hyvää huolta, että jaksaa, vaikka aika ajoin vanheneminen ottaakin päähän.
On totta, että Suomessa on viime aikoina uutisanti ollut aika apeaa, kuten sanoit. Uutiset vanhusten huonosta kohtelusta ovat huolestuttaneet ja kun itselläni ei ole lapsia, väkisinkin tulee mieleen kuka minua hoitaa ja miten, kun tulen vanhaksi. Tosin meillä on paljon myös hyviä hoitolaitoksia ja osaavaa, välittävää ja myös ammattitaitoista henkilökuntaa, joka tässä keskustelussa tuppaa kokonaan unohtumaan. Täytyy toivoa, että sitten kun tämä on ajankohtaista, jossain on se paikka, jossa saa istua kukkahattu päässä ja juoda samppanjaa 🙂
Mutta tässä kohden vielä seikkaillaan. Eteenpäin sanoi mummo lumessa 🙂